Rukoilevaisuus on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vanhin herätysliike. Se on jakautunut kahteen haaraan, joiden katto-organisaatioina toimivat Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistys sekä Eurajoen opisto. Suomen rukoilevaisen kansan yhdistys ry lopetti toimintansa 9. huhtikuuta 2018, ja sen toimintaa jatkaa Eurajoen opisto.
Rukoilevaisuuden pääasiallista kannatusaluetta on Satakunta ja Varsinais-Suomen pohjoisosa. Aktiivisia liikkeen kannattajia on noin kolme tuhatta.
Oppi Luterilaisena herätysliikkeenä rukoilevaiset hyväksyvät luterilaisen kirkon kasteen ja ehtoollisen. Suhteessa naispappeuteen liikkeessä on kahta eri kantaa. Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistys on halunnut pitäytyä kirkon vanhassa virkakäsityksessä ja torjuu naispappeuden, kun taas Eurajoen opisto hyväksyy sen.
Ryhmät eroavat toisistaan myös suhteessa liikkeen vanhoihin tunnusmerkkeihin. Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistys on halunnut säilyttää polvirukoukset sekä vanhojen veisu- ja saarnakirjojen, kuten vuoden 1701 virsikirjan ja vuoden 1776 raamatunkäännöksen käytön. Vuoden 1701 virsikirjan käyttöä perustellaan sillä, että siinä on enemmän raamatullista ja uskonopillista ainesta kuin uudemmissa virsikirjoissa, ja se nähdään siksi parempana. Vuoden 1776 raamatunkäännöksen käyttöä perustellaan esimerkiksi sillä, etteivät sen käännösratkaisuihin ole päässeet vaikuttamaan liberaaliteologian "eksytykset," jotka ovat yhdistyksen mukaan päässeet vaikuttamaan enemmän uusiin käännöksiin. Eurajoen opisto sen sijaan käyttää uutta virsikirjaa ja raamatunkäännöstä. He arvostavat vanhoja kirjoja, mutta eivät pidä niitä teologisesti parempina.
Rukoilevaisuuteen kuuluu henkilökohtaisen kääntymyksen merkityksen korostaminen pietistisen perinteen mukaisesti. Kristityn on käännyttävä kevytmielisestä elämäntavasta ja osoitettava uskoaan arkielämässä. Ihmisessä asuvan perisynnin voimakkuuden vuoksi tarvitaan jatkuvaa kilvoittelua ja varuillaan oloa. Uskovan on harjoitettava itsetutkiskelua ja pyrittävä uudistumaan ollakseen valmis jokapäiväiseen parannukseen. Tässä toimii apuna henkilökohtainen hartaudenharjoitus, johon kuuluvat polvirukoukset, hartauskirjallisuuden lukeminen sekä osallistuminen hartauskokouksiin.
Rukouksella on keskeinen rooli sekä rukoilevaisten henkilökohtaisessa uskonelämässä että seuroissa. Seuroissa on tapana polvistua rukoukseen seurojen alussa ja lopussa ja spontaanisti myös niiden aikana.
Historia Varhaiset juuret (1756–1800) Rukoilevaisuuden synty ajoitetaan Kalannin (silloinen Uusikirkko) pitäjässä Varsinais-Suomessa vuonna 1756 puhjenneeseen kansanherätykseen. Herätys sai alkunsa, kun paimenessa ollut tyttö nimeltä Liisa Erkintytär luki englantilaisen puritaanipappi Arthur Dentin kirjaa Totisen kääntymisen harjoitus ja tuli sen seurauksena voimakkaaseen synnintuntoon. Kokemus tarttui nopeasti muihin kylän asukkaisiin, ja herätys levisi pian laajalle Varsinais-Suomeen ja Satakuntaan – ulottuen muun muassa Lemun, Nousiaisten, Mynämäen, Uudenkaupungin, Laitilan, Euran, Eurajoen, Kokemäen ja Huittisten seurakuntiin.
Herätyksen taustalla olivat useita vuosikymmeniä jatkunut perinteinen seurakunnallinen työ sekä pietististen hartauskirjojen — erityisesti saksalaisen Johann Arndtin (1555–1621) teosten — leviäminen kansan keskuuteen. Arndtin Paradisin Yrti-Tarha oli käännetty suomeksi jo vuonna 1732.
Liike oli pitkälti maallikkoliike, ja osa papistosta suhtautui siihen vieroksuvasti. Kuitenkin myös pappeja liittyi tähän herätykseen. Merkittävin heistä oli Abraham Achrenius (1706–1769). Hänestä tuli Nousiaisten seurakunnan kirkkoherra vuonna 1753, ja hän aloitti seurakunnassaan vahvan saarna- ja herätystoiminnan, esimerkiksi pitämällä seuroja kirkon sakastissa. Nousiaisissa syntyi herätystä erityisesti lasten ja nuorten keskuudessa. Achrenius oli myös virsirunoilija, ja hän oli ensimmäisiä rippikoulua nuorille pitäneitä pappeja Suomessa. Abraham Achreniuksen työtä jatkoi hänen poikansa Anders Achrenius, joka myös toimi Nousiaisten kirkkoherrana. Hänen aikanaan Nousiaisista tuli Varsinais-Suomen rukoilevaisuuden keskus. Hän myös ilmeisesti kokosi ensimmäisen version rukoilevaisten laulukokoelmasta Halullisten sielujen hengelliset laulut. Toisen rukoilevaisten käyttämän laulukokoelman Siionin virret suomensi Jalasjärven kappalainen Elias Lagus vuonna 1790. Liikkeessä vaikutti myös useita naispuolisia unissasaarnaaja-maallikoita, kuten Anna Rogel, Anna Lagerblad ja Juliana Söderborg.
1800-luku Yksi merkittävimmistä 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun maallikkosaarnaajista oli kankaanpääläinen Matti Pukanhaava (1751–1833). Hän oli sielunhoitaja, joka onnistui lievittämään ihmisten hätää hengellisillä opetuksillaan ja rauhallisella olemuksellaan. Hän opetti naapureilleen kristinuskon alkeita sekä järjesti seuroja, joissa toimi itse puhujana. Lisäksi hän teki puhujamatkoja, jotka ulottuivat etelässä Poriin ja Nakkilaan asti sekä pohjoisessa Pohjanmaan puolelle. Hän ei itse jättänyt jälkeensä kirjallisia dokumentteja, mutta hän toimi oppi-isänä nakkilalaiselle Matti Paavolalle (1786–1859), joka teki muistiinpanoja Pukanhaavan vaiheista ja opetuksista.
Matti Paavolalla on rukoilevaisuuden 1800-luvun alun historiaa käsittelevien muistiinpanojensa vuoksi ollut suuri merkitys rukoilevaisuuden tutkimukselle. Paavola kuului liikkeen merkittäviin oppi-isiin, ja hän suhtautui kirkkoon hyvin myönteisesti. Hänelle Jumalan sanan julistus ja sakramenttien toimittaminen olivat hyvin tärkeitä. Vuonna 1817 syntyi Honkilahden Auvaisten kylän sepän Juhana Uusikartanon ympärille uusi liike, jota alettiin kutsua hyppyherätykseksi. Paavolan korostaessa sanaa ja sakramentteja Uusikartano korosti "sisäistä ääntä", jota hän piti Jumalan puheena. Hänen kannattajansa kutsuivat Paavolaa "pappeinkristityksi". Harri Heinon mukaan nykyinen rukoilevaisuus itse asiassa juontaisi juurensa nimenomaisesti hyppyherätyksestä. Hän katsoo varhaisemman kansanherätyksen olleen sulautumassa alueensa yleiskirkollisuuteen 1800-luvun alussa, jolloin hyppyherätys syntyi ja alkoi levitä. Heino katsoo vasta hyppyherätyksen luoneen alueellisesti ja sosiologisesti yhtenäisen Länsi-Suomen rukoilevaisliikkeen.Heino 1976, s. 228 Rukoilevaisuuden parissa näihin tutkimustuloksiin on suhtauduttu melko kielteisesti ja rukoilevaisuuden katsotaan syntyneen 1700-luvun puolenvälin kansanherätyksen myötä.
1830-luvulla liikkeen hurmoksellisuus joka tapauksessa tasaantui. Tähän liittyi Uusikartanoa maltillisemman Johan DahlberginMatti Paavola - nakkilalainen rukoilevaisisä siirtyminen hyppyherätyksen johtoon sekä yhteydet Henrik Renqvistiin ja kansanherätysperinteeseen. Lisäksi valtion ja kirkon pakkotoimet vaikuttivat asiaan. Esimerkiksi Matti Paavola ei missään vaiheessa ollut laskenut itseään hyppyherätyksen kannattajien joukkoon, vaan hän asetti usein vastakkain "vanhat heränneet", joiden auktoriteettiin hän itse vetosi, ja hyppääjätHeino 1976, s. 44. Rukoilevaisuuden keskeisiä kannatusalueita olivat 1840-luvulta lähtien Ulvila, Nakkila, Noormarkku, Eura kappeliseurakuntineen, Lappi Tl, Pyhämaa ja Pyhäranta. Lisäksi kannatusta oli runsaammin Ahlaisissa, Pomarkussa, Porissa, Huittisissa, Kauvatsalla, Vampulassa, Kokemäellä, Harjavallassa, Eurajoella, Kiukaisissa, Raumalla, Laitilassa ja Kalannissa. Jonkin verran kannatusta oli myös Säkylässä, Kankaanpäässä, Ikaalisissa, Merikarvialla ja ainakin 1800-luvun loppupuolella Siikaisissa. 1850-luvulla Yläneellä esiintyi rukoilevaishenkistä herännäisyyttä, mutta sen yhteyksistä Länsi-Suomen rukoilevaisuuteen ei ole tietoa.Heino 1976, s. 215
1800-luvun lopulla sekä evankelisuus että herännäisyys organisoituivat järjestöiksi sekä toiminnaltaan. Sen sijaan rukoilevaisuuden organisoituminen oli samaan aikaan ainoastaan paikallisten seurojen ja seurapuhujien varassa.Heino 1976, s. 219 1800-luvun loppuun mennessä evankelisuus oli levinnyt koko rukoilevaisalueelle ja toimi monilla paikkakunnilla aktiivisesti. Rukoilevaisuus ei näin ollut enää ydinalueillaankaan ainoa herätysliike, joka kanavoi seurakuntalaisten uskonnollista aktiivisuutta. On arveltu, että rukoilevaisten rukouksen ja ikävöivän uskon painotukset olisivat olleet osittain reaktiota evankelisuuden leviämiseen rukoilevaisalueelle. Lisäksi rukoilevaisten aiemmin vireän lähetystyön tukemisen on arveltu laimenneen 1880-luvulta alkaen sen vuoksi, että rukoilevaiset olisivat nähneet Lähetysseurassa ja läheteissä liikaa "hedbergiläisyyttä" eli evankelisuuden vaikutusta.Heino 1976, s. 223–224
Vuonna 1886 kirkolliskokous päätti uusien rukous- ja käsikirjojen käyttöönotosta viimeistään adventtina 1888 ja virsikirjojen adventtina 1897. Rukoilevaiset suhtautuivat hankkeeseen kielteisesti alusta alkaen. Kirkolliskokouksessa rukoilevaisten edustaja Mathias Sjöström vastusti uudistusta. Kun uudistusta alettiin toteuttaa, äänestivät rukoilevaiset kaikkialla vanhojen kirjojen säilyttämisen puolesta. Uusien kirjojen vastustamisen lähtökohtana oli vakaumus, etteivät niiden laatijat olleet samalla tavalla Pyhän Hengen johdattamia kuin vanhojen kirjojen tekijät ja tarkastajat. Siten heidän laatimansa kirjatkaan eivät voineet vaikuttaa samaa kuin vanhat ja koetellut, sillä ne eivät olleet Hengen, vaan järjen valossa tehtyjä. Kiista kirjoista päättyi vanhojen kirjojen kannattajien tappioon, mistä turhautuneina monet rukoilevaiset vetäytyivät syrjään aktiivisesta jumalanpalveluselämästä ja rukoilevaisseurat tulivat entistä selvemmin uskonelämän keskuksiksi. Kirjauudistus etäännytti rukoilevaisuutta myös maaseutuväestöstä, josta se oli perinteisesti saanut uusia kannattajia. Kirjakysymyksestä tuli ulkopuolisille vaikea kynnyskysymys.Heino 1976, s. 225–227
1900-luku ja nykyaika
Liikkeen organisoituminen alkoi vähitellen 1900-luvun alussa. Vuodesta 1906 lähtien alettiin viettää vuosittaisia Länsi-Suomen herännäisjuhlia, ja vuonna 1911 alkoi ilmestyä liikkeen äänenkannattajana Länsi-Suomen Herännäislehti. Vuonna 1926 perustettiin Eurajoen kristillinen kansanopisto, ja vuonna 1941 perustettiin kattojärjestö Suomen rukoilevaisen kansan yhdistys. 1960-luvulla liikkeellä oli kannatusta 19 seurakunnassa, joitten muodostamaa aluetta rajasivat seuraavat pitäjät: Pyhämaa, Laitila, Honkilahti, Eura, Kokemäki, Kullaa, Kankaanpää ja Noormarkku. Useisiin alueen seurakuntiin tuli vuonna 1964 yli sata vuosikertaa Länsi-Suomen Herännäislehteä, jonka koko levikki oli samana vuonna 2 700. Länsi-Suomen herännäisjuhlille osallistui 1960-luvulla vuosittain 4 000–5 000 henkeä.Väisänen 2001 s. 200