Axel Olof Freudenthal (; 12. joulukuuta 1836 Siuntio – 2. kesäkuuta 1911 Helsinki) oli suomenruotsalainen kielentutkija ja 1800-luvun svekomaanien johtohahmoja ja sitä kautta merkittävimpiä suomenruotsalaisen kansallistunteen herättäjiä. Hän oli Helsingin yliopiston muinaispohjoismaisen kielen ja antikviteettien dosentti vuodesta 1866 sekä ruotsin kielen ja kirjallisuuden ylimääräinen professori vuosina 1878–1904.Freudenthal Axel Olof Helsingin yliopisto, keskusarkisto.Professori Gunnar Castrén: Freudenthal, A. O. Kansallinen elämäkerrasto, osa II, WSOY 1929, s. 153–156. Freudenthal edisti merkittävästi Suomen ja Viron ruotsalaismurteiden tutkimusta. Hän harrasti rotuoppeja ja uskoi suomalaisten alempiarvoisuuteen.
Elämänvaiheet Nuoruus Freudenthalin vanhemmat olivat apteekkari ja kartanonomistaja Gabriel Freudenthal ja Brigitta Catharina Björkling, jotka olivat syntyjään ruotsalaisia. Isä oli toiminut aiemmin apteekkarina Turussa ja hankkinut sen jälkeen Pikkalan kartanon Siuntiossa, jossa Axel varttui. Isä kuoli vuonna 1845 ja perhe muutti Helsinkiin. Freudenthal kirjoitti ylioppilaaksi Helsingfors privatlyceumista vuonna 1854 ja aloitti heti filologian ja arkeologian opinnot Helsingin Aleksanterin yliopistossa. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1859 ja maisteriksi seuraavana vuonna. Hän antoi periksi mielihaluilleen ja antautui kreikan kielen opiskelujen sijasta opiskelemaan ja jatkossa myös tutkimaan skandinaavisia kieliä.
Yliopistossa toimineet osakunnat oli kielletty muutamaa vuotta aiemmin, mutta opiskelijat jatkoivat niiden toimintaa salaa ”osastoina” lakia uhmaten.Sven-Erik Åström & Ann-Marie Ivars: Freudenthal liittyi vuonna 1857 salaisesti toimineeseen Uusmaalaiseen osakuntaan eli Nylands nationiin. Jäsenyytensä toisena vuotena hän koki herätyksen, jolla oli suuri vaikutus kaikkeen hänen myöhempään toimintaansa. Freudenthal aloitti pitkän taistelunsa suomenruotsalaisuuden puolesta kevätlukukaudella 1858. Hän levitti aatettaan varsinkin uusmaalaisen osakunnan kokouksissa ja osakunnan julkaisemassa Nylands Dragon -lehdessä luoden järjestön sisälle svekomaanisen ryhmän. Hänen osakuntatovereistaan tuli ruotsinmielisen kansallisuusliikkeen ydinryhmä.
pienoiskuva|pysty|Freudenthal vuonna 1862. Freudenthal sai vaikutteita Ruotsin skandinavisteilta, kuten August Sohlmanilta, joka oli vuonna 1855 julkaissut teoksen Det unga Finland. Lisäksi Freudenthalia luultavasti provosoivat J. V. Snellmanin Litteraturbladet-lehdessään 1850-luvun lopulla julkaisemat suomenmieliset kirjoitukset. Kesällä 1860 Freudenthal teki kahden ystävänsä kanssa kolme kuukautta kestäneen vaelluksen Uudenmaan ruotsinkielisiin pitäjiin, joissa he keräsivät harvinaisia kasveja ja merkintöjä kansanperinteestä sekä tutkivat muinaisjäännöksiä. Freudenthal teki vuonna 1861 yksinään uuden matkan ja myöhemmin vielä kolmannen vaelluksen ruotsinkieliselle Pohjanmaalle. Tällöin hän kiinnostui lopullisesti Suomen ruotsinkielisestä maalaisväestöstä ja ryhtyi avustamaan vuonna 1860 perustettua maalaisille suunnattua Folkvännen-lehteä. Hän oli myös mukana tekemässä osakunnan julkaisemia Nyland- ja Nyländsk Album -nimisiä kotiseutulehtiä.
Freudenthal matkusti syksyllä 1861 vuodeksi Uppsalan yliopistoon opiskelemaan pohjoismaista filologiaa professori Carl Säven johdolla ja seuraavana vuonna Kööpenhaminaan opiskelemaan arkeologista museotiedettä. Opinnot kuitenkin keskeytyivät talvella 1863 hänen sairastuttuaan tuberkuloosiin. Taudin hoitamiseksi hän matkusti Algeriin Algeriaan kolmen muun potilaan kanssa, jotka kuitenkin menehtyivät kaikki sairauteen. Freudenthal palasi Suomeen toukokuussa 1863, mutta pystyi jatkamaan opintojaan vasta seuraavan vuoden syksyllä. Hän oleskeli taudin vuoksi myös Saksan Görberdorfissa. Toivuttuaan Freudenthal julkaisi vuonna 1865 dosenttiväitöskirjana jo aiemmin Uppsalassa kirjoittamansa tutkielman muinaisislantilaisen Einar Skálaglammin runoteoksesta Vellekla. Väitöskirjan tarkastuttaminen Helsingissä tuotti vaikeuksia, ja siihen oli pyydettävä apua Uppsalan yliopistosta. Väitöskirja hyväksyttiin ja Freudenthal nimitettiin muinaispohjoismaisen kielen ja antikviteettien dosentiksi vuonna 1866. Hänestä tuli seuraavana vuonna myös ylimääräinen kirjastoamanuenssi.
Kun uusmaalainen osakunta laillistettiin vuonna 1868, Freudenthal nimettiin sen ensimmäiseksi kuraattoriksi. Hän toimi tehtävässä vuoteen 1880, jolloin hänet nimettiin osakunnan kunniajäseneksi. Vuosina 1868–1878 hän työskenteli myös ruotsin opettajana Helsingfors svenska lyceumissa. Hän oli vielä vuosina 1884–1886 osakuntansa inspehtorina. Freudenthal oli yksi vuosina 1870–1874 ilmestyneen Vikingen-lehden taustavoimista. Se oli svekomaanien ensimmäinen varsinainen äänenkannattaja. Lehti edusti erittäin jyrkkiä mielipiteitä, eikä siinä ollut ainoastaan ruotsin kieltä puolustavia artikkeleita, vaan se hyökkäsi ja mustamaalasi niin suomen kieltä kuin sen kannattajiakin. Vielä pitkään lehden ilmestymisen lakattua ruotsinkielisiä ja -mielisiä kutsuttiin suomenmielisessä lehdistössä ”viikingeiksi”.Tomas Sjöblom: Viikinki 375 humanistia. Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta. Viitattu 12.5.2023.
Professori 1870-luvulla Freudenthal teki pääasiassa tutkimusta Uudenmaan ruotsalaisesta kansanmurteesta ja Viron ruotsalaismurteista. Vuoden 1872 valtiopäivillä ruotsinmieliset ja liberaalit tekivät yhteisen ehdotuksen, jossa ehdotettiin ylimääräisen ruotsin kielen ja kirjallisuuden professorinviran perustamista yliopistoon. Tuohon aikaan lähes kaikista kysymyksistä tehtiin puoluepoliittisia ja niin myös tästä viran perustamisesta. Lopputulos on tasapeli, sillä kaksi säätyä vastusti ja toiset kaksi kannattivat viran perustamista. Niinpä virka jäi perustamatta vielä tuossa vaiheessa.Vuoden 1872 valtiopäivien asiakirjat. Vuonna 1876 professuuri kuitenkin saatiin perustettua ja Freudenthal nimitettiin siihen. Ensimmäiset pari vuotta hän toimi virkaatekevänä professorina, mutta sai vakinaisen viran vuonna 1878 julkaistuaan professorinväitöskirjanaan tutkimuksen Über den Närpesdialect. Hän toimi tässä virassa kunnes jäi eläkkeelle vuonna 1904.
Freudenthalilla oli monia luottamustehtäviä kansalaisjärjestöissä. Hän oli vuonna 1874 perustamassa Svenska Landsmålsföreningen -seuraa ja toimi sen ensimmäisenä puheenjohtajana vuoteen 1900. Hän osallistui Svenska Folkskolans Vänner -yhdistyksen perustamiseen vuonna 1882 ja toimi kolme vuotta sen johtokunnan jäsenenä, ja oli samoin yksi Svenska Litteratursällskapet i Finlandin perustajista vuonna 1885 ja sen ensimmäinen varapuheenjohtaja vuoteen 1894 sekä hallituksen jäsen vuoteen 1904. Freudenthal nimitettiin vuonna 1876 Suomen Tiedeseuran jäseneksi, ja hän toimi sen puheenjohtajana vuosina 1888–1889. Hän oli myös Suomen muinaismuistoyhdistyksen varapuheenjohtajana 1876–1878 sekä arkeologisen komission jäsenenä 1887–1902. Lisäksi Freudenthal kuului Helsingin kansakoulujohtokuntaan ja ruotsinkielisen normaalilyseon kouluneuvostoon. Hän oli myös yksi Nya svenska läroverket -oppikoulun perustajista vuonna 1882Nya svenska läroverket (Helsingfors) 1882-1977 Yksityiset oppikoulut -verkkomatrikkeli. Viitattu 1.9.2012. ja toimi vielä viimeisinä vuosinaan 1908–1911 Svenska folkakademin hallituksen jäsenenä ja varapuheenjohtajana.
Svenska Landsmålsföreningen nimesi Freudenthalin kunniajäsenekseen vuonna 1900 ja Svenska Litteratursällskapet vuonna 1909. Lisäksi hänet vihittiin Uppsalan yliopiston kunniatohtoriksi vuonna 1877.
pienoiskuva|upright|Freudenthal vanhempana.
Freudenthal avioitui vuonna 1886 Edla Lovisa Winbergin kanssa, jonka vanhemmat olivat talollinen Fredrik Winbergin ja Lovisa Holmström. Edla Freudenthal oli tunnettu kieltenopettaja, joka perusti vuonna 1895 Helsinkiin Saksalainen iltakoulu -nimisen opiston ja toimi sen johtajana kuolemaansa saakka. He saivat kaksi lasta. Freudenthal harrasti kalastusta ja vietti kesiään Itä-Uudenmaan saaristossa, Ruotsinpyhtään Bullersissa sekä Pernajan Sarvisalon Kuggaksella. Vanhemmilla päivillään 110-kiloisen ja tuuheapartaisen Freudenthalin on sanottu vastanneen stereotyyppistä mielikuvaa suomenruotsalaisesta ”viikinkipäälliköstä”. Ihailijat korostivat mielleyhtymää, sillä svekomaanit käyttivät runsaasti muinaisskandinaavista mytologiaa ja viikinkiromantiikkaa ruotsinkielisten uusmaalaisten identiteetin rakentamisessa.Vuorinen 2005.
Myöhempinä vuosinaan Freudenthal vetäytyi poliittisesta taistelusta ja keskittyi tieteelliseen työhönsä, mutta kannattajat veivät hänen aatteitaan eteenpäin. Freudenthalin kuoltua vuonna 1911 hänelle järjestettiin ”viikinkipäällikön” hautajaiset. Hänen haudalleen Helsingin Hietaniemen hautausmaalle pystytettiin toukokuussa 1913 ruotsinkielisten uusmaalaisten ylioppilaiden aloitteesta riimukiviä jäljittelevä korkea graniittinen hautamuistomerkki, jonka suunnitteli arkkitehti Birger Brunila. Hautakivessä on teksti få skola födas bättre än han (”monta hänenlaistaan ei ole syntyvä”).
Tieteellinen työ Freudenthal oli Suomen ensimmäinen tiedemies, joka antautui kokonaan skandinaavisten kielten, etenkin ruotsin, tutkimiseen. Hänen suurimpana saavutuksenaan tieteen alalla pidetään itämerenruotsin Suomessa ja Virossa käytettyjen murteiden kartoittamista ja tutkimista. Hän keräsi tutkimusaineistonsa pääasiassa itse ja kirjoitti aiheeseen liittyviä tutkimuksia. Närpiön murretta käsittelevän professorinväitöskirjansa lisäksi hän julkaisi aiheesta teokset Om svenska allmogemålet i Nyland (1870), Upplysningar om Rågö- och Wichterpalmålet i Estland (1875), Ordbok öfver de svenska dialecterna i Estland (1886, yhteistyössä Herman Vendellin kanssa) ja Vöyrin murretta käsittelevän Vöråmålet (1889).
Freudenthal ei kerännyt vain itse materiaalia sekä Suomen että Viron alueelta, vaan hän innosti myös oppilaitaan tekemään samoin. Tässä oli apuna hänen perustamansa Svenska Landsmålsföreningen. Koska hän oli jäsenenä myös Svenska litteratursällskapet i Finlandissa, hän saattoi innostaa ja tukea nuoria tutkijoita tämänkin yhteisön avulla.
Pidetään Freudenthalin ansiona, että ruotsalaisista murrealueista juuri Suomen murteita on tutkittu perusteellisemmin kuin muita. Hän oli myös ensimmäinen tutkija, joka kiinnostui riikinruotsin ja suomenruotsin välisistä eroista. Hänen aloitteestaan Landsmålsföreningen-yhdistys keräsi vuosina 1893–1899 suomenruotsille ominaisten sanojen (”finlandismien”) luettelon, jonka hän julkaisi vuonna 1902 kirjana. Hän oli myös paikannimistön tutkimuksen uranuurtajia koko Pohjolassa. Siltä alalta hän kirjoitti useita teoksia: Om svenska ortnamn i Nyland (1867), Om svenska ortnamn i Egentiliga Finland ja Om Ålands ortnamn.
Myös ruotsin kielen oikeinkirjoitus kuului Freudenthalin mielenkiinnon kohteisiin. Hän otti vilkkaasti osaa aiheesta virinneeseen aikalaiskeskusteluun. Tämän keskustelun innoittamana hän laati vuonna 1881 ilmestyneen oikeinkirjoitusoppaan Svensk rättskrifningsläran, joka rakentui melko suuressa määrin ääntämyksen mukaiselle oikeinkirjoitukselle. Sen mukainen niin sanottu freudenthalilainen oikeinkirjoitusoppi otettiin käyttöön muun muassa yksityiskoulujen opetuksessa
Vanhemmalla iällä Freudenthal kiinnostui myös historian tutkimisesta. Hän julkaisi vuonna 1895 kommentoidun lähdejulkaisun Itä-Götanmaan keskiaikaisesta maakuntalaista (Östgötalagen).
Tutkimuskritiikkiä Jo aikalaiset totesivat, että Freudenthalin suurimmat ansiot eivät olleet hänen omassa tutkimuksessaan ja sen tasokkuudessa, vaan siinä herätyksessä, jonka hän sai aikaan omalla tieteenalallaan Suomessa.Hugo Pipping: Axel Olof Freudenthal. Svenska litteratursällskapet i Finland, Förhanlingar och uoosatser, 25, 1911Hugo Pipping: Axel Olof Freudenthal. Minnestal, Acta Soc. Scient. Fenn., 42, 1913.