Bob Dylan

Bob Dylan (syntyjään Robert Allen Zimmerman, s. 24. toukokuuta 1941 Duluth, Minnesota) on yhdysvaltalainen folk- ja rocklaulaja ja -lauluntekijä. Häntä pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä lauluntekijöistä. Musiikkilehti Rolling Stone on sijoittanut Dylanin kaikkien aikojen parhaiden artistien listalla toiselle sijalle The Beatlesin jälkeen. Vuonna 2016 Dylanille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto.

Dylanin tunnetuimpia kappaleita ovat muun muassa ”Blowin’ in the Wind”, ”The Times They Are a-Changin’”, ”Like a Rolling Stone”, ”Knockin’ on Heaven’s Door” ja ”Mr. Tambourine Man”.

Varsinkin uransa alkuvaiheissa Dylan otti lauluissaan aktiivisesti kantaa yhteiskunnallisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Bob Dylan oli yksi tunnetuimpia henkilöitä 1960-luvun protestiliikkeessä.

Bob Dylanin tuotanto on vaihdellut tyyliltään, sovituksiltaan ja myös tasoltaan valtavasti. Uran alkuvaiheita pidetään merkittävimpinä, erityisesti vuosia 1963–1966. Dylanin uran katsotaan kokeneen renessanssin 1990-luvun lopulta alkaen.

Elämä ja musiikkiura

Lapsuus

Robert Allen Zimmerman syntyi 24. toukokuuta 1941 Minnesotan Duluthissa Abram ja Beatrice ”Beatty” (o.s. Stone) Zimmermanin esikoisena. Abram työskenteli Standard Oil -öljy-yhtiössä toimistopäällikkönä.Shelton 1987, s. 29–32. Hänen sukunsa oli juutalaissiirtolaisia Ukrainan Odessasta ja Beatricen suku Liettuan ja Latvian juutalaisia.Shelton 1987, s. 27. Vuonna 1946 perheeseen syntyi toinen poika, David. Abram sairastui polioon 1946 ja Zimmermanit muuttivat Hibbingin kaupunkiin, missä Beattyn vanhemmat asuivat.Shelton 1987, s. 32–33.

Robert kirjoitteli ahkerasti runoja jo kymmenvuotiaana.Shelton 1987, s. 37. Televisiosta hän katseli tuonikäisenä mielellään musiikki- ja varieteeohjelmia sekä lännenseikkailuja.Shelton 1987, s. 38.

Nuoruus

Ollessaan noin 14-vuotias Robert alkoi opetella soittamaan. Aluksi hän kokeili huonolla menestyksellä puhallinsoittimia, minkä jälkeen hän vuokrasi halvan kitaran ja opetteli soittamaan sitä. Pian hän kantoi kitaraa mukanaan ja käytti suuren osan vapaa-aikaansa soittamiseen ja laulamiseen.Shelton 1987, s. 39–40. Hän myös luki paljon, kävi kirjastossa ahkerasti, kirjoitti runoja sekä piirsi ja maalasi.Shelton 1987, s. 46.

Radiosta Robert kuunteli etelästä kantautuneita blues- ja kantrikanavia ja varhaisia rock and roll -kanavia, sillä Hibbingin paikallisasemat eivät nuorisomusiikkia soittaneet.Shelton 1987, s. 41–42. Hän osti myös itselleen kunnollisen kitaran. Kahdeksannella luokalla hän perusti soittokavereineen yhtyeen The Golden Chords, jossa Robert soitti komppia pianolla ja lauloi. Yhtye soitti monissa paikallisissa kykykilpailuissa. Aluksi se esitti country-covereita, mutta siirtyi Robertin vaikutuksesta rock and rolliin.Shelton 1987, s. 44–45. Golden Chords hajosi musiikillisiin erimielisyyksiin. Robert liittyi vuonna 1955 toiseen, nimettömään yhtyeeseen laulajaksi, kitaristiksi ja pianistiksi. Yhtye soitti Elvis Presleyn ja Little Richardin kappaleita ja herätti huomiota lukion kykyjenetsintäkilpailussa meluisalla esityksellään, jonka rehtori keskeytti.Shelton 1987, s. 47–48. Koulunsa vuosikirjassa 1959 Robert kertoi tavoitteekseen ”liittyä Little Richardin bändiin”.Shelton 1987, s. 43. Little Richardin lisäksi Robert ihaili tuolloin myös Hank Williamsia, Elvistä ja Johnny Rayta. Kesällä 1959 high schoolin jälkeen hän esiintyi kahdesti Bobby Veen kanssa soittaen pianoa ja taputtaen käsiään.

Syyskuussa 1959 Robert, nyt jo taiteilijanimeltään Bob Dylan, muutti Minneapolisiin ja aloitti opinnot Minnesotan yliopistossa. Hänen musiikillinen kiinnostuksensa rock and rolliin väistyi ja tilalle tuli amerikkalainen folkmusiikki, jota esitettiin tavallisesti akustisen kitaran säestyksellä. Hän pääsi pian mukaan Dinkytownin folkpiireihin, joissa hän tutustui moniin folkista kiinnostuneisiin ihmisiin.

Minneapolisissa Dylan kertoi omasta nuoruudestaan keksimiään tarinoita, joilla hän pyrki peittämään keskiluokkaisen juutalaisen menneisyytensä. Hän kertoi kierrelleensä maata junanvaunussa, soittaneensa suurten trubaduurien kanssa ja kiertäneensä sirkuksen mukana.Epstein 2011, s. 43–45.

Dylan vietti kesän 1960 Denverissä ja omaksui siellä bluesmuusikko Jesse Fullerilta kitaran ja huuliharpputelineen yhdistelmän. Palattuaan Minneapolisiin syksyllä Dylan suunnitteli jo musiikista uraa itselleen.

Nimen vaihto

Robert kokeili nuorena eri taiteilijanimiä: Elston Gunn, Robert Allyn ja lopulta Bob Dylan.Epstein 2011, s. 56. Hän alkoi käyttää sukunimeä Dillon tai Dylan joskus high schoolin viimeisen vuotensa ja Minneapolisiin muuton välillä.Corbett, Ben: How Bobby Zimmerman Became Bob Dylan About.com. Robertin silloisen tyttöystävän mukaan Robert sanoi tälle vuonna 1958 aikovansa ottaa käyttöön nimen Bob Dillon. Hän alkoi käyttää uutta nimeä säännöllisesti 1959 ja vaihtoi nimensä lopulta laillisesti Dylaniksi 1962. Hän itse kertoi nimen alkuperästä erilaisia tarinoita. Vuonna 1965 Dylan väitti haastattelussa ottaneensa sukunimensä sedältään, jonka nimi on Dillion, ja vain muuttaneensa kirjoitusasua paremmaksi. Toisinaan hän väitti nimen olleen äitinsä tyttönimi tai kaupunki Oklahomassa. Dylanin tiedetään myös nuorena poikana ihailleen televisiosarjan Gunsmoke seriffihahmoa nimeltä Matt Dillon. Dylan on monesti kiistänyt ottaneensa nimensä runoilija Dylan Thomasilta, kuten moni on arvellut.Shelton 1987, s. 56.Thomson, Elizabeth: Five myths about Bob Dylan. The Washington Post. 7.2.2014.

Dylan kertoi vuonna 2004 julkaistussa Muistelmat-kirjassaan aikoneensa alun perin käyttää nimeä ”Robert Allen”, mutta Down Beat -lehteä lukiessaan hän huomasi, että musiikkimaailmassa oli jo saksofonisti David Allyn. Hieman myöhemmin hän tutustui kirjailija ja runoilija Dylan Thomasin tuotantoon ja teki vaikean valinnan Robert Allynin ja Robert Dylanin välillä. Etunimeen Bob hän päätyi, koska niihin aikoihin populaarimusiikissa oli muutamia Bob-nimisiä.

Levytyssopimus

pienois|Joan Baez ja Bob Dylan vuonna 1963. Tammikuussa 1961 Dylan muutti New Yorkiin, missä hän tapasi sairaalaan joutuneen idolinsa Woody Guthrien. Dylan asui Greenwich Villagen kaupunginosassa ystäviensä elättämänä ja soitti kahviloissa kuten Gerde’s Folk Cityssä. Musiikkitoimittaja Robert Shelton kirjoitti Dylanin esiintymisestä kiittelevän arvion The New York Times -lehteen, minkä vaikutuksesta kykyjenetsijä ja tuottaja John Hammond teki hänen kanssaan levytyssopimuksen Columbia Recordsille. Dylan soitti myös huuliharppua eräällä Harry Belafonten albumilla.

Protestialbumien aika

Dylan julkaisi ensimmäisen albuminsa Bob Dylan vuonna 1962. Dylanin laulutapaa leimasi vahva Woody Guthrie -vaikutus ja hänen epätavallinen lauluäänensä jakoi mielipiteitä.

Protestihenkinen The Freewheelin’ Bob Dylan (1963) nosti Dylanin tunnetuksi folkin vastakulttuuripiireissä. Albumin tunnetuimpia kappaleita oli ”Blowin’ in the Wind”, josta folktrio Peter, Paul and Mary teki samana vuonna menestyneen version. Näihin aikoihin Dylan kirjoitti seitsenvuotisen managerisopimuksen Albert Grossmanin kanssa ja sai tuottajakseen Tom Wilsonin.

Dylanin ensimmäinen suuri konsertti New Yorkissa oli elokuussa 1963 Town Hallissa. Hän soitti myös Newportin folkfestivaalilla ja nousi esiintymisensä myötä maan johtavaksi folklaulajaksi. The Times They Are a-Changin’ (1964) -albumin nimikkokappale nousi yhdeksi ajan tunnussävelmistä. Dylan tuli aluksi tunnetuksi vain protestilaulajana, mutta Newportissa 1964 hän esitti myös henkilökohtaisia lauluja uudelta albumiltaan Another Side of Bob Dylan.

Siirtyminen rockiin

Albumilla Bringing It All Back Home (1965) kuultiin myös sähkösoittimia, mikä alkoi etäännyttää Dylania folkyleisöstään. The Byrdsin sähköinen versio kappaleesta ”Mr. Tambourine Man” nousi singlelistan ykköseksi, minkä jälkeen muutkin rockyhtyeet alkoivat tehdä versioitaan Dylanin lauluista. Vuosien 1964–1966 aikana yli 100 artistia julkaisi Dylanin kappaleista omia versioitaan.

Kokonaan sähköisellä albumilla Highway 61 Revisited (1965) on yksi Dylanin tunnetuimmista lauluista, ”Like a Rolling Stone”, joka nousi Billboardin listakakkoseksi. Newportin folkfestivaalille vuonna 1965 Dylan otti mukaan sähköisen taustayhtyeensä. Jotkut katsojat buuasivat hänelle lyhyen esiintymisen jälkeen, ja Dylan esitti kaksi akustista encorea. Dylanin siirtyminen sähköiseen rockiin yhtäältä toi hänelle uutta yleisöä, mutta toisaalta aiheutti pahaa verta, ja folkpiirit alkoivat hylkiä häntä. Kuukausi Newportin jälkeen Dylanin taustalla soitti The Hawks -yhtye, josta myöhemmin tuli The Band. Dylan konsertoi taustayhtyeensä kanssa ahkerasti 1965–1966 ja soitti täysille saleille. Marraskuussa 1965 hän meni naimisiin Sara Lowndesin kanssa, ja pari alkoi pitää kotia Greenwich Villagessa ja Woodstockissa. D. A. Pennebaker teki Dylanin Britannian-kiertueesta vuonna 1965 dokumenttielokuvan Älä katso taaksesi (1967).

Blonde on Blonde (1966) oli hiotumpi kuin edeltäjänsä. Se nousi Billboardin listalla yhdeksänneksi, sai kriitikoilta hyvät arvostelut ja nosti Dylanin suosionsa huipulle. Kesällä 1966 Dylan joutui Woodstockissa moottoripyöräonnettomuuteen, loukkasi niskansa ja vetäytyi Woodstockin-kotiinsa toipumaan pariksi vuodeksi. Vuoden 1967 aikana Dylan ja The Band nauhoittivat Woodstockissa kappaleita, jotka julkaistiin myöhemmin kokoelmalla The Basement Tapes (1975).

Toivuttuaan Dylan palasi levytysstudioon. John Wesley Harding (1968) oli riisuttu albumi ja nousi Billboardin listalla kakkoseksi. Dylan palasi esiintymislavoille tammikuussa 1968 Woody Guthrien muistokonsertissa New Yorkissa. Hän oli hiukan uudistanut ulkonäköään: hän oli lyhentänyt tukkaansa, käytti laseja ja oli kasvattanut risuparran. Seuraava albumi Nashville Skyline (1969) sisälsi country rock -tyylistä musiikkia ja aiempaa yksinkertaisempia sanoituksia.

1970-luku

Vuonna 1971 Dylan julkaisi ensimmäisen kirjansa Tarantula. Se koostui toisiinsa liittymättömistä kirjoituksista, jotka Dylan oli kirjoittanut viisi vuotta aiemmin. Vuoden 1971 lopulla Dylan osti talon Kalifornian Malibusta.

Dylan esiintyi Sam Peckinpahin elokuvassa Pat Garrett ja Billy the Kid (1973) ja kirjoitti siihen musiikkia, kuten kappaleen ”Knockin’ on Heaven’s Door”. Hän julkaisi runojensa ja sanoitustensa kokoelman Writings and Drawings (1974). Samana vuonna hän lähti ensimmäiselle kiertueelleen kahdeksaan vuoteen ja julkaisi kiertuealbumin Before the Flood.

Blood on the Tracks (1975) nousi jälleen listaykköseksi, kuten sitä seurannut Desire (1976). Vuonna 1978 Dylan aloitti vuoden kestäneen maailmankiertueen ja julkaisi studioalbumin Street Legal sekä livealbumin Bob Dylan at Budokan. Hän kääntyi kristinuskoon vuonna 1979 ja julkaisi seuraavien kolmen vuoden ajan vain uskonnollista musiikkia, saarnaten konserteissaan kappaleiden välissä. Hän sai Grammyn vuonna 1980 kappaleestaan ”Gotta Serve Somebody”.

1980-luku

Vuoden 1982 tienoilla Dylanin uskonnollisuus oli hiipumassa. Dylan osallistui hyväntekeväisyyssinglelle ”We Are the World” (1985) ja lähti vuonna 1986 taas kiertueelle. Dylan liittyi Traveling Wilburysiin tunnettujen muusikkotoveriensa kanssa, ja kokoonpano julkaisi ensimmäisen albuminsa. Dylanin seuraava albumi, Daniel Lanois’n tuottama Oh Mercy (1989) oli menestys ja sai kiitosta.

1990-luku

pienois|Bob Dylan konsertoimassa Tukholmassa vuonna 1996. Vuoden 1990 Under The Red Sky -levy sai tylyt arvostelut ja myi heikosti. Vuonna 1992 ilmestyi Good As I’ve Been To You ja 1993 World Gone Wrong, joilla Dylan palasi juurilleen ja esitti vanhoja folk- ja bluesklassikkoja pelkän akustisen kitaran säestyksellä.

Dylan esiintyi presidentti Bill Clintonin virkaanastujaisissa 1993.

Kokoelmien, livealbumien ja coveralbumien jälkeen Dylan julkaisi vuonna 1997 ensimmäisen uutta materiaalia sisältäneen albuminsa seitsemään vuoteen. Time Out of Mind sai erinomaiset arvostelut, kolme Grammy-palkintoa ja myi platinaa.

2000-luku