Charles Perrault (12. tammikuuta 1628 Pariisi, Ranska – 16. toukokuuta 1703 Pariisi, Ranska) oli ranskalainen kirjailija, joka tunnetaan parhaiten vuonna 1697 julkaisemastaan satukokoelmasta Hanhiemon tarinoita ().

Varsinaiselta ammatiltaan Perrault oli asianajaja, ja hän toimi myös julkisten rakennusten tarkastajana.

Perrault oli yksi 1600-luvun suurista kirjailijoista, ja vuonna 1671 hänet nimitettiin Ranskan akatemian jäseneksi. Hän kertoi vanhat kansanomaiset satuaiheet omalla elävällä tyylillään huvittaakseen kuuluisaa Ludvig XIV:n hovia. Näin kansansaduista tuli hienoston suosimaa kaunokirjallisuutta. Hänen satujaan luetaan vieläkin lapsille ympäri maailmaa. Osa siihen kuuluvista saduista kuitenkin tunnetaan myös muiden kirjoittajien kuten Grimmin veljesten, versioina sekä Walt Disneyn piirroselokuvina, jotka enemmän tai vähemmän poikkeavat Perrault'n saduista. Satujen lisäksi hän kirjoitti myös uskonnollisia tekstejä. Hän tuli tunnetuksi antiikin kirjallisuuden ihailijoiden kanssa käymästään kiistasta, jossa hän väitti oman aikansa kirjallisuutta yhtä arvokkaaksi kuin antiikin kirjallisuutta.

Sukutausta ja opinnot

Charles Perrault syntyi porvarilliseen perheeseen. Hänen vanhempansa olivat Pierre Perrault, joka oli kotoisin Toursista ja toimi myöhemmin asianajajana Pariisissa, sekä Paquette Le Clerc. Charles oli seitsenlapsisen perheen nuorin. Perheen muut lapset olivat: Jean (k. 1669), vanhin poika, isänsä tavoin asianajaja Pierre (1611–1680), toimi verovirkailijana, mutta menetti viran Colbertin vaatimuksesta Claude (1613–1688), lääkäri, arkkitehti ja luonnontieteilijä Ranskan tiedeakatemian jäsen, Nicolas (1624–1662), teologi ja amatöörimatemaatikko, joka jansenistina erotettiin Sorbonnesta vuonna 1656 Marie, perheen ainoa tytär, kuoli 13-vuotiaanaCharles Perralut: Contes; Catherine Magnien toimittaja laitos sarjassa Éditions Classiques de Poche François, Charles Perrault'n kaksoisveli, kuoli puolivuotiaana.

Charles Perrault kastettiin 13. tammikuuta 1628 Saint-Étienne-du-Montin kirkossa Pariisissa. Hänen kummejaan olivat hänen veljensä Pierre ja serkkunsa Françoise Pépin

Charles Perrault opiskeli kirjallisuutta menestyksellisesti Pariisin Collège de Beauvais'ssa. Muistelmissaan hän kertoo, että opiskeltuaan filosofiaa hän ja eräs hänen opiskelutoverinsa keskeyttivät opintonsa erään opettajansa kanssa käymänsä keskustelun jälkeen. Molemmat päättivät olla enää palaamatta collègeen, mutta he ryhtyivät innokkaasti lukemaan pyhää ja maallista kirjallisuutta, kuten kirkkoisien teoksia, Raamattua ja Ranskan historiaa, sekä laatimaan kaikista lukemistaan teoksista käännöksiä ja otteita. Näiden vapaiden opintojensa pohjalta Perrault laati oman runomuotoisen, mutta karkean koomisen muunnelmansa Aineiin kuudennesta kirjasta sekä teoksen "Troijan muurit eli burleskin alkuperä" ().

Suoritettuaan vuonna 1651 oikeustieteellisen tutkinnon hän sai asianajajan oikeudet. Hän kirjoittautui Ranskan asianajajien järjestöön (Barreau) mutta kyllästyi pian "raahaamaan viittaa palatsissa", ja hän siirtyi veljensä palvelukseen, joka oli veronkantaja.

Akatemian palveluksessa

Colbertin läheisenä avustajana Perrault ryhtyi vuonna 1663 huolehtimaan Ludvig XIV:n taide- ja kirjallisuuspolitiikasta. Hän toimi myös Muinais- ja historiatieteiden ja kaunokirjallisuuden akatemian istuntojen sihteerinä ja myöhemmin kuninkaan rakennusten ylimpänä tarkastajana. Siitä lähtien Perrault käytti saamaansa ministerin suosiota kirjallisuuden, tieteiden ja taiteiden hyväksi. Hän osallistui myös hankkeisiin, joiden mukaan Ranskan ja Euroopan kirjailijoille ja oppineille myönnettiin eläkkeitä.

Perrault vaikutti osaltaan Ranskan tiedeakatemian perustamiseen ja Ranskan kuvataideakatemian toiminnan uudelleen aloittamiseen. Alusta alkaen hän oli mukana komiteassa, jonka työn tuloksena syntyi Ranskan muinais- ja historiatieteiden ja kaunokirjallisuuden akatemia. Vuonna 1671 hän tuli Ranskan akatemian jäseneksi, ja siellä hänen aloitteestaan virkaan­astujais­istunnot tehtiin julkisiksi. Hän laati vuonna 1694 Ranskan akatemian sanakirjan esipuheen.

Teokset

Perrault oli monipuolinen kirjailija, joka kokeili galanttia tyyliä teoksissaan ”Rakkauden ja ystävyyden dialogi” (Dialogue de l’amour et de l’amitié, 1660) ja ”Peili eli Oranten muodonmuutos” (Le Miroir ou la Métamorphose d’Orante). Hänen kirjallisiin teoksiin liittyi säännöllisesti lyhyitä runoja. Esimerkiksi kun hän 27. tammikuuta 1687 esitteli Akatemialle teoksensa Portrait d'Iris, hän luki runon: ”Ludvig Suuren vuosisata” (le Siècle de Louis le Grand). Tässä runossa, jossa Perrault puhui Homeroksesta, Menandroksesta ja muista antiikin ihailluimmista runoilijoista sangen vähän kunnioittavaan sävyyn, Perrault nosti ensimmäisen kerran 1600-luvun kaikkien aikaisempien vuosi­satojen yläpuolelle, ja sillä oli merkittävä osuus kirjallisuuden historiassa, sillä se pani alulle antiikin ihailijoiden ja modernistien välisen pitkä­aikaisen kiistan (). Tässä antiikin kirjallisuuden ihailijoiden kuten Boileaun ja Racinen kanssa käymässään ankarassa kiistassa hän puolusti oman aikansa kirjallisuutta pitäen sitä yhtä arvokkaana kuin antiikin kirjallisuutta. Tuohon aikaan yleinen käsitys oli, että sivistys oli aikojen kuluessa rappeutunut, kun taas Perrault uskoi edistykseen. Modernistien johtajana Perrault piti eri aikakausien saman­arvoisuutta yleisenä luonnon­lakina ja kirjoitti aiheesta runon, joka päättyi toteamukseen, että ”samat äärettömät voimat tuottavat kaikkina aikoina saman­kaltaisia neroja”.

Runo suututti Boileaun, ja hänen mukaansa oli häpeällistä kannattaa sellaista näkemystä. Eräät muut akatemian jäsenet, jotka pitivät Perrault'n käsitystä imartelevana, asettuivat hänen puolelleen. Racine sen sijaan onnitteli Perraultia ivallisesti siitä, että hän oli niin hyvin saanut aikaan tämän hengen leikin, joka oli johtanut täysin päinvastaiseen tulokseen kuin hän oli tarkoittanut. Tästä sai alkunsa yksi tunnetuimmista kirjallisista kiistoista, mikäli on totta, kuten on sanottu, että juuri Racinelle vastatakseen Perrault ryhtyi järjestelmällisesti puolustamaan väitteitään ja julkaisi teoksensa ”Muinaisten ja nykyisten rinnakkaisuus” (Parallèle des anciens et des modernes), joka ilmestyi Pariisissa neljänä niteenä vuosina 1688—1698. Se oli henkevästi dialogin muotoon kirjoitettu teos, jossa väittelijöinä olivat oppinut ja hieman itsepäinen puheenjohtaja, kevytmielinen ja uskalias ritari sekä kohtuutta edustava apotti. Teoksen neljännessä niteessä on myös tärkeä arkkitehtuuria käsittelevä osuus, joka perustuu Perrault'n veljen Claude Perrault'n töissään kehittämiin ajatuksiin, joissa hän kyseenalaisti kauneuden käsitteen ikuiset säännöt..

Boileau vastasi arvosteluun epigrammeilla sekä teoksessaan Ajatuksia Longinoksesta. Osapuolten voidaan eri perustein sanoa olleen väittelyssä sekä oikeassa että väärässä, ja ennen pitkää molemmat vain toistivat aikaisempia väitteitään suoranaisesti vastaamatta toisilleen. Vuonna 1694 julkaisemassaan teoksessa Apologie des femmes Perrault'n voidaan sanoa esittäneen liiankin kiivaita kommentteja..

Vuosina 1696—1701 Perrault laati kaksiosaisen teoksen Les hommes illustres qui ont paru en France pendant ce ciècle (”Kuuluisat miehet, jotka ovat esiintyneet Ranskassa tällä vuosisadalla”). Se sisältää 102 henkilön lyhyet, tarkat ja täsmälliset elämäkerrat ja muotokuvat..

Kuolemattomaksi Perrault'n nimeä ei kuitenkaan ole tehnyt niinkään tämä laaja teos eivätkä myöskään hänen kirjallisuudesta käymänsä keskustelut vaan ennen kaikkea vuonna 1697 julkaistu pieni satukokoelma Hanhiemon satuja, eli kertomuksia menneiltä ajoilta (), jonka hän julkaisi nuoren poikansa Perrault d’Armancourtin nimellä.

Sadut Perrault menetti vuonna 1683 virkansa Ranskan akatemiassa, ja samana vuonna kuoli hänen vaimonsa. Hän päätti sitten omistautua lastensa kasvatukselle, minkä ohessa hän kirjoitti tunnetuimman teoksensa ”Hanhiemon satuja, eli kertomuksia menneiltä ajoilta” (), joka julkaistiin vuonna 1697.

thumb|150px|Kaunotar nukkuvassa metsässä (Prinsessa Ruusunen), alkuteoksen kansikuva. Jo sitä ennen hän oli julkaissut muutamia satuja ja kertomuksia, osan niistä runomuodossa: Saluzzon markiisi eli Griselidiksen kärsivällisyys (, 1691, runokertomus) Naurettavat toivomukset (, 1693, proosamuotoinen satu, ilmestyi kausijulkaisussa Mercure galantMercure Galant, marraskuu 1693, sivu 37 Aasinnahka (, 1694, runomittainen satu, ilmestyi kokoomateoksessa Recueil de pièces curieuses et nouvelles tant en prose qu'en vers, jossa olivat mukana myös kaksi edellistä Kaunotar nukkuvassa metsässä , Perrault'n versio satuaiheesta Prinsessa Ruusunen

thumb|150px|Tuhkimo, alkuteoksen kansikuva. Perrault'n tunnetuin teos Historie ou contes du temps passé, avec des moralités (’Tarinoita ja satuja menneiltä ajoilta, opetusten kera’) ilmestyi vuonna 1697 Claud Barbinin kustantamana. Teos tunnetaan paremmin nimellä Hanhiemon tarinoita (). Siihen sisältyivät seuraavat sadut:

Prinsessa Ruusunen (Perrault'lla "Kaunotar nukkuvassa metsässä", ) Punahilkka () Siniparta () Saapasjalkakissa () haltiattaret () Tuhkimo () Riquet Töyhtöpää () Peukaloinen ()

Teoksesta julkaistiin jo samana vuonna Amsterdamissa kaksi uusintapainosta: Jacques Desbordesin toimittamana nimellä Histoire ou Contes du temps passé. Avec Moralitez ja Prince de Dombesin toimittamana Trévouxissa nimellä Histoires ou Contes du temps passé. Avec des Moralitez.Mary-Elizabeth Storer, Un épisode littéraire de la fin du XVIIème siècle. La mode des contes de fées (1685—1700), Note de l'auteur, réimpression 2011(1928)..

Tämänkaltaiset sadut olivat tuolloin muodissa aikakauden salongeissa: ylhäisön jäsenet kokoontuivat iltaisin ja kertoivat niitä. Nimitys "hanhiemo" viittasi lastenhoitajaan, joka kertoili satuja lapsille. Sadut perustuivat jo ennestään tunnettuihin satuaiheisiin. Osa niistä oli sitä ennen tunnettu vain suullisesta kansanperinteestä, osa oli eri versiona jo aikaisemmin saanut myös kirjallisen asun. Esimerkiksi Griselidis-tarinan varhaisin kirjallinen versio esiintyy jo Decameronessa. Perrault itse kuitenkin muokkasi satuja omalla tavallaan saadakseen ne paremmin soveltumaan lastenkasvatukseen. Sen vuoksi hän lisäsi jokaisen sadun loppuun lyhyen opetusrunon, jossa selitetään, mitä kustakin sadusta tulisi oppia. Monista myöhemmistä painoksista nämä runot on kuitenkin jätetty pois.

Arviointeja Perrault'n saduista Kun Perrault saattoi kuulemansa sadut kirjalliseen muotoon ja kun kirjallisuus hänen aikanaan nautti suurta arvostusta, händn versioitaan saduista on usein pidetty näiden Ranskassa ja muualla maailmassa laajalti tunnettujen satujen "oikeina" versiona, ja ne ovat suuresti vaikuttaneet myöhempiin satu­kirjailijoihin. Esimerkiksi Pierre Dubois on väittänyt, että haltiattaren käsite, sellaisena kuin se uudemmissakin saduissa esiintyy, on Perrault'n keksintöä; hän muutti vanhojen kansan­uskomusten "toukokuun kaunottaret" () hienoiksi hovinaisiksi, mutta tällä muutoksella sekä satujen loppuun lisäämillään opetus­runoilla hän samalla pilasi näiden alku­peräisen merkityksen luonnon keväisen heräämisen symboleina.