thumb|Riimukivi U 1011 Uppsalan yliopiston puistossa. Riimukivet ovat rautakaudelta ja varhaiskeskiajalta peräisin olevia kivipaasia, joissa on skandinaavisella kielellä tehtyä riimukirjoitusta. Useissa riimukivissä on myös kuvia, kuten eläinaiheista koristelua. Riimukiviä esiintyy Skandinaviassa, ja ne tunnetaan osana viikinkien kulttuuria. On tavallista yhdistää riimut viikinkeihin, mutta riimuja käytettiin jo kauan ennen viikinkien retkiä, ja toisaalta riimuja käytettiin pitkään myös kristillisellä ajalla esimerkiksi keskiaikaisissa hautakivissä ja keskiaikaisten kirkkojen esineiden koristeluissa. Riimukiviä tunnetaan muualtakin Euroopasta, kuten Ukrainasta. Riimut yhdistetään tavallisimmin riimukiviin, mutta niitä kaiverrettiin myös pehmeämpään ainekseen kuten puuhun ja luuhun.
Riimua tarkoittava sana runa merkitsi salaisuutta ja kuiskausta, ja siksi monen riimukiven teksti alkaa kehotuksella Tyd runorna, ’Tulkitse riimut’. Bergenistä ja muualtakin Skandinaviasta on löydetty lyhyitä kovin arkisia riimutekstinpätkiä, mikä viittaa riimujen ymmärtämistaidon olleen ainakin joskus paikoittain melko yleistä.
Riimukivien pystyttäminen on luultavasti saanut alkunsa kuolleiden muistoksi pystytetyistä kivipaasista. Niitä on Skandinavian esihistoriallisilla hautausmailla kuten Jordbrossa Tukholman eteläpuolella tai Lindholm Højellä Aalborgin pohjoispuolella. Myös suurin osa riimukivistä on vainajien muistokiviä. Esimerkiksi Ingvar den Vittfarne on nimi, josta mainitaan noin 30 Mälarinlaakson riimukivessä. Häntä pidetään yhtenä suurista viikinkiretkien johtajista. Hän matkusti monella aluksella itään Särklandiin eli Arabian maihin. Kiviä saatettiin pystyttää myös jonkin merkittävän teon kuten sillan rakentamisen muistoksi. Usein riimukivissä mainitaan naisia nimeltä juuri niissä tapauksissa, että kivi on pystytetty sillan rakentamisen vuoksi. Joskus riimukiviin kaiverrettiin tieto, että pystyttäjä pystytti sen itselleen jo eläessään ilmeisesti pelätessään jälkimaailman muuten unohtavan hänet. Joskus riimukivet pystytettiin lähelle maatiloja. Tällaiset kivet kertovat maatilan asukkaista: kuka maatilan peri ja kuinka he olivat sukua vainajalle. Riimuja kaiverrettiin toisinaan myös isoihin kalliopaasiin ja kallionlohkareisiin, joita siis ei tarvinnut pystyttää.
Varhaisimmat riimukivet Maailman vanhin riimukivi on löydetty Norjasta vuonna 2021. Se on hiekkakiveä ja samalla myös vanhin ajoitettu riimukirjoitus. Riimukivi on lähes neliön muotoinen, sivuiltaan noin 30 senttimetrin kokoinen. Kivessä oleva teksti lienee kirjoitettu ennen vuotta 250, mahdollisesti jo vuonna 1 jaa. Luun jäänteistä otettujen radiohiilinäytteiden mukaan hauta, josta kivi löytyi, on vuosien 25 ja 250 väliseltä ajalta. Yhden näytteen mukaan hauta on viimeistään vuodelta 120.
Kiveä kutsutaan Svingerudin kiveksi löytöpaikkansa mukaan. Kiven ikä arvioitiin radiohiiliajoituksella, koska haudassa oli luiden lisäksi puuhiiltä. Kiven merkinnöistä erottuu yksi sana "idiberug". Tutkijat eivät tiedä, mitä sana tarkalleen tarkoittaa. Kyseessä voi esimerkiksi olla haudassa olleen henkilön nimi. Tutkijat arvelevat, että Svingerudin kivi on saattanut olla haudan paikan merkki tai muistokivi. Kivi oli aseteltu hautaan tekstipuoli alaspäin. Poikkeuksellista kivessä on tutkijoiden mukaan sen sisältämän tekstin määrä: kivi on raaputettu lähes täyteen merkkejä, eikä kaikista synny järkeviä sanoja. Tutkijat kuvailevatkin tekstejä raapustuksina. Idiberug voisi olla taivutusmuoto Idibera-nimestä, joka on naisen nimi. Se saattaa myös viitata Idiberung-nimiseen sukuun, mutta myös muut selitykset ovat mahdollisia.
Ennen löydön tekemistä ja tutkimista arveltiin, että ensimmäiset riimukivet kirjoitettiin joskus vuosien 300–400 paikkeilla. Ennen tätä löytöä ajateltiin, että vanhimmat riimukivet ovat kansainvaellusaikaisia.
Riimukivet viikinkiajalla ja sen jälkeen Riimukivien pystytys yleistyi viikinkiajalla.
Riimukiviä on löytynyt yli 3 000, suurin osa Ruotsin alueelta. Länsi-Götanmaalta on löytynyt 160 viikinkiaikaista riimukiveä. Niitä on vain Pohjoismaissa, Britanniassa, Grönlannissa ja yksi Ukrainassa. Ruotsissa on säilynyt parituhatta, Tanskassa noin 300 ja Norjassa 50 kiveä. Yleisintä riimukivien pystytys oli Keski-Ruotsissa 1000–1100-luvuilla. Tämän vaiheen riimukivissä on usein kristillisiä tunnuksia ja lauseita. Niissä saattoi olla myös rukouksia. Myös suurin osa Skandinavian viikinkiaikaisista riimukirjoituksista on löytynyt Ruotsista.
Mansaarella Englannin ja Irlannin välissä sijaitsee 31 viikinkiaikaista riimukiveä. Näissä riimukirjoituksissa on rektio- ja taivutusvirheitä, koska alueella on ollut kielikontakteja kelttiläisten ja muinaisnorjalaisten välillä.
Riimukiviin on suhtauduttu eri tavoin eri aikoina. Niitä voitiin hyödyntää rakennusaineksena kivijalassa tai seinässä, ja vielä 1700-luvulla riimukivi voitiin hajottaa leivinuunin rakennustarpeiksi. 1800-luvulla riimukiviä alettiin kuitenkin varjella ja siirtää aikalaisten kannalta näkyvämmille paikoille, kuten kirkkojen viereen tai herraskartanoiden puutarhoja koristamaan.
Ulkoasu Riimukiviin kaiverrettiin usein pitkä kiemurteleva lohikäärme tai käärme, jonka vartalon sisällä riimuteksti kulkee. Vanhassa skandinaavisessa muinaisuskonnossa maailmankäärme, eli Midgårdin käärme, ympäröi koko maailmaa. Riimukivissä kuvastuu siten sekä vanha että uusi käsitys maailmasta. Kristillisellä ajalla riimukiviin ilmestyi myös ristiaiheita. Kuvat ja tekstit väritettiin usein punaisella värillä, mikä helpotti merkkien lukemista. Varsinkin Gotlannissa pystytettiin koristeellisia kuvakiviä vailla kirjoitusta.
Moniin riimukiviin on merkitty myös tieto henkilöstä, joka veisti tai kaiversi riimut.
Ruotsalainen tutkija Marco Bianchi on väitöskirjassaan osoittanut, että viikinkien riimukivien riimuilla ei aina ollut sisältöä, vaan niitä kirjoiteltiin myös todisteeksi kirjoittajansa kirjoitustaidosta, vaikka sitä ei olisi ollutkaan. Kristinuskon levitessä kirjoitustaitoa alettiin pitää tärkeänä, minkä on päätelty olevan syynä sisällyksettömien riimujen kirjoittamiseen.
Tällaisia sisällöltään olemattomia riimukiviä tunnetaan myös muilta aikakausilta. Esimerkiksi Haningen kunnassa sijaitsee kivi, joka näyttää riimukiveltä, mutta riimuja muistuttavat merkit eivät muodosta luettavissa olevaa tekstiä. Tällaisia kiviä on pystytetty oikeiden riimukivien lähelle. Ne tunnettaan jo 1600-luvulta peräisin olevista piirroksista. Osa tutkijoista uskoo niiden olevan peräisin keskiajalta. Voi olla, että tällaisilla kivillä on haluttu antaa eri paikoille lisää hirstoriallista syvyyttä jälkikäteen.
Valmistus Riimukivissä käytetään tosiaankin kaivertamista merkitsevää rista-verbiä, vaikka itse asiassa kiveen riimut piti hakata. Rista-verbin käyttö onkin jäänne menneisyydestä, jolloin riimut kaiverrettiin puuhun. Riimukivet ovat siten riimuja myöhäsyntyisempi keksintö, joka palveli suurmiehiä ja varakasta maata omistavaa yläluokkaa.
Riimuja ei suinkaan aina hakannut kiveen yksi ainoa ammattilainen, vaan kolmen tai neljän kivenhakkaajan muodostama ryhmä. Tällöin on selvinnyt sekin, että Öpir, jota on pidetty yhtenä riimujenhakkaajana, onkin itse asiassa nimitys, jota kaksi eri riimujenhakkaajaryhmää on käyttänyt.
Riimukivet ja Suomi Suomesta on löytynyt yksi riimukiven osa, jota yleisesti pidetään vanhana. Se on löytynyt rantavedestä Hiittisten Stora Ängesöstä vuonna 1997. Muiden Suomen alueelta löytyneiden riimukivien iästä ja aitoudesta on kiistelty ja toisinaan kielipolitiikka sekä kuumentuneet tunteet ovat häirinneet niiden asiallista tutkimista.
Suomesta löydetyt riimukivet Suomesta on löytynyt muutamia riimukirjoituksia. Nämä edustavat erilaisia riimukirjoitusten lajeja eri ajoilta, ja ne ovat löytyneet eri paikoista. Silti on mahdollista puhua jonkinlaisesta suomalaisesta riimukulttuurista. Suomesta on löytynyt toistakymmentä riimukirjoitusta viikinki- tai keskiajalta. Suomen harvat riimukirjoitukset edustavat kuitenkin laajaa esine- ja kirjoitustyyppien kirjoa. Koska riimukirjoituksia on löytynyt eri puolelta maata ja eri ajalta, on mahdollista, että Suomessa on ollut jossain määrin tietoa riimuista aina viikinkiajasta lähtien. Suurin osa noin kymmenestä viikinkiaikaisesta riimukirjoituksesta on kaiverrettu pieniin esineisiin, kuten kolikkoihin, ja niiden arvellaan olevan tuontitavaraa; esimerkiksi niin sanottua Tuukkalan solkea pidetään gotlantilaisena.
Ahvenanmaan Kökarista on vuodelta 1667 tieto kahdesta riimukivestä, joista toinen oli järvessä, matalassa vedessä pinnan alla. Vuonna 1998 tutkija Tapani Tuovinen kirjoitti, että kiviä ei ole myöhemmin löydetty.
Hiittisten riimukiven palanen Suomesta on löydetty vuonna 1997 yksi aidoksi katsottu riimukiven katkelma Dragsfjärdin saaristosta, entisestä Hiittisten pitäjästä, mökkirannasta Stora Ängesönin saaresta. Jotunista hiekkakiveä oleva lohkare makasi rantavedessä noin metrin syvyydessä, madaltuneeseen luonnonsatamaan johtavan salmen suussa. Samantyyppistä hiekkakiveä ei ole Hiittisten alueella. Noin 24 kilogrammaa painavan riimukiven kappaleessa on yhteensä 15 riimua kahdessa rivissä. Ne on järjestetty kahteen sisäkkäiseen vyöhykkeeseen, ja riimujen korkeus on noin 5–7 cm. Kivessä näkyy myös osa niin sanotusta riimueläimestä, josta erottuu pää ja kaula. Tekstistä on jäljellä vain kahdeksan riimua ja kaksi sananvälimerkkiä ulkovyöhykkeessä ja seitsemän riimua ja yksi sanavälimerkki sisemmässä. Tekstit ovat latinalaisille kirjaimille muutettuna ... si. Raði ma(ðr?) ..., eli vapaasti tulkittuna 'lukekoon hän' ('ken voi'?) ja ... Þorfas(t) ... , joka on miehen nimi Torfast. Nimi viittaa riimumestariin. Kivi on todennäköisesti suuremman riimukiven vasen yläkulma, ja palassa olevan koristellun alueen koko on noin 30 cm × 30 cm.
Riimut ovat todennäköisesti 1000-luvun ensimmäisen vuosisadan lopulta. Kiven aitoudesta ei ole esitetty mitään epäilyjä. Alueella tehtiin tutkimuksia, mutta etenkin merenpohjaa peittänyt paksu savi- ja liejukerros hankaloittivat työtä. Tutkimuksissa ei löytynyt mitään. On esitetty, että kivi on voinut joutua paikalle purjealuksen painolastina. Lohkare on voinut joutua löytöpaikkaan myös jäihin vajonneessa reessä. Tuovinen on pohtinut, että kivi on voitu pystyttää löytöpaikan läheisyyteen ja myöhemmin hajonnut ja joutunut veteen. Myös tutkija Kendra Wilson pitää mahdollisena, että kivi on kaiverrettu lähellä sen löytöpaikkaa. Viikinkiajalla 1000-luvulla löytöpaikan ranta oli useita metrejä merenpinnan alapuolella ja maisema oli erilainen. Alueen isot saaret ovat nyt paljon silloista suurempia ja saaria on myös yhdistynyt toisiinsa. Silloiset vedenpinnan alla piilotelleet kivet ovat nyttemmin muuttuneet luodoiksi. Rannan lähellä on ollut useita suojaisia lahtia ja luonnonsatamia, joita on aikanaan voitu käyttää ankkuroitumiseen.
Ruotsin museoviraston riimututkija Magnus Källström on havainnut siinä yhtäläisyyksiä uplantilaisen riimunhakkaajan Balle i Lötin tyyliin, ja keskisestä Ruotsista on löytynyt paljon vastaavanlaisia riimukiviä. Hiittisissä oli viikinkiajalla markkinapaikka ja alueen arkeologisissa löydöissä näkyy skandinaavisia vaikutteita. Hiittisten ja Rosalan saaret erottavan Kirkonsalmen ympäristöstä on löydetty useita viikinkiaikaisia esineitä, kuten hopealankakoristellun rautaisen miekan kahvaosa. Rosalan saarelle perustetussa Viikinkikeskuksessa on nykyisin esillä Museoviraston tekemä kopio Hiittisten riimukivestä.
Vöyrin riimukirjoitukset thumb|453px|Båtholmenin riimukivi kuvattuna juhannuksena 2024