Nils-Aslak Valkeapää, saamelaisnimeltään Áilu, taiteilijanimeltään Áillohaš (23. maaliskuuta 1943 Enontekiö – 27. marraskuuta 2001 Espoo) oli saamelainen taiteilija sekä kansallisesti ja kansainvälisesti tunnetuimpia saamelaiskulttuurin edistäjiä. Valkeapää tunnetaan erityisesti joiuistaan ja runoistaan. Hän oli Lapin läänintaiteilija vuosina 1978–1983. Hän sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1991 teoksestaan Beaivi, áhčážan (suom. Aurinko, isäni, 1992).
Lapsuus ja nuoruus thumb|Nils-Aslak Valkeapää vuonna 1955. Kuva: Eero Sauri Nils-Aslak Valkeapää syntyi perheen nuorimpana Palojoensuussa Enontekiöllä. Perhe asui siihen aikaan Aatsakursussa (pohjoissaam. Ádjagorsa), parin tunnin kävelymatkan päässä Pättikän (Beattet) kylästä. Myöhemmin he siirtyivät asumaan Pättikkään. Hänen vanhempansa olivat Johannes J. Valkeapää (1906–1986) ja Ellen Susanna Aslaksdatter Valkeapää, o.s. Bals (1910–1992). He kuuluivat jutaaviin saamelaisiin: perhe teki vuosittaisen muuttomatkan porojen kanssa. Hänellä oli isosisko Ellen Marja ja isoveli Johannes (Juhani), joka jatkoi Käsivarren paliskunnan (Giehtaruohttasa bálggus) poroisäntänä. Isä oli alkuaan Kaaresuvannon alueen porosaamelaisia, ja hänen sukuaan oli Suuren Luulajanjärven (luulajansaam. Stuor Julevu) seudulla. Äiti oli kuulunut perheeseen, jonka porojen kesälaitumet olivat Uløyan (Ulisuolu) saarella Tromssan läänissä Norjassa. Valkeapää vietti kesät Yykeänvuonolla Norjassa. Hän kävi jo nelivuotiaana kiertokoulussa naapuritalossa. Kansakoulua käydessään hän asui asuntolassa Kaaresuvannossa; toisen tiedon mukaan koulukortteerissa vanhempiensa ystäväperheen luona. Valkeapää opiskeli Saamelaisten kristillisessä kansanopistossa (Sámiid kristtalaš nuoraidskuvla) Inarissa 1959–1960 ja valmistui kansakoulunopettajaksi Kemijärven seminaarista vuonna 1966. Hän ei kuitenkaan milloinkaan työskennellyt opettajana.Norsk biografisk leksikon. Viitattu 8.10.2017. Nieminen, Mauri: Lapin luonto luo outoa taikaa, s. 86-89. 2014.TAHITI – Taidehistoria tieteenä. Viitattu 9.10.2017.Lehtola, Veli-Pekka: Saamelaiset – historia, yhteiskunta, taide, s. 205, 207, 209. Päivitetty laitos 2015.
Nils-Aslak Valkeapäällä ei ollut ikätovereita kotipiirissään. Kouluaikojen ahdistuneisuutta ja nöyryytyksen tunnetta hän on kuvannut runoissaan. Hän on kertonut ystävystyneensä lintujen kanssa. Sosiaalisia suhteita ja kanssakäymistä syntyi muun muassa porojen jutamareitin varrella siidan toisiin perheisiin, lisäksi perheellä oli sukulaissiteitä Ruotsiin ja Norjaan. Uusia kontakteja synnytti myös sodan jälkeen valmistunut maantie. Äiti Susanna Valkeapää aloitti matkamuistojen myynnin Käsivarren (Suomanjárga) matkailijoille. Valkeapään vanhemmat olivat taitavia tarinankertojia: nauhoitetuista kertomuksista välittyy monipuolinen kielenkäyttö ja kertomusperinne. Susanna Valkeapää oli yhteiskunnallisesti aktiivinen ja osallistui eri epäkohtien esilletuomiseen kirjoittamalla esimerkiksi Sabmelaš-lehteen sekä käymällä kirjeenvaihtoa virkamiesten kanssa. Nils-Aslak Valkeapää kävi jo koululaisena kirjeenvaihtoa muun muassa muoniolaisen linja-autonkuljettajan Arvo Yliniemen kanssa. Hän esiintyi julkisesti ensimmäisen kerran helmikuussa 1951 Poroviikko-nimisen tapahtuman lastenjuhlassa Helsingissä. Kesällä 1959 hän seurasi pohjoismaista saamelaiskonferenssia ja osallistui nuorten saamelaisleirille Inarissa. Kesällä 1960 hän toimi Saamelaisneuvoston sihteerin Karl Nickulin kirjurina kolmiomittaustöissä Pudasjärvellä. Tammikuussa 1967 Valkeapää sai henkilökohtaisen vuoden stipendin Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Suomen rahastolta Oslossa opiskelemista varten.
Vähitellen Valkeapää alettiin tuntea Ruotsissa nimellä Válgon Áilu ja Koutokeinossa Norjassa nimellä Suoma Áilu. Tunnettu taiteilijanimi Áillohaš vakiintui käyttöön vasta 1970-luvun alussa. Alussa hänestä käytettiin myös Joikaava Länsituuli -nimitystä, joka perustui häneen omaan kertomukseensa joikaavista tunturien tuulista.
Muusikko ja säveltäjä Valkeapää nousi julkisuuteen saamelaisten joikujen (juoiggus, luohti) esittäjänä ja joikuperinteen elvyttäjänä. Ensimmäisen levynsä Joikuja hän julkaisi vuonna 1968. Esikoisalbumillaan Valkeapää teki yhteistyötä säveltäjä Kari Rydmanin ja muusikko Martti Niskalan kanssa. Myös Kaj Chydenius ja Pehr Henrik Nordgren tekivät sävellyksiä hänen runoihinsa. Ennen Valkeapäätä joiku oli vokaalimusiikkia, jota esitettiin yksityisissä tilanteissa. Joikuja-levyllä hän lisäsi joikuun soittimia ja ääniefektejä ja toi joiun konserttisaleihin. Valkeapää halusi tehdä joiusta nykyaikaista ilmaisua. Lásságámmi. Viitattu 7.10.2017
Valkeapää kirjoitti libreton tanssilliseen esitykseen nimeltä Máttar áhkku – Äiti maa, jonka esittivät Helsingin kaupunginteatteri ja baletti vuonna 1979 osana Helsingin juhlaviikkojen ohjelmaa.
Valkeapää kehitti joikua myös jazzin suuntaan yhteistyössä eräiden tunnettujen suomalaisten jazzmuusikoiden, kuten Seppo ”Paroni” Paakkunaisen, kanssa. Joikaaminen vei häntä ympäri maailmaa, muun muassa Pohjois-Amerikan kiertueelle vuonna 1982 yhdessä Paakkunaisen kanssa.Nieminen, Mauri: Lapin luonto luo outoa taikaa, s. 86-89. 2014.
Albumitrilogia Sápmi lottážan sisältää Paroni Paakkunaisen kanssa julkaistut albumit Sámi eatnan duoddariid vuodelta 1978 sekä Sápmi, vuoi Sápmi! ja Davas ja Geassai vuodelta 1982. Kitaristi Leo Gauriloff oli mukana näillä levyillä.
Áilu Gaupin lisäksi Valkeapää joikasi Juhan Ánde Bærin kanssa esimerkiksi Lillehammerin olympialaisten juhlalevyllä Dálveleaikkat (1992) sekä Sámi luondu, gollerisku (1992).
Valkeapää teki musiikin Nils Gaupin elokuvaan Ofelaš (Tiennäyttäjä), jossa hän myös näytteli. Elokuva on maailman ensimmäinen saamelainen pitkä elokuva, ja se oli Oscar-palkintoehdokkaana (paras ulkomainen elokuva vuonna 1989). Muusikko Mike Oldfield käytti Valkeapään elokuvassa esittämää joikua kappaleensa ”Prayer for the Earth” pohjana levyllään The Songs of Distant Earth (1994).
Valkeapää valittiin vuoden 1994 Lillehammerin talviolympialaisten nimikkotaiteilijaksi, ja hän esitti joiun kisojen avajaisissa. Kokonaan luonnonäänistä rakentuva lintusinfonia Goase dušše sai vuonna 1993 arvostelulautakunnan erikoispalkinnon Prix Italian kansainvälisessä radiokilpailussa.
Vuonna 2009 julkaistu Alit idja lahkona (Blue Night Moving Closer) sisältää Valkeapään kirjoittamia tekstejä vanhoihin hengellisiin melodioihin, joita hän löysi Tromssan museon arkistojen vanhoilta ääninauhoilta. Live-äänitykset tehtiin vuonna 1992 Målselvin (Málatvuopmi) kirkossa ja pääsiäisjuhlilla Kautokeinossa, missä Valkeapää esiintyi yhdessä Seppo Paakkunaisen ja Esa Kotilaisen kanssa. Yksi CD-levyn kappaleista, ”Giitu buot Du attáldagain”, sisältyy uuteen yhteispohjoismaiseen saamelaiseen virsikirjaan Sálbmagirji II (2005), ja vuonna 2015 se otettiin suomenkieliseen virsikirjaan (suom. ”Kiitän Herran antamista teistä”).
Kirjailija Valkeapään vanhemmat olivat monen kirjailijan, niin V. J. Oinosen, Yrjö Kokon kuin Viola Kuoksa-Waven, henkilökohtaisia tuttuja. Viola Kuoksa-Wavesta tuli taiteilija-Ailun löytäjä, ensimmäinen tukija ja mesenaatti. 17-vuotiaana hän osallistui Rovaniemellä taiteilijayhdistys Seitapiirin järjestämään kirjailijatapaamiseen, johon osallistuivat esimerkiksi A. E. Järvinen ja Kokko. Samassa tilaisuudessa hän tutustui Pentti Saarikoskeen; he kävivät kirjeenvaihtoa ja lähettivät ilmestyneitä teoksia toisilleen. Runoilija ja kirjastonhoitaja Jorma Etosta tuli Valkeapään tärkeä tuki ja neuvonantaja. Erno Paasilinna puolestaan ei kelpuuttanut yhtäkään Valkeapään tekstiä Lappiin liittyvää kirjallisuutta esitteleviin antologioihinsa. Marjut Aikion mukaan tällaisia olisivat olleet esimerkiksi Valkeapään pitkä proosarunomainen ”Kotini on tunturissa” (1977) tai muutamat julkaistut pienoisnovellit. Arto Paasilinna ja Valkeapää olivat olleet mukana Pohjoiset kirjailijat -yhdistyksessä 1960-luvun alusta, ja he tapasivat toisiaan myöhemminkin eri yhteyksissä. Ystävästään Timo K. Mukasta Valkeapää laati haastattelumuotokuvan Viikkosanomiin vuonna 1966. Muita kirjailijatuttuja vuosien varrella olivat Tuomas Anhava, runoilijat Juhani Tikkanen ja Kai Nieminen sekä Helinä Siikala.
Alkuvaiheen suomenkielinen romaani Suopunki ei ilmestynyt. Kustannustoimittaja Martti Montonen piti Suopungin hahmotelmaa liian erikoisena, sen kuvaama porosaamelaiskulttuuri oli hänelle vierasta. Toinenkin romaanihanke Nämä pitkät pimeät yöt jäi ilmestymättä. Otava-kustantamon Hannu Mäkelä hylkäsi käsikirjoituksen. Virallisia tukijoita kirjailijanuralla oli etenkin Marja-Leena Rautalin Suomalaisen kirjallisuuden edistämiskeskuksesta. Rautalin arvosti ja ihaili suuresti Valkeapäätä ja lähetti tämän lukuisat kerrat eri puolille maailmaa edustamaan suomalaista, tässä tapauksessa Suomen saamelaista kirjallisuutta.
Runoissaan ja kirjoissaan hän kirjoitti erityisesti saamelaisista, pohjoisesta luonnosta ja saamelaisten myyteistä ja perinteestä. Veli-Pekka Lehtolan (2015) mukaan Valkeapää on ansaitusti nimitetty saamen kansan mytografiksi, uuden kansallisen mytologian ja identiteetin tulkiksi suurten runoteostensa perusteella.
Valkeapään tuotannon poikkeuksellinen piirre on Taarna Valtosen mukaan hänen tapansa kirjoittaa samanaikaisesti erilaisille yleisöille: kotiseutunsa ihmisille, kaikille saamelaisille, valtaväestöille ja toisille alkuperäiskansoille.
Valkeapään kirjalliseen tuotantoon kuuluu yhdeksän runokokoelmaa, joista kaikki on kirjoitettu pohjoissaameksi. Niistä vain kaksi teosta on suomennettu. Hänen tuotantonsa tuli tunnetummaksi siellä, missä lukijakunta on laajempi, eli Norjassa.Mattila, Hanna: Vaikko namat ja áiggit / riikkat ja vuogit molsásit / ieš ášši ii rievdda. Aika, nostalgia ja etninen identiteetti Nils-Aslak Valkeapään runokokoelmassa Ruoktu váimmus, s. 10. Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto 2011.
Valkeapää ei ollut saanut kouluopetusta äidinkielellään: koulun ja asuntolan kieli oli suomi. Hän halusi käyttää kieliopillisesti moitteetonta kieltä. Hänen kirjallisen tuotantonsa pohjoissaamen kielen kielentarkistajina toimivat Samuli Aikio, Helvi Nuorgam-Poutasuo, Veikko Holmberg ja Pekka Sammallahti sekä Norjan puolelta Harald Gaski ja Ole Henrik Magga.
Terveisiä Lapista Kirjailijana Valkeapää aloitti vuonna 1971 suomenkielisellä pamfletilla Terveisiä Lapista. Teoksessa Valkeapää kuvasi saamelaisen kansanperinteen rikkautta ja otti esille saamelaisten aseman ja vaati heille oikeutta elää omilla ehdoillaan, säilyttää ja uudistaa kulttuuriaan. Hän vertasi koulujen asuntoloita hautausmaahan ja kuvasi niitä kaikkein tehokkaimmaksi laitokseksi saamelaisuuden hävittämisessä.Nyyssönen, Jukka: ”Saamelaisten kouluolot 1900-luvulla”, Saamelaisten kansanopetuksen ja koulunkäynnin historia Suomessa, s. 75. Siirtolaisuusinstituutti 2014.
Giđa ijat čuovgadat Ensimmäinen runoteos Giđa ijat čuovgadat ilmestyi vuonna 1974, Anneli Rosellin suomennos Kevään yöt niin valoisat 1980. Seuraavat runoteokset Lávlo vizar biello-cizáš (Laula viserrä sinirinta, 1976) ja Ádjaga silbasuonat (Lähteen hopeasuonet, 1981) ilmestyivät yhdessä ensiksi mainitun kanssa vuonna 1985 trilogiana Ruoktu Váimmus. Trilogia on käännetty ruotsiksi, norjaksi, englanniksi, ranskaksi ja saksaksi. Saksankielinen käännös on valikoima alkuteoksesta. Suomenkielistä laitosta ei ole ilmestynyt.Mattila, Hanna: Vaikko namat ja áiggit / riikkat ja vuogit molsásit / ieš ášši ii rievdda; Aika, nostalgia ja etninen identiteetti Nils-Aslak Valkeapään runokokoelmassa Ruoktu váimmus, s. 9–10. Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto 2011.
Ruoktu Váimmus