Iirinkielinen nykykirjallisuus käsittää Conradh na Gaeilge -järjestön perustamisen (1893) jälkeen iiriksi kirjoitetut teokset.
Peadar Ua Laoghaire Iirin nykykirjallisuuden perustajana pidetään isä Peadar Ua Laoghairea (Peter O'Leary). Ensimmäinen iirinkielinen romaani oli juuri Ua Laoghairen 1800-luvun lopussa eri iirinkielisissä lehdissä jatkosarjana julkaisetu romaani Séadna, joka sijoittui kirjailijan kotiseudulleen Corkin (iiriksi Corcaigh) kreivikunnan iirinkieliselle alueelle. Séadnan tarinaa ei alkujaan kirjoitettu romaaniksi, vaan näytteeksi Ua Laoghairen kotimurteen puhekielestä, niinpä kirja on liioitellun täynnä rehevää kansankuvausta ja irrallisia folklore-episodeja. Romaanin pääjuoni kertoo tarinan Séadnasta, paholaiselle sielunsa myyneestä suutarista, joka lopulta onnistuu vangitsemaan paholaisen ja rääkkäämään tätä niin pahasti, että saa sielunsa takaisin. Taivaaseen Séadna ei kuitenkaan enää pääse, vaan jää ikuisiksi ajoiksi vaeltamaan virvatulena.
Ua Laoghaire oli oikeastaan parempi vanhemman iirinkielisen kirjallisuuden nykyiirintäjänä: esimerkiksi menninkäinen Eisirtin seikkailut kuuluvat tähän genreen. Hän kirjoitti myös nationalistisen retoriikan rasittaman, mutta kansankuvauksena paikoitellen osuvan ja vitsikkäänkin muistelmateoksen Mo Scéal Féin sekä käänsi lyhentäen iiriksi Cervantesin Don Quijoten.
Pádraic Ó Conaire thumb| Kirjan Deoraíocht kansi Pádraic Ó Conaire (Patrick Conroy) oli kaksikielinen kauppiaan poika Galwaysta (Gaillimh). Kaksikymmenvuotiaana nuorukaisena vuoden 1900 tienoilla hänestä tuli harjoittelija lontoolaiseen virastoon, missä hän sittemmin teki jonkinlaista uraa. Iirinkielisyyttä tukevan toiminnan ja kansallismielisen propagandan lisääntyessä Lontoon irlantilaisten keskuudessa Ó Conaire ryhtyi kirjoittamaan realistisia novelleja irlantilaisten siirtolaisten elämästä - myös niiden, jotka päätyivät rikollisuuteen, alkoholismiin ja seksityöhön. Toisin kuin isä Ua Laoghaire, Ó Conaire oli jo täysiverinen moderni kirjailija, jonka naturalistiset kurjuuskuvaukset herättivät melkoisesti paheksuntaa, etenkin Elefanttimies-elokuvaa muistuttava tarina hänen ainoassa romaanissaan Deoraíocht ("Maanpako"). Hän eli elämänsä loppupuolella kiertelevää elämää, jota hän itse kuvasi romantisoiden novellikokoelmassa M'Asal Beag Dubh ("Pieni musta aasini"). Hänen laajaan tuotantoonsa kuuluu myös isänmaallisia hengennostatusnovelleja (ennen kaikkea kokoelma Seacht mBua an Éirí Amach, "Kapinan seitsemän voittoa"), vakavamielistä journalismia muun muassa iirinkielisten seutujen elinoloista ja historiallinen nuorisoromaani Brian Óg.
Ó Conaire menehtyi köyhien sairaalassa 1920-luvulla. Hänestä tuli jonkinasteinen kansanperinteen sankari, jonka elämäntarinan kaikkia yksityiskohtia ei ole edes helppoa selvittää myyttien ja juttujen seasta. Eläessään kiistelty kirjailija nousi kuoltuaan kansakunnan kaapin päälle ja sai patsaankin Galwayn torille. Kaksi pohjoisirlantilaista sahasi patsaan pään poikki keväällä 1999.
Gaeltacht-omaelämäkerrat Iirin kielen elvytystyö lähti kielensä englanniksi jo vaihtaneiden kaupunkilaisintellektuellien keskuudesta. Suurin osa saatavissa olleesta kirjallisuudesta oli klassista iiriä, joka eroaa varsin paljon iirin puhekielestä. Siksi tarvittiin lukemistoja, joista kielenharrastajat oppisivat ajanmukaista ja kansanomaista iiriä riittävän hyvin voidakseen parhaassa tapauksessa itse ryhtyä kirjailijoiksi tällä kielellä. Koska he olivat saaneet kotikasvatuksensa englanniksi, vaikeinta oli oppia puhumaan arkielämän asioista iiriksi. Niinpä yhdeksi iirinkielisen kirjallisuuden merkittävimmistä lajityypeistä nousi ns. Gaeltacht-omaelämäkerta. Sana Gaeltacht tarkoittaa niitä maaseutualueita, joissa iiriä yhä puhuttiin. Varsinkin alkuaikoina tällainen teos syntyi siten, että englantia äidinkielenään puhuva Gaeilgeoir eli iirinkielisyysaktivisti lähti jollekin tällaiselle alueelle etsimään iirikieltä osaavia, mielellään mahdollisimman yksikielisiä ja lukutaidottomia, kielimestareita. Kielimestari kertoi sitten tutkijalle elämäntarinansa mahdollisimman yksityiskohtaisesti ja kansanomaisin sanakääntein, ja pääkaupungin iirinkielisyysväki luki näin syntyneen kirjan sana sanalta ja jokaisen uuden sanan muistiin merkiten.
Gaeltacht-omaelämäkerroista tunnetuimpia ovat ns. Blasket-kirjat. Kerryn (Ciarraí) edustalla sijaitseva Great Blasket-saari (iiriksi An Blascaod Mór) on nykyisin autiona, mutta vuosisadan alussa siellä oli vielä elinvoimainen kalastajayhdyskunta, joka joutui myrskyisen meren eristämänä elelemään usein pitkiäkin aikoja omillaan. Siksi sekä viihde että puheenaiheetkin oli keksittävä itse. Eristyneisyytensä vuoksi saari edusti tietenkin monille iirinharrastajille alkuvoimaisen irlantilaisuuden tyyssijaa, joten sieltä haettiin ja merkittiin muistiin valtava määrä kansanperinnettä. Blasket-kirjallisuudella on vielä nykyisinkin merkittävä osa koulujen iirinopetuksessa. Siksi saaren nyttemmin sukupuuttoon kuollut murre, kuten myös iirin eteläinen Munsterin murre (Gaeilge na Mumhan tai Gaoluinn) yleensäkin, on vaikuttanut nykyiirin kirjakieleen varsin paljon. Muiden murteiden puhujista vaikutus on ollut suhteettomankin suuri: läntisellä Connachtin iirillä ja pohjoisella Ulsterin murteella (Gaeilge Uladh, Gaeilic) on sentään ainakin nykyään enemmän äidinkielisiä puhujia.
Blasketilaiskirjoista merkittävimmät ovat Peig Sayersin Peig - tuairisc a thug Peig Sayers ar imeachtaí a beatha féin ("Peig - Peig Sayersin oma kertomus elämästään"), Tomás Ó Criomhthainin An tOileánach ("Saarelainen") ja Muiris Ó Súilleabháinin Fiche Bliain ag Fás ("Kaksikymmentä vuotta kasvamassa"). Súilleabhánin kirjan nimi viittaa iirinkieliseen hokemaan ihmisen elämänvaiheista, joihin kuuluu kaksikymmentä vuotta kasvua, kaksikymmentä vuotta kukkimista ja kaksikymmentä vuotta kuihtumista. Peig ja Tomás olivat jo vanhoja ihmisiä, kun tutkijat tulivat heitä haastattelemaan, mutta Muiris kertoi oman tarinansa ollessaan vielä nuori mies.
Blasket-kirjallisuuden muistiinmerkitsijöistä kaksi oli englantilaisia: Robin Flower, jota saarelaiset kutsuivat nimellä Bláithín ("Kukkanen") ja George Thompson, Muiris Ó Súilleabháinin hyvä ystävä, joka otti iirinkielisen nimen Seoirse Mac Thomáis. Hänestä tuli myöhemmin muinaiskreikan luennoitsija Galwayn yliopistoon. Ehkä heitä motivoi halu hyvittää Englannin irlantilaisille ja Irlannin omaperäiselle kulttuurille tekemä vahinko toimimalla aktiivisesti iirin kielen hyväksi.
Peig Sayers Peigin maailmankuvaa on nykynäkökulmasta helppo paheksua: hän oli hurskas maalaisnainen, joka oli alun perin kotoisin Vicarstownista (Baile Bhiocáire) mantereen puolelta Dinglenniemeltä (Corca Dhuibhne), mutta naitettiin järjestettyyn avioliittoon blasketilaisen miehen kanssa. Peig oli täysin sisäistänyt naisen alemmuuden mieheen verrattuna, ja kun ventovieras saarelainen puhemiehineen saapui isän luokse häntä kosimaan Peigiltä itseltään ei kysytty mitään. Hän piti saarelaista puoliksi jumalolentona, olihan tämä sentään mies.
Peig menetti miehensä varsin varhain ja joutui pitämään itse huolen lapsilaumastaan, joista monet kuolivat varhaisella iällä. Elämä saarella oli vaarallista ankarien luonnonolojen takia. Isänsä tavoin hän oli kuitenkin hyvämuistinen seanchaí eli perinteensäilyttäjä, jolta merkittiin muistiin pienen kirjaston verran tarinoita ja folklorea. Häntä voidaankin kutsua Irlannin Larin Paraskeksi.
Omaelämäkerrassaan Peig kertoo niin koulunkäynnistä lapsuudessaan, Maaliigan (Land League) maattoman maalaisväestön keskuudessa lietsomista levottomuuksista, torpparien (tionóntaí tai Peigin omalla murteella triúntaithe) häädöistä ja nationalismin noususta sellaisena kuin se koettiin iirinkielisellä maaseudulla. Omaelämäkerrasta yli jäänyttä aineistoa, kuten henkilökuvia Peigin tapaamista erikoisista tyypeistä, on julkaistu kokoelmassa Machnamh Seanmhná ("Vanhan naisen ajatuksia", käännetty englanniksi nimellä An Old Woman's Reflections). Erityisen unohtumaton hahmo on "Maanantai-Martti" eli Máirtín Dé Luain, oikealta nimeltään Martin Dillon. Hän oli nuori Meksikossa asuva irlantilaisten vanhempien poika, joka Meksikossa oppi iirinpuhujaksi ja palasi aikuistuttuaan Irlantiin, missä hän tapasi Peigin. Teksteissä liikuttavaa on myös Peigin hämmentynyt riemu siitä, että hän iirinkielisyysliikkeen nousun myötä saa puhua äidinkieltään pääkaupungin silmäätekevien kanssa, sellaisten ihmisten, joiden ei iiriä luulisi osaavankaan. Suomalaisen on vaikea olla muistamatta, että meilläkin kutsuttiin 1800-luvulla kylänmiehet katsomaan, kun täällä on mies, jolla on hieno hattu päässä, ja silti se puhuu suomea!
Peigin omaelämäkertaa on luetettu jokseenkin kaikille irlantilaisille koululaissukupolville, ja sille on muodostunut jonkinlaisen "pakkopullan" maine. On syytä myös muistaa, että Peigin puhuma iiri on kovin murteellista ja eroaa selkeästi nykyaikaisen iirin päälinjasta. Oppilas, joka osaa Peigin iiriä, joutuu erikseen totuttelemaan Comharin, Foinsen tai Feastan kaltaisen nykykielisten aikakauslehtien uudenaikaisiin termeihin.
Tomás Ó Criomhthain - saarelainen thumb|An tOileánach Léannta - Máiréad Nic Craithin tutkimus Tomás Ó Criomhthainin kirjasta An tOileánach Tomás Ó Criomhthain Blasket-saarelta oli jo iäkäs kalastaja, kun hän tapasi saarella iirinkielisyysaktivistin, joka avasi hänelle tien kirjallisen sivistyksen maailmaan. Hän oli aluksi varsin haluton merkitsemään muistiin saaren tapahtumia tai kertomaan elämästään, koska hänen mielestään kaikkihan sen tietävät, mitä saarella tapahtuu. Ó Criomhthain osasi jo lukea vierasta kieltä, englantia, mutta vasta saatuaan luettavakseen Pierre Lotin kirjan Islannin kalastajat sekä Maksim Gorkin nuoruuden muistelmat englanniksi käännettyinä hän oivalsi, että hänenkin elämällään voisi olla kirjallista arvoa ja että se saattaisi kiinnostaa muita ihmisiä. Hänen innostuksestaan syntyi kaksi kirjaa: omaelämäkerta An tOileánach ("Saarelainen") ja päiväkirja Allagar na hInise. An tOileánachin on saksaksi kääntänyt sen englanninkielisestä versiosta The Islandman itse Nobel-kirjailija Heinrich Böll. Päiväkirja on englanniksi käännetty nimellä' Island Smalltalk, vaikka allagar tarkoittaa pikemminkin nahistelua kuin "small talkia".
Ulsterista Amerikan kultalaan ja takaisin: Micí Mac Gabhann thumb|left|Rotha Mór an tSaoilin kansi Blasket-kirjallisuutta on niin paljon, että hyvinkin iirinkielistä kulttuuria tuntevat henkilöt ovat taipuvaisia unohtamaan Blasket-saaren ulkopuolelta tulleet iirinkieliset omaelämäkerrat kokonaan. Näistä teoksista merkittävä on Micí Mac Gabhannin kirja Rotha Mór an tSaoil (englanniksi The Hard Road to Klondyke), jonka nimi tarkoittaa alun perin "elämän suurta pyörää". Tällä kielikuvalla iirissä viitataan elämän muuttuviin kohtaloihin: pyörän vanne käy välillä liejussa (epäonni), nousee sitten korkealle ilmaan (menestys) ja kääntyy lopulta takaisin maantien rapaan.