Ateismin historia käsittelee ateistista ajattelua, jonka juuret ulottuvat antiikin filosofiaan. Monet ateistit ovat kannattaneet tieteelliseen tutkimukseen perustuvaa maailmankuvaa uskonnollisten oppien sijaan. Toisaalta ateismi voi ilmetä myös välinpitämättömyytenä jumalauskoa kohtaan. Ateistien järjestöt ovat ajaneet sekularismia eli uskonnon ja valtion erottamista toisistaan.

Kreikkalainen Demokritos ajatteli, että kaikkeus koostuu aineellisista hiukkasista. Epikurolaiset filosofit omaksuivat atomismin ja kehittivät oman etiikkansa. Epikuroksen opin mukaan mahdolliset jumalat eivät vaikuta ihmisten elämään. Uudella ajalla antiikin naturalistinen eli luontoon perustuva ajattelu löydettiin uudelleen. 1700-luvun valistusajattelijat arvostelivat uskontoa tiedollisin ja moraalisin perustein. He asettivat järjen ja kokemuksen perinteisten auktoriteettien edelle. Yhteiskunnallisena tavoitteena oli ajatuksenvapauden ja tasa-arvon edistäminen. Luonnontieteen kehitys sai monet pitämään jumalia tarpeettomina oletuksina todellisuuden ymmärtämisessä.

1800-luvun loppupuolella kokeellinen tiede, evoluutioteoria ja uskonnoton etiikka yleistyivät. Uskontoa alettiin yhä useammin pitää tietämättömyyden ilmentymänä, josta voitiin vapautua tieteellisen sivistyksen avulla. Vapaa-ajattelijaliike ja muut uskonnottomien järjestöt nousivat esiin. Sosialistisen työväenliikkeen mukaan uskonto oikeutti epäoikeudenmukaisen yhteiskuntajärjestyksen. 1900-luvun kommunistisissa maissa valtio toteutti uskonnonvastaista politiikkaa.

Länsimaiden liberaaleissa yhteiskunnissa ateismin yleistyminen on edennyt hyvinvoinnin, koulutuksen ja yksilönvapauden lisääntymisen myötä. Monet ateismin puolestapuhujat ovat korostaneet yleismaailmallisia ihmisoikeuksia ja sekulaaria humanismia nykyaikaisen yhteiskunnan perustana. Useat analyyttiset filosofit ovat perustelleet ateismia yksityiskohtaisesti. Vuoden 2022 kyselyssä jumaliin uskomattomien ihmisten osuus väestöstä oli useissa maissa 35–48 prosenttia. Aasiassa tällaisia maita olivat Etelä-Korea, Japani ja Vietnam sekä Euroopassa Alankomaat, Belgia, Britannia, Espanja, Ranska, Ruotsi, Saksa, Slovenia, Sveitsi ja Tšekki.

Ateismin juuret

Yliluonnollisen ajattelun yleisyyttä ihmiskunnassa on tutkittu erityisesti evolutiivisissa ja kognitiivisissa tutkimussuuntauksissa. Tutkijat ovat olettaneet ihmisen lajityypillisiksi taipumuksiksi ruumiista erillisen mielen eli sielun hahmottamisen sekä alttiuden nähdä luonnossa ihmisenkaltaisia piirteitä ja tietoista, tarkoituksellista toimintaa. Tällaiset kognitiiviset ominaisuudet kuitenkin ilmenevät ihmisillä eri vahvuisina. Ympäristötekijät voivat myös vaikuttaa kognitioon merkittävästi.

pienois|alt=Kreikkalaisia kirjaimia.|Kreikan sana atheoi, ’ilman jumalaa’, papyruksessa. Ateistista ajattelua on voinut esiintyä eri kulttuureissa jo varhain. Ihminen voi olla ateisti siksi, ettei hän ole koskaan alkanut uskoa jumalien olemassaoloon. Vanhalta ajalta tunnetaan vastaväitteitä jumalien olemassaoloa koskeville käsityksille sekä naturalistisia eli luontoon pohjautuvia todellisuuden selityksiä.

Kognitiivisen teorian mukaan tietyt ympäristötekijät voivat vahvistaa luonnollisiin syihin perustuvan ajattelun kehittymistä. Tutkija Mikko Sillforsin mukaan useat historialliset tekijät voivat edistää naturalismia ja jumaliin uskomattomuutta. Yhteiskuntien vaurastuminen mahdollistaa luonnonilmiöiden järjestelmällisen tutkimisen. Kaupungeissa säännölliset kohtaamiset vieraiden kulttuurien kanssa suhteellistavat perinteisiä uskomuksia. Uudella ajalla länsimaissa kehittyy järjestelmällinen tieteellinen menetelmä. Kansanvallan kehitys vahvistaa yksilön oikeuksia. Ajatuksenvapaus ja sananvapaus edistävät ateismin leviämistä. Hyvinvoinnin tuoma turvallisuus heikentää uskontojen vetovoimaa. Nykyaikainen koulutusjärjestelmä painottaa tieteellistä menetelmää ja kriittistä ajattelua.

Filosofi John Shookin mukaan ateismin menestyksellinen puolustaminen sisältää neljä osa-aluetta. Rationalistinen eli järkiperäinen ajattelu kyseenalaistaa näytön yliluonnollisesta. Naturalistinen todellisuuskäsitys selittää kaikkeuden toimintaa ilman tarvetta jumalille. Humanistinen etiikka asettaa moraalin mittapuut ilman jumalallista ilmoitusta. Sekularistinen eli tunnustukseton yhteiskuntakäsitys perustelee kansanvaltaisen, uskonnoista riippumattoman julkisen vallan.

Filosofian historiassa nämä tekijät ovat usein esiintyneet erillisinä. Antiikin atomistit esittivät naturalistisia selitysmalleja luonnon toiminnalle ja muotoilivat oman etiikkansa. Tämä ilmenee etenkin Lucretiuksen teoksesta Maailmankaikkeudesta. Valistusajattelijat kirjoittivat yhteisestä hyvästä ja luonnollisista selityksistä nojautuen uudenaikaiseen luonnontieteeseen. 1800-luvulla Charles Darwinin evoluutioteoria vahvisti elävän luonnon naturalistisia selityksiä ja tasa-arvoa korostavat yhteiskuntafilosofiat nousivat esiin.

Vanha aika

Muinainen Intia

Intiassa vaikutti noin 500-luvulta eaa. lähtien Cārvāka-niminen filosofinen koulukunta, joka edusti materialismia eli aineellista todellisuuskäsitystä. Koulukunnan ajattelijat pitivät uskonnollisia oppeja harhaluuloina. Cārvākan käsitykset tunnetaan vastustajien kirjoituksissa säilyneiden mainintojen perusteella.

Ajita Kesakambali (500-luku eaa.) oli varhaisin tunnettu Cārvākan edeltäjä. Hän esitti, ettei ole olemassa sielua tai kuolemanjälkeistä elämää. Cārvākan mukaan pyhät kirjoitukset ovat virheellisiä ja ristiriitaisia eivätkä ole jumalallista alkuperää. Uskonnolliset rituaalit ja uhritoimitukset hyödyttävät vain pappeja. Ajatussuuntaus oli naturalistinen ja kokemusperustainen: ilmiöt johtuvat luonnollisista syistä ja tietoa voidaan saada vain aistihavaintojen avulla.

Antiikki

pienois|alt=Renessanssiajan maalaus.|Skeptikot Rafaelin maalauksessa Ateenan koulu, noin 1511. Oikealla on mahdollisesti Theodoros Jumalaton. Länsimaisen naturalistisen ajattelun juuret ovat antiikin Kreikan Jooniassa 600–500-luvuilla eaa. Luonnonilmiöiden pohdintaa edistivät kauppayhteyksien tuoma vauraus sekä vuorovaikutus muiden kulttuurien kanssa. Joonialaiset luonnonfilosofit pyrkivät selittämään kaikkeuden toimintaa järkiperäisesti. He katsoivat kaiken perustuvan luonnolliseen perusainekseen.

Sana atheos, ’jumalaton’, yleistyi Ateenassa 400-luvulla eaa. Sanaa käytettiin syytöksenä. Henkilöitä, joiden katsottiin arvostelevan perinteisiä käsityksiä jumalista, nimitettiin ateisteiksi. Sisyfos-näytelmäkatkelman on arveltu olevan Kritiaan (noin 460–403 eaa.) kirjoittama. Katkelman mukaan ihmiset ovat keksineet jumalat eräänlaiseksi jaloksi valheeksi.

Runoilija ja viisauden opettaja Diagoras Meloslainen (noin 470–400 eaa.) kuvataan kertomuksissa jumalten olemassaolon kyseenalaistajaksi. Tarinan mukaan Diagoraalle huomautettiin, että monet ovat pystyttäneet kiitospatsaita jumalille selviydyttyään myrskystä merellä. Diagoras vastasi, ettei missään näy patsaita, joita haaksirikkoutuneet olisivat pystyttäneet.

Diogenes Laertios (200-luku) kertoo filosofi Theodoros Jumalattomasta (noin 340–250 eaa.): ”Theodoros hylkäsi kerta kaikkiaan jumalia koskevat uskomukset. Olen saanut käsiini hänen teoksensa Jumalista, eikä se ole millään muotoa vähäpätöinen kirja.”

Atomismi ja epikurolaisuus

pienois|pysty|alt=Pompejin Papyrusten huvilan rintakuva, joka esittää parrakasta filosofia, mahdollisesti Demokritosta.|Demokritos. Filosofi Demokritos (noin 460–370 eaa.) kehitti atomiopin, joka ei viitannut yliluonnollisiin selityksiin. Demokritoksen edeltäjä oli mahdollisesti Leukippos (400-luvulla eaa.). Atomiopin mukaan kaikkeus koostui atomeista ja tyhjyydestä. Hiukkasten liikkeet ja yhdistymiset synnyttävät ajan myötä maailmoja. Demokritos ei uskonut kuolemanjälkeiseen elämään ja katsoi luonnon olevan itseriittoinen kokonaisuus.

Epikuros (noin 341–270 eaa.) omaksui atomistien selitysmallin ja perusti Ateenaan oman filosofikoulun. Epikuros ei kiistänyt jumalien olemassaoloa, mutta katsoi, etteivät ne vaikuta maailman tapahtumiin ja ihmisten elämään. Epikuroksen koulu levisi Roomaan, jossa se vaikutti useiden vuosisatojen ajan.

Demokritoksen ja Epikuroksen ajatukset ovat säilyneet osittain roomalaisen Lucretiuksen (noin 99–55 eaa.) opetusrunoelman Maailmankaikkeudesta (, noin 50 eaa.) välityksellä. Lucretius katsoi Demokritoksen tavoin, että ihmiset olivat luoneet uskonnon selittääkseen alkuperänsä sekä kokemansa onnen ja onnettomuuden.

Lucretius esittää, että jumalat koostuivat atomeista ja elivät maailmojen välisissä tiloissa. Hänen mukaansa jumalanäyt syntyivät unista. Uskonnon keskeisiä alkuperiä ovat Lucretiuksen mukaan tietämättömyys ja pelko, joista voi vapautua ymmärtämällä ilmiöiden syitä. Aineen jatkuva liike on aikojen saatossa synnyttänyt lukemattomia erilaisia muotoja, mukaan lukien elämän. Lucretiuksen mukaan maailmaa ei ole luotu ihmistä varten: ”Ettei tietenkään jumalvoimat luonehet meille maailmaa: on paljonkin vikakohtia siinä”.

Epikurolaisille moraalin lähde ei ollut uskonto, vaan järjellinen oman elämän vaaliminen. Demokritoksen ja Epikuroksen moraaliajattelu oli onnellisuusetiikkaa, joka tähtäsi inhimilliseen kukoistukseen. Sen mukaan ihmisen tuli pyrkiä hyvään elämään ja tasapainoon. Kuoleman jälkeen ei ole enää kokijaa, joten kuolemaa ei tarvitse pelätä. Epikurokselle nautinto ei tarkoittanut ylettömiä aistinautintoja. Se tarkoitti yksinkertaista, perustarpeet tyydyttävää elämäntapaa sekä kärsimyksistä ja peloista vapautumista. Epikuroksen elämänoppi tiivistettiin lausumaan, jonka mukaan jumalia ei tarvitse pelätä, kuolemaa ei pidä murehtia, hyvä on helposti saavutettavissa ja paha on helposti kestettävissä.

Länsimaisen naturalismin voidaan katsoa muodostavan ajattelun jatkumon, jossa jumalia ei pidetä kaikkeuden ja elämän luojina. Se alkaa atomismista ja epikurolaisuudesta ja ulottuu nykyaikaan asti. Henkistä todellisuuskäsitystä edustava vaikutusvaltainen filosofi Platon (427–347 eaa.) vastusti atomismia ja ateismia.

Keskiaika

pienois|alt=Torni puutarhan ja kivitalon takana.|Firenzeläisen Guido Cavalcantin (noin 1255–1300) sanotaan rakennuttaneen Torre di Bellosguardon asunnokseen. Keskiajalla kristinuskon hallitsemassa Euroopassa poikkeaminen virallisesta uskonopista oli vaarallista. Katolinen kirkko perusti 1200-luvulla paavillisen inkvisition eli kirkollisen tuomioistuimen, jossa kuulusteltiin harhaoppisiksi epäiltyjä. Keskiajan kirkollisen oikeuden mukaan uskosta luopuneelle voitiin langettaa rangaistus. Esivalta saattoi tämän jälkeen tuomita harhaoppisen kuolemaan. Keskiajan epäuskosta on mainintoja kirkollisissa asiakirjoissa ja moraalikertomuksissa. Uskonoppineet laativat kirjoituksia epäuskoa vastaan. Esimerkiksi Peter Cornwallilainen (noin 1140–1221) kirjoitti teoksensa, koska hänen sanojensa mukaan ”on olemassa joitakin, jotka ajattelevat, että Jumalaa ei ole olemassa.”

Esimerkki keskiajan epäuskosta on ranskalainen talonpoika Raymond de l’Aire. Hän joutui noin vuonna 1320 inkvisition kuulusteltavaksi. Raymond tunnusti, ettei hän uskonut luomiseen, sieluun, Jeesuksen ylösnousemukseen, helvettiin tai pelastukseen. Hänen mielestään neitseestä syntyminen ja ehtoollinen olivat hölynpölyä. Ihmisillä ja eläimillä on sama elämänvoima, veri. Taivas tarkoittaa onnellisuutta tässä maailmassa.

1300-luvun alussa inkvisitio kuulusteli Montailloun kylässä asunutta naista ja kysyi, mistä hän oli oppinut käsityksen, ettei kuolemanjälkeistä elämää ole. Nainen vastasi, että hän oli ajatellut sen itse. Gerald Walesilainen (noin 1146–1220) kertoo papista, joka piti kirkon oppeja ja toimituksia huijauksena. Caesarius Heisterbachilainen (noin 1170–1240) kirjoittaa nunnakokelaasta, joka kieltäytyi uskomasta taivaallisiin olentoihin, ellei hän ollut nähnyt niitä. Dante Alighieri (noin 1265–1321) kirjoittaa runoelmassaan Jumalainen näytelmä (1321) firenzeläisestä epikurolaisesta, Cavalcante de’ Cavalcantista (1200-luvun alku – noin 1280). Hänen poikansa, runoilija Guido Cavalcanti (noin 1255–1300), tunnettiin epäuskoisena.