Pesäpallo on Lauri ”Tahko” Pihkalan kehittämä kahden joukkueen välinen mailapeli. Pelin tarkoituksena on lyödä juoksuja omilla sisävuoroilla ja estää ulkovuoroilla vastustajaa saamasta lyödyksi juoksuja. Sisäpelaajat lyövät palloa kukin vuorollaan, ja ulkopelaajat ovat ryhmittäytyneet kentälle. Yksi ulkopelaaja toimii syöttäjänä eli lukkarina. Joukkue saa juoksun, kun etenijä on kaikki kolme pesää kierrettyään palannut kotipesään.
Pihkala kehitti pesäpallon 1910-luvulla amerikkalaisesta baseballista ja 1900-luvun alussa Suomessa pelatusta kuningaspallosta. Pesäpallosta alettiin nopeasti puhua Suomen kansallispelinä, ja se levisi 1920–1930-luvuilla kouluissa ja suojeluskunnissa. Se on säilyttänyt hyvin paikkansa Suomen kansallispelinä, ja on Suomen kolmanneksi suosituin pallopeli. Sen pääsarjat Suomessa ovat Miesten Superpesis ja Naisten Superpesis. Lajia harrastetaan pienimuotoisesti myös joissain muissa maissa kuten Ruotsissa ja Australiassa. Pesäpallon maailmancupin Suomi on voittanut joka kerta.
Pelin luonne Kuvaus Pesäpallo on joukkue- ja mailapeli, jossa kaksi joukkuetta kilpailevat toisiaan vastaan. Joukkueet ovat vuorotellen sisällä ja ulkona. Sisävuorossa oleva joukkue pyrkii tekemään mahdollisimman monta juoksua, joiden määrä ratkaisee jakson voiton. Jaksojen voitot puolestaan ratkaisevat koko ottelun voiton.Pesäpallon pelisäännöt, s. 3.
Sisävuorossa olevan joukkueen pelaajat ovat aktiivisesti mukana ottelun etenemisessä lyöjinä tai juoksijoina. Lyöjä lyö kotipesästä ulkovuorossa olevan joukkueen lukkarin syöttämää palloa. Lukkari seisoo syöttölautasen vieressä ja heittää syötön kohtisuoraan ylöspäin syöttölautasen ylle. Lyöjä muuttuu juoksijaksi lähtiessään liikkeelle kotipesästä. Juoksijan tavoitteena on kiertää kaikki kolme kenttäpesää ja saada juoksu palatessaan kotipesään. Sisäjoukkueen muut lyöjät pyrkivät auttamaan juoksijaa etenemisessä.
Ulkovuorossa olevan joukkueen pelaajat pyrkivät estämään sisäjoukkuetta tekemästä juoksuja. Ulkopelaajat pystyvät tekemään tämän haavoittamalla tai polttamalla juoksijan.
Joukkueet vaihtavat vuoroja, kun kolme sisäpelaajaa on palanut tai sisäjoukkue ei ole saanut tarpeeksi juoksuja oman vuoronsa aikana. Vuoropari on pelattu, kun kumpikin joukkue on ollut kerran sisävuorossa. Ottelun aikana pelataan kaksi jaksoa, joissa kummassakin on 2–4 vuoroparia. Voitetusta jaksosta joukkue saa yhden jaksopisteen, tasapeliin päättyneestä tai hävitystä ei yhtään. Enemmän jaksopisteitä saavuttanut joukkue voittaa ottelun. Jos joukkueiden jaksopisteet ovat kahden jakson jälkeen tasoissa, ottelun voittaja ratkaistaan kolmantena jaksona pelattavassa supervuoroparissa ja sen jälkeen tarvittaessa kotiutuskilpailussa.
Joukkueen pelitaktiikasta vastaa pelinjohtaja, joka valitsee sekä hyökkäys- että puolustustaktiikan. Pelinjohtaja käyttää hyökkäystaktiikasta kommunikoimiseen moniväristä viuhkaa, jolla hän ilmoittaa pelaajille käytettävän strategian.
Pelipaikat pienoiskuva|Jokeri lyömässä. Sisäpelissä pelaajilla on erilaisia tehtäviä. Etenijät ovat joukkueensa nopeimpia juoksijoita, ja lisäksi he ovat hyviä kärkkymään pesältä ja heillä on hyvä lähtönopeus. Vaihtolyöjien tarkoituksena on ensisijaisesti siirtää etenijöitä pesältä toiselle vaihtolyönneillä kuten näpyillä, pomppulyönneillä, maalyönneillä sekä polttolinjan ja koppareiden väliin osuvilla lyönneillä. Vaihtolyöjät lyövät yleensä etenijöiden jälkeen numeroilla 2, 3 ja 7. Kotiutuslyöjät pyrkivät lyömään etenijöitä kotiin. He ovat yleensä lyöntijärjestyksessä numeroita 4, 5 ja 8. Kotiutuslyöjinä käytetään myös jokeripelaajia. Joukkueella on kolme jokeria, joita käytetään taktisesti joukkueen sisäpelivoiman mukaan.Siukonen & Rantala 2006, s. 255–256.
Ulkovuorolla ulkokentällä on yhteensä yhdeksän pelaajaa: lukkari, sieppari, kolme pesävahtia, kaksi polttolinjan pelaajaa ja kaksi takakenttäpelaajaa eli kopparia. Lukkarin tehtävä on antaa sääntöjen mukaisia, mutta samalla vastustajan lyöjälle mahdollisimman vaikeita syöttöjä.
Kenttä pienoiskuva|right|Miesten pesäpallokenttä Pesäpallokentillä alustana käytetään yleensä hiekkatekonurmea, mutta pesäpalloa pelataan myös hiekka- ja nurmikentillä. Pesäpallokentän varsinaiseen pelialueeseen kuuluvat kotipesä sekä sivurajojen ja takarajan rajaama alue.Pesäpallon pelisäännöt, s. 6. Kotipesän alueen määräävät kotipesän kaari ja etukentän rajat. Sivurajat puolestaan lähtevät kotipesästä viistosti kohti kakkos- ja kolmospesiä. Rajat kääntyvät kohtisuorasti kotipesään nähden hieman ennen pesiä ja jatkuvat suoraan kohti takarajaa. Ykköspesä sijaitsee kolmospesää kohti menevän rajan varrella.Kenttäkuvat (pelisääntöjen liite)
Miesten kentän pituus on 96 metriä ja naisten kentän pituus 82 metriä. Miesten kentän leveys takarajalla on puolestaan 42 metriä ja naisten kentän 36 metriä. Miesten kentällä kotipesältä ykköspesälle kulkeva lähtöpolku on 20 metriä ja kakkos- ja kolmospesän välinen poikkipolku 36 metriä pitkä. Takarajalta kolmospesän juoksuviivaan on 57,5 metriä.Siukonen & Rantala, s. 256. Miesten kenttää käyttävät miesten lisäksi B-poikajuniorit ja naisten kenttää vanhimmat tyttöjuniorit sekä C- ja D-poikajuniorit. Näiden lisäksi on olemassa vielä juniorikentät ja tenavakentät.
Kotipesä sijaitsee kotirajan kotipuolella. Se on puoliympyrän muotoinen alue, jonka säde on sekä miesten että naisten kentällä viisi metriä. Kotipesässä on lisäksi sivurajojen välissä niin sanottu etukaari, jonka säde on 270 senttimetriä syöttölautasen keskipisteestä. Syöttölautanen on puolestaan ympyrän muotoinen, 3–5 senttimetrin paksuinen laatta, jonka halkaisija on 60 senttimetriä. Lautasen yläpinnan pitää olla 3–5 senttimetriä maan pinnan yläpuolella.
Välineet Maila
thumb|Pesäpallovarusteet, räpylä, kypärä, pallo ja maila. Pesäpallomailat valmistetaan nykyisin lasi- ja hiilikuidun yhdistelmästä. Puu oli 1980-luvulle asti ainoa materiaali, mutta kuidut ovat syrjäyttäneet sen.Laitinen, s. 320.
Peleissä saa käyttää vain Pesäpalloliiton hyväksymää mailaa. Muita rajoituksia säännöissä ei aikuisten mailoille anneta. Kokorajoitukset poistettiin säännöistä 1960-luvulla, mutta mailojen koko ei ole tämän jälkeen juurikaan muuttunut.
Pallo
Pesäpallon pallo on kooltaan erisuuruinen miesten, naisten ja nuorempien junioreiden peleissä. Miesten pallo painaa 160–165 grammaa, naisten pallo 135–140 grammaa ja tenavapallo 95–100 grammaa. Kaikkien pallojen ympärysmitta on 21,60–22,20 senttimetriä.Pesäpallon pelisäännöt, s. 4–5. Lisäksi Pesäpalloliitto on määritellyt standardit pallon kimmoisuudelle:
Miesten pallo uuden pallon kimmoisuuden (160 km/h) on oltava 44–45,5 % käytetyn pallon (70 kertaa/160 km/h) kimmoisuuden on oltava yli 40 % Naisten pallo uuden pallon kimmoisuuden (130 km/h) on oltava 44,5–46 % käytetyn pallon (100 kertaa/130 km/h) kimmoisuuden on oltava yli 43 %. Tenavapallon kimmoisuuden (60 km/h) on uutena oltava 46–49 %.
Suomessa virallisia pesäpalloja valmistavat L-Tec Sport ja Suomipesis. Pesäpallon valmistuksessa on monta vaihetta. Sen ydin on tiiviiksi puristettua trasselia, jonka päälle kääritään lankaa. Langan päällä on kumiliuskakerros, joka tehdään käsin. Pintakerros liimataan, ja pallo saa muotonsa teräsmuotissa uunissa, jossa kuuma seos vulkanoituu. Valmis pallo punnitaan, koepomputetaan ja leimataan.
Räpylä
Pesäpallossa voi käyttää pallon kiinniottamisen helpottamiseksi Pesäpalloliiton hyväksymää räpylää. Muunlaisten apuvälineiden käyttö on kielletty. Räpylöitä alettiin käyttää pesäpallossa 1930-luvun taitteessa. Sitä ennen pallot otettiin kiinni paljain käsin tai hansikkain.Laitinen, s. 42. Pesäpalloräpylän valmistusmateriaalina käytetään nahkaa. Räpylän eri osien koko voi vaihdella sen mukaan, minkälainen pelaaja räpylää käyttää. Esimerkiksi junioreille tarkoitetuissa räpylöissä rakenne voi olla pienempi ja pussiosa suurempi kuin aikuisten mallissa. Junioripelaajien räpylöissä pienempi kämmenosa sopii paremmin pieneen käteen ja suurempi pussiosa helpottaa lyönnin kiinni ottamista.
Aikuisten räpylämalleissa räpylän rakenne on kovempi kuin junioreiden malleissa, sillä kovat lyönnit vaativat myös kovemman kiinniottomateriaalin. Junioreiden räpylät valmistetaan usein aikuisten räpylöitä pehmeämmästä nahasta.Koskela, s. 17
Päänsuojus Päänsuojus on pakollinen kaikissa virallisissa otteluissa. Päänsuojuksen täytyy olla Pesäpalloliiton hyväksymä. Sisävuorossa kaikkien pelaajien on pidettävä päänsuojusta päässään oman lyöntivuoronsa aikana ja kentällä edetessään. Jos sisäpelaaja tulee lyömään ilman päänsuojusta, tuomitaan hänet palaneeksi välittömästi (tekninen palo). Aikuisten ja B-ikäisten otteluissa ulkovuorossa olevan joukkueen lukkari ja kopparit saavat pelata ulkokentällä ilman päänsuojusta.
Peliasu Pesäpallon peliasu koostuu lyhythihaisesta pelipaidasta, sen alle puettavasta aluspaidasta sekä vähintään polven alle ulottuvista housuista. Erityisesti naisten sarjoissa käytetään tätäkin pidemmälle ulottuvia housumalleja. Pelipaidan kummassakin hihassa on irrotettavat numerot, jotka kertovat pelaajan lyöntinumeron.
Koska pelaaja saattaa joutua syöksymään juostessaan pesille sekä ottaessaan palloa kiinni, on aluspaita varustettu kyynärvarresta syöksysuojilla. Monet pelaajat voivat käyttää syöksyessään syöksyhansikkaita käsiensä suojana, sekä lyödessä erityistä lyöntihanskaa, joka antaa paremman otteen mailan kädensijasta erityisesti kostealla säällä. Jalkineina pesäpalloilijat käyttävät piikkareita.Koskela, s. 19
Säännöt Ottelu thumb|Joukkueiden kapteenit hutunkeitossa. Virallinen ottelun kesto on 4+4 vuoroparia, jota seuraa tasatilanteessa kotiutuskilpailu. Kuitenkin juniorien otteluissa ja turnauksissa voidaan pelata vähemmän vuoropareja. 4+4 ja 3+3 ‑pelimuodoissa ei viimeistä tasoittavaa vuoroa pelata, jos sisälle tuleva joukkue on jo varmistanut jakson voiton. Jakso lopetetaan heti myös, jos viimeistä sisävuoroa pelaava joukkue tekee jaksovoiton varmistavan juoksun.Pesäpallon pelisäännöt, s. 10.
Aloitus Ottelun alussa joukkueiden kapteenit suorittavat pelituomarin johdolla vuoronvalinnan eli niin sanotun hutunkeiton. Siinä kotijoukkueen kapteeni heittää mailan tuomarille, joka ottaa siitä kiinni. Tämän jälkeen vierasjoukkueen kapteeni ottaa otteen mailasta siten, että hänen pikkusormensa koskettaa edellisen otteenpitäjän etusormea ja peukaloa. Tämän jälkeen kapteenit vuorottelevat niin, että hutunkeiton voittaja on se, joka saa viimeisenä pitävän otteen mailasta. Voittaja saa valita, aloittaako hänen joukkueensa sisä- vai ulkovuorolla.Pesäpallon pelisäännöt, s. 14–15. Toisen jakson puolestaan aloittaa joukkue, joka oli ensin ulkovuorossa.Siukonen & Rantala, s. 257.
Supervuoropari Jos jaksopisteet ovat kahden jakson jälkeen tasan, pelataan supervuoropari, jonka aloittajan päättää hutunkeiton voittaja. Supervuoropari lopetetaan tasoittavalla vuorolla, jos sisällä oleva joukkue tekee voittojuoksun.
Superpesiksen, Ykköspesiksen ja Nuorten Superpesiksen runkosarjassa sekä Talvisuperissa ei pelata supervuoroa, vaan tasatilanteessa siirrytään suoraan kotiutuskilpailuun.
Kotiutuskilpailu Jos supervuoroparin jälkeen ottelu on edelleen tasan, pelataan kotiutuskilpailu. Siihen kumpikin joukkue valitsee viisi lyöjää ja viisi etenijää. Etenijä sijoitetaan kolmospesälle, ja lyöjällä on kolme lyöntiä etenijän kotiuttamiseksi. Lyöjä voi myös itse yrittää kunniajuoksua. Tämän jälkeen tulee vuoroon seuraava lyöjä-etenijä-pari. Jos tilanne on viiden parin jälkeen tasan, kotiutuskilpailua jatketaan kolmen parin ryhmissä, kunnes ratkaisu syntyy.Pesäpallon pelisäännöt, s. 11–12.
Jaksojen välissä pidetään 10–20 minuutin tauko ja ennen supervuoroparia 5 minuutin tauko. Supervuoroparia edeltävällä tauolla joukkueet nimeävät jo valmiiksi mahdolliseen kotiutuskilpailun osallistujat.
Kummallakin joukkueella on ottelun aikana käytettävissään yksi aikalisä, jonka se halutessaan voi pitää joko ensimmäisen tai toisen jakson aikana. Supervuorossa tai kotiutuskilpailussa aikalisää ei ole käytettävissä.
Eteneminen, syöttäminen ja lyöminen