Kurskin taistelu

Kurskin taistelu oli merkittävä Saksan ja Neuvostoliiton välinen taistelu toisen maailmansodan itärintamalla 4.–22. heinäkuuta 1943. Se käynnistyi saksalaisten pihtihyökkäyksellä (operaatio Zitadelle, ’Linnoitus’), jolla pyrittiin oikaisemaan Kurskin kaupungin lähelle syntynyt rintaman mutka, saartamaan pullistumaan sijoitetut neuvostojoukot ja palauttamaan strateginen aloite, jonka Saksa oli Stalingradin taistelun jälkeen menettänyt Neuvostoliitolle. Neuvostojoukot pysäyttivät saksalaiset ja aloittivat menestyksekkään vastahyökkäyksen, joka työnsi saksalaisia länteen satoja kilometrejä ja vapautti useita merkittäviä Länsi-Venäjän ja Ukrainan kaupunkeja vihollismiehityksestä.

Kurskin taistelu oli maailmanhistorian suurin panssaritaistelu. Taisteluun osallistui Neuvostoliiton puolelta noin kaksi miljoonaa sotilasta ja Saksan puolelta lähes miljoona. Panssarivaunuja ja taistelulentokoneita oli kummallakin puolella tuhansia. Neuvostoliittolaisten tappiot olivat huomattavasti saksalaisia suuremmat, mutta heillä oli myös isommat reservit. Hyökkäyksellä oli puna-armeijalle suuri psykologinen merkitys, sillä Saksan kesähyökkäys oli nyt ensimmäistä kertaa pysäytetty ennen merkittävää läpimurtoa. Saksan sodanjohdossa tappio johti riitoihin ja syntipukkien etsintään, ja kansallissosialistisen puolueen asevoimia kohtaan tuntema epäluulo voimistui.

Tausta

Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 1941 valloittaen laajoja alueita ja aiheuttaen puna-armeijalle useiden miljoonien miesten tappiot.Beevor 2012, s. 221–244, 271–289. Stalingradin taistelussa 1942–1943 Neuvostoliitto saavutti suuren voiton, ja Saksa joutui puolustuskannalle.Beevor 2012, s. 414–434, 450–455, 459–465, 471–476. Neuvostoliiton koko teollisuus oli suunniteltu sotataloutta silmällä pitäen, ja maa kykeni nopeasti tuottamaan suuria määriä kalustoa, vaikka Saksan kansantalous sinänsä oli suurempi ja kehittyneempi.Frankson & Zetterling 2003, s. 51. Myös Pohjois-Afrikassa sotaonni kääntyi Saksalle vastaiseksi, ja toukokuussa 1943 satojatuhansia Tunisiassa palvelleita akselivaltojen sotilaita antautui länsiliittoutuneille.Beevor 2012, s. 435–449, 455–459, 466–467, 476–484.

Saksalaiset tekivät onnistuneen vastahyökkäyksen Harkovan taistelussa kevättalvella 1943 ja pysäyttivät neuvostojoukkojen etenemisen. Saksan diktaattori Adolf Hitler alkoi suunnitella hyökkäystä Kurskin seuduille syntyneeseen rintaman mutkaan.Beevor 2012, s. 474–475. Pullistuma oli pohjois–eteläsuunnassa 240 kilometriä pitkä ja työntyi saksalaisten puolelle noin sadan kilometrin syvyyteen. Tavoitteena oli saartaa pullistumaan sijoitetut neuvostojoukot, lyhentää rintamaa ja palauttaa strateginen aloite Saksan asevoimille.Beevor 2012, s. 546. Stalingradin tappion seurauksena myös Saksan sotatalous alkoi viimein hyödyntää kaikkia liikeneviä voimavaroja.Frankson & Zetterling 2003, s. 106, 125.

Osapuolet

Saksa

Hyökkäyspäätös ja -suunnitelmat pienois|pysty|vasen|Kurskin rintamanmutka ja saksalaisten hyökkäyssuunnitelma.

Saksan sodanjohdossa oli erimielisyyttä kesän 1943 strategiasta.Willmott ym. 2005, s. 182. Stalingradin tappion jälkeen Hitleriä vaivasi päättämättömyys, ja keväällä 1943 strategiasta keskusteltiin laajemmin kuin vuotta aiemmin,Frankson & Zetterling 2003, s. 99. jolloin Hitler oli voinut yksin sanella päätökset.Frankson & Zetterling 2003, s. 93.

Panssariaseen pääkehittäjä Heinz Guderian halusi luopua Neuvostoliittoa vastaan kohdistuvista hyökkäystoimista kokonaan, vahvistaa puolustusta idässä ja kerätä reservejä länteen. Guderian pelkäsi suurhyökkäyksen aiheuttavan panssarivoimille tappioita, joita ei enää kyettäisi korvaamaan.Frankson & Zetterling 2003, s. 97–98. Sotamarsalkka Erich von Manstein kannatti liikkuvaa puolustusta: neuvostojoukkojen annettaisiin hyökätä, jolloin niiden huoltolinjat venyisivät ja saksalaiset voisivat tuhota uupuneen vihollisen vastahyökkäyksellä. Hitler ja maavoimien yleisesikunnan päällikkö Kurt Zeitzler halusivat hyökätä ensin.Willmott ym. 2005, s. 182. Hitler toivoi voiton rohkaisevan liittolaisiaBeevor 2012, s. 564. ja palauttavan Saksan arvovallan, joka oli saanut kolauksen Stalingradin ja Kaukasian tappioista. Ehdotus suorasta rintamahyökkäyksestä Kurskin mutkaa vastaan hylättiin, minkä jälkeen päädyttiin pihtiliikkeeseen. Saksan heikenneistä voimista kertoi se, ettei kesän 1943 päähyökkäys tähdännyt merkittäviin aluevaltauksiin vaan rintaman lyhentämiseen.

Operaatio sai koodinimen Zitadelle eli Linnoitus. Saksan maavoimat asetti hyökkäykseen lähes kaikki liikenevät reservinsä.Beevor 2012, s. 546–547. Von Manstein kannatti hyökkäystä toukokuun alussa heti kelirikon loputtua, mutta operaatio lykkääntyi toistuvasti. Monet upseerit suhtautuivat koko suunnitelmaan epäilevästi, sillä valmisteltuihin vihollisasemiin hyökätessään saksalaiset luopuivat suurimmasta vahvuudestaan, taktisesta etevämmyydestä liikkuvassa sodankäynnissä.Beevor 2012, s. 547. Kulutustaistelussa Saksan määrällinen alivoima saattaisi kohtalokkaasti kostautua.Beevor 2012, s. 547, 549.

Toukokuun alussa saatiin ilmatiedustelutietoa puna-armeijan puolustusvalmisteluista, jolloin kenraalieversti Walter Model vaati hyökkäyksen perumista. Guderian tuki Modelia, mutta Zeitzler ja sotamarsalkka Günther von Kluge halusivat jatkaa.Frankson & Zetterling 2003, s. 104. Tunisian menetyksen jälkeen Hitler alkoi itsekin epäröidä, mutta hän ei suostunut perääntymään kerran tekemästään päätöksestä. Hän määräsi lopullisen hyökkäyspäivän vasta 2. heinäkuuta, vain kolme päivää ennen hyökkäyksen alkua.Frankson & Zetterling 2003, s. 168.

Hyökkäyksen alkua viivytti Hitlerin halu koota Kurskiin mahdollisimman suuret panssarivoimat ja saada käyttöön uudenaikaisia Panzer V Panther- ja Panzer VI Tiger -vaunuja.Newark 2002, s. 129, Beevor 2012, s. 457. Saksalaiset toivoivat neuvostopuolustuksen murtuvan massiivisen panssarihyökkäyksen edessä. Puna-armeijan oletettiin käyvän jäykkää puolustustaistelua, mutta todellisuudessa se suunnitteli syvää puolustusta, jota seuraisi voimakas vastahyökkäys.Willmott ym. 2005, s. 187. Vihollisen sotataidon ja -talouden vähättely oli saksalaisille toistuva ongelma. Puna-armeijan miesvahvuus arvioitiin paljon todellista pienemmäksi.

Ryhmitys ja taktiikka Operaatio Zitadelleen osallistui kaksi armeijaryhmää: rintamanpullistuman pohjoispuolella von Klugen Keskustan armeijaryhmä ja eteläpuolella von Mansteinin Etelän armeijaryhmä.Willmott ym. 2005, s. 186, 188. Hyökkäyssuunnitelmassa kaksi kiilaa eteni samanaikaisesti pohjoisesta ja etelästä kohti Kurskin kaupunkia.Newark 2002, s. 128–131. Pihtiliikkeellä tavoiteltiin Kurskiin sijoitettujen neuvostojoukkojen saartamista, jolloin saataisiin paljon sotavankeja ja -saalista.Willmott ym. 2005, s. 186.

Pohjoisesta etelään hyökkäsi Modelin 9. armeija ja etelästä pohjoiseen kenraalieversti Hermann Hothin 4. panssariarmeija. Tavallisella ja panssariarmeijalla ei välttämättä ollut suurta eroa, ja Kurskissa 9. armeija ja 4. panssariarmeija olivat kalustoltaan ja organisaatioltaan jokseenkin samanlaiset. Werner Kempfin johtama erillisosasto taisteli 4. panssariarmeijan oikealla sivustalla.Beevor 2012, s. 548, 551. Stalingradin kriisin seurauksena muodostettu ad hoc -yksikkö vastasi vahvuudeltaan armeijaa.Frankson & Zetterling 2003, s. 154, 159.

Pohjoisessa ja etelässä käytettiin erilaista taktiikkaa. Modelilla oli tapana hyökätä ensin vain yhdellä panssaridivisioonalla ja tuoda taisteluun vähitellen uusia divisioonia. Menetelmän etuna oli, että taisteluun myöhemmin saapuvat divisioonat olivat levänneitä eivätkä olleet vielä kärsineet tappioita. Von Manstein lähetti lähes kaikki panssarivoimansa heti ensimmäiseen hyökkäykseen. Saksalaiset eivät yleensä kärsineet läpimurrossa suuriakaan tappioita, ja jos neuvostopuolustus ei heti alussa murtunut, hyökkäyskohtaa yksinkertaisesti vaihdettiin.

Edellisvuosien vaikeuksista huolimatta saksalaisten taistelutahto oli vahva. Wehrmacht sovelsi tiukkaa kuria, mutta omien miesten kohtelu ei ollut läheskään yhtä julmaa ja mielivaltaista kuin Neuvostoliiton puolella. Pelolla johtaminen yleistyi vasta sodan lopulla, kun taisteluja käytiin Saksan omalla maaperällä.Frankson & Zetterling 2003, s. 86–89. Sotaoppi painotti miehistön oma-aloitteisuutta kaikilla tasoilla, ja johtamisessa pyrittiin upseerien ja miesten molemminpuoliseen luottamukseen.Frankson & Zetterling 2003, s. 212–213. Hyvin koulutettu aliupseerikunta toi ammattimaisuutta koko Wehrmachtin toimintaan, ja komentavan upseerin kaatuessa aliupseeri oli välittömästi valmis ottamaan yksikön komentoonsa. Sotilaiden hyvinvoinnista pidettiin niin hyvää huolta, kuin se kaukana kotimaasta käydyn sodan olosuhteissa oli mahdollista.Frankson & Zetterling 2003, s. 77.

Vahvuus pienois|vasen|Das Reich -divisioonan SS-sotilaita kesäkuussa 1943. Taustalla näkyvä panssarivaunu on raskas Tiger I.

Saksan itärintaman-vahvuus oli heinäkuussa 1943 noin 3,1 miljoonaa miestä. Liittolaisjoukkoja oli lisäksi noin miljoona sotilasta.Frankson & Zetterling 2003, s. 100–101. Vahvuus oli selvästi laskenut edellisvuosista. Tappiot olivat kuluttaneet saksalaisten voimia,Beevor 2012, s. 475. ja miehiä oli siirretty Tunisiaan ja Ranskaan estämään länsiliittoutuneiden odotettuja maihinnousuja Euroopan mantereelle.Beevor 2012, s. 475, 484. Myös hävittäjiä ja ilmatorjuntakalustoa jouduttiin siirtämään länteen, jotta valtakuntaa voitiin puolustaa Britannian ja Yhdysvaltain strategisilta pommituksilta.Beevor 2012, s. 475, 511–533. Kiihtyvä partisaanitoiminta aiheuti itärintaman huollolle suuria haasteita.Willmott ym. 2005, s. 193.

Henkilöstöpulan helpottamiseksi saksalaiset alkoivat värvätä SS-joukkoihin neuvostoliittolaisia vapaaehtoisia. Varsinkin ukrainalaisia ilmoittautui paljon, ja heistä muodostettiin SS-vapaaehtoisdivisioona Galitsia. Idästä värvättyjä joukkoja käytettiin lähinnä partisaaneja vastaan.Frankson & Zetterling 2003, s. 115–116. Asevoimissa palveli myös länsi- ja keskieurooppalaisia vapaaehtoisia, mutta ylivoimainen enemmistö sotilaista oli etnisiä saksalaisia.Frankson & Zetterling 2003, s. 126–127.

Operaatio Zitadelleen osallistui 777 000 sotilastaFrankson & Zetterling 2003, s. 166–167. 50:ssä divisioonassa, joista 17 oli panssari- tai moottoroituja divisioonia. Joukot olivat taisteluissa karaistuneita, ja moni sotilas oli palvellut itärintamalla sodan alusta lähtien.Frankson & Zetterling 2003, s. 69. Zitadellen alkaessa Saksalla oli Kurskissa 2 451 panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä. Tykkejä ja kranaatinheittimiä oli noin 7 500.

Operaatio Zitadelleen keskitettiin 1 830 lentokonetta, mikä edusti suurinta osaa Luftwaffen itärintamalle jääneestä vahvuudesta. Ilma-aseen toimintaa haittasi pula lentopolttoaineesta. Kesäkuussa polttoainetta kulutettiin kaksi kertaa enemmän kuin sitä voitiin toimittaa. Pitkän valmistelun ansiosta polttoaine- tai ammuspula ei välittömästi vaikeuttanut Kurskissa hyökkäävien joukkojen toimintaa.Frankson & Zetterling 2003, s. 211.

Panssarivoimat Monia saksalaisia panssarivaunutyyppejä käytettiin Kurskissa ensi kertaa suuressa mittakaavassa. Uudet saksalaisvaunut olivat yhtä hyviä tai parempia kuin neuvostoliittolainen T-34, mutta vanhat mallit muodostivat noin 40 % kalustosta eivätkä pärjänneet neuvostovaunuille.Frankson & Zetterling 2003, s. 112–113, 125. Täydennyksistä huolimatta saksalaisilla oli pulaa panssarivaunuista, ja esimerkiksi Waffen-SS:n 2. panssaridivisioona Das Reich varusti yhden komppaniansa sotasaaliiksi saaduilla T-34-vaunuilla.

Saksan maavoimien yleisin panssarivaunu oli keskiraskas Panzerkampfvagen IV, jota valmistettiin lukuisina eri malleina.Frankson & Zetterling 2003, s. 296. Uusimmassa G-mallissa oli pitkä 75 millimetrin tykki, joka kykeni tuhoamaan minkä tahansa vihollisvaunun.Frankson & Zetterling 2003, s. 123. Vanhemmat mallit oli tarkoitettu jalkaväen torjuntaan, ja niiden lyhyt tykki läpäisi panssaria huonosti.