Taisto Jalo Sinisalo (29. kesäkuuta 1926 Kotka – 26. maaliskuuta 2002 Kotka) oli suomalainen poliitikko. Sinisalo toimi SKDL:n kansanedustajana 1962–1979 ja SKP:n varapuheenjohtajana 1970–1982. Sinisalo johti 1970- ja 1980-luvuilla SKP:n sisäistä oppositiota, joka nimettiin hänen mukaansa taistolaisiksi.
Elämä ja ura Lapsuus Taisto Sinisalo syntyi Kotkassa Jaada Sinisalon aviottomana lapsena. Äiti Jaada Sinisalo ja hänen avopuolisonsa Karl Lindstedt olivat aktiivisesti mukana kommunistien salaisessa toiminnassa. Lindstedt oli kaupungin johtavia vasemmistolaisia ja istui vuosia vankilassa. Taiston ensimmäinen muistikuva isästään oli eräs varhainen aamuhetki, kun isä oli palannut kotiin Tammisaaren pakkotyölaitoksesta.Jukka Halonen: Viimeinen Taisto. Taistolaiset: Iltalehden erikoislehti 2015, s. 16–19. Helsinki: Ama Media, 2015. Nuori Taisto varttui kotkalaisten kommunistien keskuudessa ja oppi politikoinnin aakkoset.Leppänen 1999, s. 210–216. Perhe asui aluksi työväentalon vieressä, sitten Katariinan kaupunginosassa.Sinisalo 1978, s. 12–16. Perheen aatemaailmaa kuvasi se, että Taisto Jalon veljet olivat nimiltään Usko Aatos ja Uljas Voitto.
Sinisalo harrasti lapsena jalkapalloa ja muita lajeja Kotkan Reippaassa. Hän kannatti kaupungin työläisseuroja kuten KTP:tä.Sinisalo 1978, s. 28–29.
Talvisodan alettua poliisi teki kotietsinnän Sinisalon perheen asuntoon. Ratsian yhteydessä tutkittiin tarkoin myös 13-vuotiaan Taiston päiväkirja.Sinisalo 1978, s. 23. Perhe lähti kotoaan sotaa pakoon ja oleskeli Metsolassa ja Anjalassa. Välirauhan aikana Sinisalo levitti vasemmistolaista Vapaa Sana -lehteä kotkalaisiin koteihin.Sinisalo 1978, s. 24–25.
Jatkosodan alkuaikoina Sinisalo työskenteli liike- ja varastoalalla Gutzeitin laatikkotehtaalla ja Karjakunnassa,Sinisalo 1978, s. 31. kunnes hänet kutsuttiin Puolustusvoimien palvelukseen. Sinisalon ikäluokka oli viimeinen sodan aikana armeijaan joutunut ja hänen komennuksensa rannikkotykistössä jäi varsin lyhyeksi. Hän osallistui varsinaiseen sodankäyntiin vain 2–3 päivän ajan häätäessään saksalaisia Suursaaresta.Sinisalo 1978, s. 25–26.
Nuori aktivisti Vuonna 1943 Sinisalo liittyi vanhempiensa kehotuksesta Kotkan sosialidemokraattisiin nuoriin ja hänet valittiin pian järjestön johtokuntaan. Puhetaitoa Sinisalolle opetti osastossa Meeri Kalavainen. Jatkosodan päätyttyä Sinisalo tovereineen lähti SDP:n järjestöstä ja 7. marraskuuta 1944 hän oli perustamassa Kotkan kansandemokraattista nuoriso-osastoa. Uusi yhdistys oli mukana muodostamassa Suomen Demokraattista Nuorisoliittoa (SDNL) myöhemmin samana vuonna. Sinisalo organisoi SDNL:n osastoja ja järjesti iltamia ympäri maakuntaa. Hän piti ensimmäisen isomman puheensa vappuna 1945 Sippolan Järventaustan työväentalolla.Sinisalo 1978, s. 34–35.
Sinisalo hyväksyttiin Suomen Kommunistisen Puolueen jäseneksi Kotkan osaston ensimmäisessä julkisessa kokouksessa.Sinisalo 1978, s. 32–33. Sinisalo pääsi Helsinkiin perustettuun kommunistien Sirola-opistoon ensimmäisten joukossa syksyllä 1946. Hän suoritti opinnot mallikkaasti ja keräsi kehuja sekä tutustui lähemmin tulevaan puolisoonsa. Sinisalo arvosti suuresti Sirolasta saamiaan teoreettisia valmiuksia. Häntä opettivat muun muassa Antti Hyvönen, Akseli Mod, Eino Gustafsson ja Eino Nevalainen. Valmistuttuaan Sinisalo palkattiin SDNL:n Kymen piirisihteeriksi.Sinisalo 1978, s. 37–40.
Kunnallisvaaleissa 1950 Sinisalo valittiin Kotkan kaupunginvaltuustoon. Jo tätä ennen hän oli toiminut nuorisolautakunnan puheenjohtajana. Sinisalo istui valtuustossa vuoteen 1972 asti toimien osan ajasta valtuustoryhmänsä puheenjohtajana.Sinisalo 1978, s. 48–40.
Sinisalo siirtyi SDNL:stä SKDL:n piirin leipiin valistussihteeriksi. Vuonna 1954 Sinisalo sairastui ilmeisesti ylirasituksen vuoksi. Toivuttuaan hän lähti kesäkuussa 1955 opiskelemaan Moskovan Yhteiskuntatieteiden akatemiaan. Pari vuotta kestäneiden yhteiskuntatieteiden, filosofian, historian ja taloustieteen opintojen aikana ongelmia tuotti esimerkiksi venäjän kieli, jota Sinisalo ei osannut sanaakaan Neuvostoliittoon lähtiessään.Sinisalo 1978, s. 41–44.
SKP:n luottomies Palattuaan Suomeen Sinisalo palkattiin helmikuussa 1957 SKP:n Kyminlaakson piirisihteeriksi, kun Kauko Sahari luopui toimesta Sinisalon hyväksi. Sinisaloa oli harkittu tehtävään jo vuodesta 1950. Sinisalon tehtäväksi tuli piirin pitäminen luokkakantaisissa käsissä.
Vuonna 1959 SKDL:n kansanedustaja Toivo Kujala kuoli ja hänen tilalleen nousi Veikko Kansikas. Kansikas esiintyi itsenäisesti ja hän joutui pian piirijärjestönsä epäsuosioon. Piiri halusi tilalle luotettavampana pidetyn Sinisalon. Vuoden 1962 vaaleissa Kansikas syrjäytettiin mainonnassa ja Sinisalosta tehtiin SKP:n pääehdokas. Sinisalo nousi eduskuntaan. Hän uusi paikkansa seuraavissa vaaleissa 6 537 äänellä. Sinisalo valittiin myös presidentin valitsijamieheksi vaaleissa 1962, 1968 ja 1978.
Sinisalo osallistui vuoden 1962 nuorisofestivaalien järjestelyihin Helsingissä. Hänen vastuullaan oli pohjoiskorealaisen delegaation ylläpito.Sinisalo 1978, s. 100–102.
Sinisalo valittiin SKP:n keskuskomitean varajäseneksi 12. edustajakokouksessa 1960. Maaliskuussa 1965 hän nousi poliittisen toimikuntaan.Leppänen 1999, s. 51–52. Alkuvuonna 1966 pidetyssä 14. edustajakokouksessa Sinisalo oli vähällä pudota keskuskomiteasta, mutta avuksi tuli omasta edustajastaan luopunut Etelä-Karjalan piiri, ja Sinisalo valittiin jatkokaudelle tiukan äänestyksen jälkeen.Leppänen 1999, s. 69–70.
Oppositiokommunisti Sinisalo ei kuulunut SKP:n opposition näkyvämpiin nimiin vielä 1960-luvun puolivälissä, kun puolue hajosi. Hän oli lähempänä puolueen ”keskustalaisia” kuin ”jyrkkiä” turkulaisia. Tämä näkyi esimerkiksi vuonna 1967, kun Sinisalo suhtautui hallitusyhteistyöhön Aaltosen kannattajia myönteisemmin. Sinisalon kriittisyys kuitenkin lisääntyi. Maaliskuussa 1968 hän vastusti keskuskomiteassa hallitukseen osallistumista ja tulopoliittisia sopimuksia.Leppänen 1999, s. 120–121, 132–134, 137. Vuonna 1968 Tšekkoslovakian tapahtumat pakottivat valitsemaan puolen lopullisesti. SKP:n Kyminlaakson piirikomitea puolusti Varsovan liiton toimenpiteitä varauksetta ja niin teki myös Sinisalo. Hän vastusti poliittisessa toimikunnassa lausumaa, jossa SKP tuomitsi operaation. Sinisalon mielestä Tšekkoslovakian tilanne oli mennyt pisteeseen, jossa muuta mahdollisuutta ei ollut.Leppänen 1999, s. 242–248.Sinisalo 1978, s. 74–81. Hän piti erityisen huolestuttavana sitä, että neuvostovastaisia asenteita levisi myös kommunistien keskuuteen.Sinisalo 1978, s. 82.
SKP:n vähemmistö marssi ulos SKP:n 15. edustajakokouksesta huhtikuun 1969 alussa. Myöhemmin samassa kuussa oppositio muodosti Kommunistien maatakäsittävän neuvottelukunnan, jonka työvaliokunnan puheenjohtajaksi valittiin Sinisalo.Leppänen 1999, s. 322. Sinisalo kuului kommunistien kuusihenkiseen ydinryhmään, joka neuvotteli puoluehajaannuksen lopettamisesta Suomessa ja Moskovassa loppuvuonna 1969. Helmikuussa 1970 SKP piti ylimääräisen edustajakokouksen, jossa solmittiin niin sanottu osapuolisopimus. Se takasi oppositiolle edustuksen puoluejohdossa, ja Sinisalosta tehtiin puolueen toinen varapuheenjohtaja.Leppänen 1999, s. 347–362.
Sinisalo oli opposition pääpropagandisti. Hän osasi puhua, kun Markus Kainulainen puolestaan hallitsi organisatorisen puolen ja Urho Jokinen kirjallisen agitaation. Sinisalon kasvot tulivat 1970-luvulla tutuiksi kaikille suomalaisille. Kolmesti kommunistijohtajaa pyydettiin hallituksiin ministeriksi, mutta hän kieltäytyi todetessaan vaikutusmahdollisuudet olemattomiksi.
Sinisaloa arvostettiin myös kansainvälisissä kommunistisissa piireissä. Hän kävi usein kommunistien kansainvälisissä tapaamisissa, jolloin hän tapasi käytännössä kaikki aikansa tunnetut kommunistijohtajat. Sinisalo täytti 50 vuotta ollessaan Itä-Berliinissä Euroopan kommunististen ja työväenpuolueiden kokouksessa vuonna 1976. Häntä onnittelivat henkilökohtaisesti muun muassa Erich Honecker ja Leonid Brežnev.Sinisalo 1978, s. 173.
Vuoden 1975 eduskuntavaaleissa SKDL:n enemmistön Terho Pursiainen vaihtoi Kymen vaalipiiriin tarkoituksenaan pudottaa Sinisalo eduskunnasta. SKDL:n kannatus riitti alueella vain yhteen paikkaan, joten osapuolet keskittivät äänensä kahdelle pääehdokkaalle. Sinisalo vei tällöin paikan kymmenellä äänellä. Sen sijaan eduskuntavaaleissa 1979 Pursiainen nousi kansanedustajaksi selvällä erolla,Juha Sihvola: Terho Pursiainen. Kansallisbiografia 2010 (käyttäjätunnuksella). vaikka Sinisalo sai äänimääräennätyksensä.. Putoaminen oli Sinisalolle karvas pettymys.
1980-luvun taitteessa vaatimukset SKP:n johdon uudistamisesta alkoivat voimistua sekä enemmistön että opposition piirissä. Sinisalo sai pitää paikkansa puheenjohtaja Aarne Saarisen tavoin vielä 19. edustajakokouksessa 1981, mutta vuotta myöhemmin molemmat saivat lähteä, ja kolmaslinjalaisten tukema Jouko Kajanoja nousi puheenjohtajaksi. Oppositio teki Sinisalon ulosjättämisestä periaatekysymyksen ja jättäytyi hetkeksi pois SKP:n päättävien elinten toiminnasta. Sinisalo ja oppositio kuitenkin palasivat, ja toimivat puolueessa vuoteen 1984 asti.
SKPy ja viimeiset vuodet Vuonna 1984 SKP valitsi puheenjohtajaksi Arvo Aallon, joka erotti kapinoivan vähemmistön vuosina 1985–1987. Sinisalon johtama oppositio järjestäytyi SKP:n järjestöjen toimikunnaksi, jonka johtajaksi tuli Sinisalo. Hän jatkoi tehtävässä, kun toimikunta vuonna 1986 muodosti Suomen Kommunistisen Puolueen (yhtenäisyys) (SKPy).
Vuonna 1982 Sinisalo peri Ville Pessiltä aseman NKP:ltä SKP:lle Kansainvälisen ammattiyhdistysrahaston kautta tulleen taloudellisen avustuksen vastaanottajana. Asiasta närkästynyt puolueen enemmistö pyrki tämän jälkeen irtautumaan rahoituksesta. Vuodesta 1984 alkaen Sinisalo oli tuen ainoa vastaanottaja ja maksut enemmistölle loppuivat. Rahastosta kanavoitiin oppositiokommunisteille Sinisalon välityksellä vuosina 1984–1988 noin 5,6–12 miljoonaa markkaa vuodessa. Sinisalo vastaanotti rahaa vuoteen 1990 asti. Asia paljastui vuonna 1991, kun suomalaiset ja neuvostoliittolaiset tiedotusvälineet saivat haltuunsa välitystä koskevia kuitteja ja muistioita.Kimmo Rentola: Ikke blot for et par rublers skyld. Hovedtræk af Finlands Kommunistiske Partis finansielle forbindelser med Moskva 1930–1990 teoksessa , s. 234–235, 292–293.; ks. myös Kyösti Karvonen: Taistolaisille NKP:ltä rahaa yli 80 miljoonaa vuosina 1978-90 Helsingin Sanomat 12.2.1992 Sinisalo kielsi ottaneensa rahaa.Krp selvittää kommunistien neuvostoavun epäillyt valuutta- ja kirjanpitorikkeet Helsingin Sanomat 13.2.1992 Sinisalo oli 1980-luvulla talousasioiden merkeissä yhteyksissä myös Saksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen tovereihin.SKP Berliinin tiellä Helsingin Sanomat 4.12.1994; Tukirahaa Skp:n molemmille osapuolille Helsingin Sanomat 11.12.1994
Sinisalo johti SKPy:tä kaksi vuotta. Elokuun 1988 puoluekonferenssissa hän jätti paikkansa, ja tilalle valittiin Kajanoja. Puoluesihteeriksi nousi Yrjö Hakanen, Sinisalon aiempi poliittinen sihteeri. Sinisalo jäi edelleen poliittiseen toimikuntaan.Taistoites Elect New Chairman, Secretary Helsingin Sanomat 27.8.1988 teoksessa JPRS report West Europe Foreign Broadcast Information Service 28.10.1988
Sinisalo osallistui Vasemmistoliiton perustavaan kokoukseen.Sinisalon perintö sai tukevan jalansijan Helsingin Sanomat 30.4.1990 Hän toimi Vasemmistoliiton edustajana Kotkan kaupunginhallituksessa. Syksyn 1992 kunnallisvaaleissa Sinisaloa ei kuitenkaan päästetty Vasemmistoliiton ehdokkaaksi. Hänet poistettiin listalta koska Vasemmistoliitto ei halunnut enää "taistolaisuuden" leimaa puolueen nimeen.
Sinisalo jatkoi aktiivista politikointia 1990-luvun loppupuolelle saakka. Hän oli kuolemaansa asti SKPy:tä seuranneen uudelleen perustetun SKP:n kannattaja. 1990-luvulla Sinisalo kirjoitti myös elämäkerran työväenliikkeen kotkalaisveteraani Väinö Meltistä.Omaa henkilökohtaista muistelmia SKP:n ajoilta Sinisalo ei kirjoittanut.
Taistolaisuus