Suomen lakisääteinen eläkejärjestelmä on eläkejärjestelmä, joka koostuu ansiotyöstä ja yrittäjätoiminnasta kertyvästä työeläkkeestä ja vähimmäisturvan takaavasta kansaneläkkeestä sekä takuueläkkeestä.
Lakisääteiset eläkkeet turvaavat toimeentulon vanhuuden, työkyvyttömyyden ja perheenhuoltajan kuoleman varalta. Eläke on haettava etuisuus ja eläkkeet ovat verotettavaa tuloa.
Yleistä Suomessa on kaksi toisiaan täydentävää lakisääteistä eläkejärjestelmää: työeläkkeet kansaneläkkeet.
Edellisten lisäksi eläkejärjestelmään kuuluu sotilasvamma-, liikennevakuutus ja tapaturmaeläkkeet (nk. SOLITA-eläkkeet). Suomessa lähes kaikki ansiotyö kuuluu eläketurvan piiriin. Työntekijä on vakuutettava työntekijän eläkelain mukaan, jos työntekijälle maksettava työansio on kalenterikuukauden ajalta vähintään 70,08 euroa (v. 2025).
Työeläkejärjestelmä on hallinnoltaan hajautettu. Työeläketurvaa hoitaa yksityisellä sektorilla eläkelaitokset, joiden toimintaa valvoo Finanssivalvonta. Työeläkejärjestelmän yhteiselin Eläketurvakeskus hoitaa hajautetun hallinnon vuoksi joitakin työeläkejärjestelmän toimintoja. Julkisen alan eläketurvaa hoitaa Keva. Kansaneläkejärjestelmää hallinnoi eduskunnan alainen Kansaneläkelaitos.
Työeläketurva perustuu lakiin, mutta sen ehdoista sovitaan pitkälle työmarkkinajärjestöjen keskinäisin neuvotteluin. Työeläketurva muodostuu eri työsuhteista ja yrittäjätoiminnasta karttuneiden eläkkeiden kokonaisuudesta.
Työ- ja kansaneläke-etuuslajit ovat pitkälti samat. Järjestelmä turvaa toimeentulon vanhuuden, työkyvyttömyyden, perheenhuoltajan kuoleman varalta. Työeläkkeen voi nostaa myös osittaisesti aikaisintaan 61-vuotiaana tai 62-vuotiaana sen mukaan, milloin on syntynyt. Työeläketurvan rahoittavat työnantajat ja työntekijät yhdessä. Lisäksi valtio osallistuu yrittäjien ja merimiesten eläketurvan rahoitukseen. Kansaneläkkeet rahoitetaan pelkästään verovaroin.
Yksityisalojen työeläkejärjestelmässä on ollut jo järjestelmän alkuvaiheista 1960-luvulta lähtien käytössä osittain rahastoiva järjestelmä. Tämä tarkoittaa, osa eläkemaksuista rahastoidaan tulevia eläkkeitä varten.
Eläkkeen määrään vaikuttavat vuosiansiot ja ikään sidottu eläkkeen karttumisprosentti. Alhaisilla tulotasoilla kansaneläke ja takuueläke täydentävät työeläkettä. Eläkettä karttuu työssä oleville 17 vuoden iän täyttämistä seuraavan kuukauden alusta 1,5 % työansioista. 53–62-vuotialle työntekijöille karttuu vuosina 2017–2025 eläkettä poikkeuksellisesti 1,7 % vuotuisista työansioista eläkeuudistuksen siirtymäajasta johtuen. Kertynyt vanhuuseläke tarkistetaan elinaikakertoimella (vain vuoden 1948 jälkeen syntyneet), johon vaikuttaa eläkkeensaajan syntymävuosi.
Työeläkejärjestelmää uudistettiin vuoden 2017 alussa. Eläkeuudistus 2017 aiheutti muutoksia vanhuuseläkeikään, eläkekertymiin ja eläke-etuuksiin. Eläkeuudistuksen tavoitteena on työurien pidentäminen ja julkisen talouden kestävyysvajeen pienentäminen. Uudistuksella turvataan työmarkkinajärjestöjen mukaan työeläkejärjestelmän rahoitus, riittävä eläketurva ja sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus.
Eläkeiän nousu alkoi Suomessa vuonna 2018, jolloin vuonna 1955 syntyneiden alimmaksi eläkeiäksi tuli 63 vuotta ja 3 kuukautta. Eläkeikä on noussut ikäluokittain 3 kuukaudella, kunnes vuosina 1962–1964 syntyneet saavuttavat 65 vuoden iän. Suomalaisten elinajanodotteeseen sidotaan vuonna 1965 ja sitä myöhemmin syntyneiden alin eläkeikä, joka vahvistetaan lähempänä eläkeaikaa.
Historia 1800-luku Ensimmäiset valtiopäiväesitykset suomalaisten eläketurvan kokonaisvaltaiseksi järjestämiseksi tehtiin 1860-luvulla. Suomen eläkejärjestelmän historian yksi juuri on sääty-yhteiskunnan aikaisissa virkamiesten eläkkeissä. Nämä eläkkeet perustuivat virkamiehen asemaan ja yksilöllisellä avuntarpeella tai sosiaalisilla syillä oli vähän merkitystä. Virkamiesten eläkeikä laskettiin 70 vuodesta ensin 65 vuoteen 1826 ja edelleen 63 vuoteen 1866, jollaisena se säilyi 1990-luvulle asti. Vuodesta 2005 alkaen se on ollut 63–68 vuotta. Täyteen eläkkeeseen vaadittiin 35 vuoden palvelus, mutta usein virkamiehet pysyivät tehtävässään kuolemaansa asti. ”Oikeus eläkkeeseen, kuten palkkaukseenkin, on elatuksenluonteinen korvaus virkamiehen koko työvoiman asettamisesta valtion käytettäväksi.”Eläketurvan historia
Vieläkin varhaisempi nykyisen eläketurvan alkujuuri on syytinki. Suomessa tiedetään tehdyn talollisille syytinkisopimuksia keskiajalla. Syytingissä talolliseksi ryhtyvä sukupolvi vastasi väistyvän isäntäpariskunnan vanhuuden asumisesta ja elatuksesta käräjillä vahvistetulla kiinnityksellä. Tällaisia syytinkisopimuksia tehdään maatilojen sukupolvenvaihdoksissa nykyään muutamia vuodessa, mutta niiden merkitys syytinkiläisten eläketurvassa on kokonaisuudessaan vähäinen. Nykyisin tarjottavat käänteiset asuntolainat muuten noudattavat syytingin periaatetta.
Säätyihin kuulumattomien (yli 80 % väestöstä) vanhusten hoito pyrittiin järjestämään mahdollisimman pienin yhteiskunnan kustannuksin. Vanhukset voitiin sijoittaa hoidettaviksi, mutta ruotu-ukot ja -akat joutuivat osallistumaan töihin ja siten ikään kuin maksamaan elatuksestaan. Vanhusten hoito myös kunnalliskodeissa perustui työvelvollisuuteen.
Kunnilla oli oikeus kieltäytyä ottamasta alueelleen yli 40-vuotiasta henkilöä, josta saattoi aiheutua hoitorasituksia. 1800-luvun suomalaisille eläkkeellä olo oli harvinaista. Pääosin vanhusten elatuksesta huolehtivat heidän lapsensa tai muut läheiset. Lasten hoitovelvollisuus vanhemmistaan oli periaatteena kirjattu lakiin vuoteen 1970 asti.
Tavoitteet ja pyrkimykset olivat korkealla 1800-luvulla: seurattiin eurooppalaisia suuntauksia, tehtiin sosiaalitutkimusta, asetettiin invaliditeettivakuutuskomitea ja laadittiin erilaisia ehdotuksia. thumb|300px|Suomalaisia työssä. Eläke oli harvinaisuus 1930-luvun Suomessa.
Kansaneläkkeen alkuvaiheet Yleisen 1930-luvun laman aikana Suomen sosiaaliturvajärjestelmän todellinen jälkeenjääneisyys huomattiin. Suomen eduskunnassa tehtiin vuonna 1910 eläkelakia koskeva anomus. Kansaneläkelaki hyväksyttiin 27 vuotta myöhemmin, vuonna 1937. Tämä perustui säästöperiaatteeseen. Suurilukuisempi maaseutuväestö katsoi kansaneläkkeen tarjoavan enemmän etuja kuin sairausvakuutuksen, mikä oli toinen päävaihtoehto. Tämä rajoitti eläkejärjestelmän kehittämistä ja yhteiskunnallista keskustelua. Kansaneläkevakuutus oli pakollinen 18–65-vuotiaille ja perustui henkilökohtaisiin eläkesäästötileihin. Perustettiin itsenäinen eduskunnan valvoma Kansaneläkelaitos. Vuoden 1937 kansaneläkelaki ei koskaan saavuttanut siihen asetettuja tavoitteita: 2 % maksu ei riittänyt kattamaan riittävää eläketurvaa, ja iäkkäimmät oli jätetty lain ulkopuolelle.
Eläkekassat luovat työeläketurvaa Vuoteen 1950 asti Suomi oli erilaisten ”eläkekokeilujen” maa. Suomi säilyi Pohjoismaista pisimpään maatalousvaltaisena, köyhänä maana, mikä oli osittain yhteiskunnallinen valinta. Jo vanhastaan työeläketurvaa oli hoidettu yksityisesti; muun muassa leski- ja orpokassat sekä työnantajien perustamat eläkekassat. Toisaalta yksityisten kassojen edeltäjinä olivat erilaisten hengellisten yhteisöjen ja eräiden ammattikuntien omat eläkekassat. Muun muassa vakuutusmatemaattisen tuntemuksen puute sekä toinen maailmansota ja sitä seurannut inflaatio johtivat tilanteeseen, että eläkejärjestelmän kehittäminen epäonnistui. Epäonnistumisista huolimatta yksityiset eläkekassat ja -säätiöt kasvoivat kuitenkin varsin merkittäväksi eläketoimijoiksi: niiden asiakkaina oli 220 000 henkilöä 1950-luvulla, ja lisäksi yksityisissä vakuutusyhtiöissä eläketurvaa kartutti 25 000 ihmistä.
Kylmän sodan aikana 1950-luvulla Suomi oli vieläkin riippuvaisempi ulkomaankaupasta kuin nykyään. Yhteys läntisille maailmanmarkkinoille tapahtui Itämeren kautta, ja keskeiseen rooliin nousivat merimiehet, jotka vertailivat palkkaansa muiden maiden vastaaviin. Avainryhmänä merimiehet saivat jo 1956 edelleen sovellettavan oman työeläkelakinsa, joka oli työeläkelakien edelläkävijä. Suomessa sovellettiin 1960-luvulle asti huoltoapulakia: työnantajalla oli velvollisuus huolehtia pitkäaikaisen työntekijänsä elatuksesta tämän menetettyä työkykynsä sairauden tai vanhuuden takia. Ehtona oli 20 vuoden työsuhde ja että työntekijä ei voi saada muualta elatusta, ei omista varoja ja tällä ei ole aviopuolisoa tai lapsia. Eläketurva ei enää 1950-luvulla vastannut yhteiskunnan todellisia tarpeita; yhteiskunnallista murrosta aiheuttivat muun muassa sodan kokemukset, siirtoväen asuttaminen sekä maatalousväestön väheneminen. Sodan jälkeen naiset jatkoivat työelämässä, joten kotihoitoon perustuva vanhuuden turva heikkeni. Sotaleskien, -orpojen ja -invalidien huoltoeläkkeet antoivat uutta mallia eläketurvalle: eläkeläisten määrä alkoi kasvaa 1950-luvulla. Samaan aikaan tuotanto alkoi kasvaa kaikissa länsimaissa, ja palkkatyöntekijät alkoivat vaatia osaansa tästä kasvusta. Eläkejärjestelmästä tuli keino jakaa talouskasvun tuloksia.
Työeläkerahastot Eläkejärjestelmän uudistamistarpeesta vallitsi yksimielisyys, mutta suunta oli epäselvä jopa puolueiden sisällä. Maaseutuväestön (maalaisliiton ja myös kansandemokraattien) edustajien ajama verovaroilla rahoitettava tasaeläkejärjestelmä hyväksyttiin yleislakon ja tiukkojen presidentinvaalien kärjistämissä tunnelmissa vuonna 1956. Pienimpien kansaneläkkeiden taso nousi jopa 2,5-kertaiseksi. Tämä oli selvästi tulonsiirto maanviljelijäväestölle, mikä herätti katkeruutta palkansaajien etujärjestöissä. Katkeruutta lisäsi, että osalla palkansaajista kuten virkamiehillä ja yksityisiin eläkesäätiöihin ja -kassoihin kuuluvilla oli jo eläke.
Vuoden 1956 perustetulle työeläkekomitealle oli sosiaalinen tilaus. Palkansaajat olivat järjestäytyneet, ja oli tehty strategiset valinnat pitkäjännitteisestä edunvalvontatyöstä. Toistuvat devalvaatiot ja inflaatio olivat nakertaneet palkansaajien tilipusseja. Toisaalta vaikka devalvaatio toi yrityksille kilpailukykyä, pääomaköyhässä Suomessa tarvittiin rahaa tuotantoinvestointeihin. Oli useita työtaisteluita ja lakkoja. Komitea arvioi, että hajautettu järjestelmä oli halvempi työnantajille kuin keskitetty järjestelmä. Lisäksi sallittiin työnantajalle oikeus lainata kertyviä eläkevaroja tai kokonaan työnantajan maksettavat eläkemaksut. Toisaalta työntekijöille annettiin takuu eläketurvan säilymisestä, minkä takeeksi perustettiin Eläketurvakeskus (ETK). Eläkevarojen luottovakuutussijoitusten toimivuutta turvaamaan perustettiin luottovakuutus ja erillinen oikeusaste – eläkelautakunta – ensimmäiseksi valitusasteeksi.
Ruotsissa luotiin 1950-luvun lopussa ansioeläkejärjestelmä. Suomessakin työmarkkinajärjestöt pääsivät vuonna 1960 sopuun siitä, että työnantajat alkaisivat rahastoida palkkasuhteissa oleville eläkettä, joka olisi 60 % palkasta. Työnantajille jäisi oikeus hallinnoida varoja niin, että yritys voisi lainata rahastosta varoja investointeihinsa. Järjestelmää kuvataan hajautetuksi ansioeläkejärjestelmäksi, koska eläkevarat on sijoitettu yksityisiin säätiöihin ja työeläkeyhtiöihin.