Albrecht Ritschl (25. maaliskuuta 1822 Berliini – 20. maaliskuuta 1889 Göttingen) oli saksalainen luterilainen teologi ja yksi 1800-luvun jälkipuoliskon vaikutusvaltaisista protestanttisista teologeista. Hän pyrki yhdistämään Raamatun ja reformaation teologisen perinnön aikansa ajatteluun sekä korosti kristinuskon uskonnollista ja eettistä merkitystä. Hänen teologiaansa on luonnehdittu erityisesti moraalisten arvojen teologiaksi.Pierard, R. V., Ritschl, Albrecht. Teoksessa
Elämä ja ura Ritschl syntyi Berliinissä luterilaiseen pappissukuun. Hänen isänsä oli piispa, ja myös hänen isoisänsä oli luterilainen pappi. Ritschl opiskeli teologiaa ja filosofiaa Bonnin yliopistossa vuosina 1839–1841 ja Hallessa vuosina 1841–1843. Hän suoritti tohtorintutkintonsa vuonna 1843.
Nuorena Ritschl liittyi Tübingenin koulukuntaan, joka pyrki historiallisen tutkimuksen avulla rekonstruoimaan varhaisen kristinuskon ja kirkon kehitystä. Erityisesti Ferdinand Christian Baurin hegeliläinen ajattelu vaikutti häneen. Varhaisissa kirjoituksissaan Ritschl hyväksyi Baurin käsityksen kristinuskosta historiallisena kehitysprosessina. Hänen patristiikkaa ja varhaisen kirkon historiaa koskevat tutkimuksensa johtivat kuitenkin vähitellen eroon Tübingenin koulukunnan näkemyksistä.
Ritschlin ensimmäinen merkittävä teos oli vuonna 1850 ilmestynyt Die Entstehung der altkatholischen Kirche (”Vanhan katolisen kirkon synty”). Teos osoitti sekä Tübingenin koulukunnan vaikutuksen että Ritschlin vähittäisen irtautumisen siitä. Vuonna 1857 ilmestyneeseen toiseen painokseen mennessä hän oli luopunut monista aikaisemmista näkemyksistään. Ritschl katsoi, että Tübingenin koulukunnan tulkinta varhaiskristillisyydestä oli liian riippuvainen Hegelin filosofiasta, eikä historiallista tutkimusta hänen mukaansa tullut sovittaa ennalta määrättyihin spekulatiivisiin järjestelmiin.
Ritschl opetti Bonnin yliopistossa vuodesta 1846 alkaen. Myöhemmin hän siirtyi Göttingenin yliopistoon, jossa hän toimi systemaattisen teologian professorina kuolemaansa saakka. Göttingenin-kaudella syntyivät hänen tärkeimmät teoksensa.
Teologia Ritschlin teologiassa korostuivat kristinuskon käytännölliset ja eettiset seuraukset. Hän vastusti luonnollista teologiaa, mystiikkaa ja metafysiikan soveltamista teologiaan. Hänen mukaansa kristillisen teologian tuli keskittyä uskonnon moraaliseen ja eettiseen merkitykseen eikä sellaisiin metafyysisiin väitteisiin, joita ei voitu perustaa historiaan.
Ritschlin ajatteluun vaikutti merkittävästi Immanuel Kantin filosofia. Hän suhtautui kriittisesti sekä metafysiikan että luonnontieteiden yleistävien käsitteiden käyttämiseen teologiassa. Samalla hän piti kristinuskoa ilmoitususkontona. Hänen mukaansa Uuden testamentin kertomusta Jeesuksesta Kristuksesta voitiin tarkastella historiallisesti ja sen perusteella muodostaa käytännöllisiä ja uskonnollisia arvostelmia Jeesuksen merkityksestä.
Ritschl erotti toisistaan tosiasia-arvostelmat ja arvoarvostelmat. Esimerkiksi Kristuksen jumaluutta koskeva väite merkitsi hänen ajattelussaan ennen kaikkea arvoarvostelmaa, joka ilmaisee Kristuksen merkityksen kristillisen yhteisön uskolle, eikä objektiivisesti todistettavissa olevaa metafyysistä väitettä.
Ritschlin näkemyksissä oli yhtäläisyyksiä Friedrich Schleiermacherin teologiaan. Molemmille Jumalan tunteminen liittyi siihen, miten Jumala tunnetaan suhteessa ihmiseen. Ritschlille keskeinen oli Jumalan ilmoitus Kristuksessa ja siihen perustuva ihmisen luottamus Jumalaan.
Vanhurskauttaminen ja sovitus Ritschlin teologisen järjestelmän keskeisiä käsitteitä olivat vanhurskauttaminen ja sovitus. Näitä hän käsitteli laajimmin kolmiosaisessa pääteoksessaan Die christliche Lehre von der Rechtfertigung und Versöhnung (1870–1874). Teoksen kaksi ensimmäistä osaa käsittelevät historiallista ja raamatullista aineistoa, kun taas kolmannessa osassa Ritschl esittää oman systemaattisen tulkintansa.
Ritschl kuvasi kristinuskoa ellipsiksi, jolla on kaksi polttopistettä. Ensimmäinen on Jeesus, joka ilmoittaa Jumalan rakkauden ja sovittaa ihmisen Jumalan kanssa. Toinen on kristillinen yhteisö, jonka Jeesus perusti ja jonka päämääränä on ihmisyhteisön muuttuminen Jumalan valtakunnan mukaiseksi.
Vanhurskauttaminen merkitsi Ritschlille syntien anteeksiantamista ja syyllisyydestä vapauttamista. Se toteutuu kristillisessä yhteisössä, jonka hyväksi Kristus kuoli. Vanhurskauttamisessa ihminen asetetaan osaksi Jumalan valtakuntaa, jossa hän toimii moraalisesti ja pyrkii Jumalan avulla voittamaan ihmiselämän ristiriitoja. Sovitus puolestaan merkitsee ihmisen ja Jumalan välistä sopusointua: uskova suhtautuu Jumalaan Isänä ja Jumalaan kohdistuvalla lapsenomaisella luottamuksella.
Kristillisen elämän päämääränä Ritschl piti toimintaa Jumalan valtakunnan hyväksi. Kristityn elämään kuuluvat hänen mukaansa usko, nöyryys, kärsivällisyys, rukous, oman kutsumuksen toteuttaminen ja henkilökohtaisen hyveen kehittäminen. Yksilöllisen hengellisyyden sijasta hän korosti kristillisen elämän yhteisöllistä ja eettistä luonnetta.
Kristologia ja suhde perinteiseen dogmatiikkaan Ritschl torjui vanhurskauttamisen juridisen tulkinnan. Tämän vuoksi hän ei tulkinnut Kristuksen kuolemaa ensisijaisesti syntien juridiseksi hyvitykseksi, vaan seuraukseksi Jeesuksen uskollisuudesta tehtävälleen: ihmisten johtamisesta yhteyteen Jumalan kanssa.
Ritschl suhtautui kriittisesti useisiin perinteisen kristillisen dogmatiikan oppeihin. Hän hylkäsi muun muassa perinteisen käsityksen perisynnistä sekä arvosteli oppeja inkarnaatiosta ja eräitä muita klassisen dogmatiikan muotoiluja. Hän torjui myös Kristuksen neitseellisen syntymän ja kolminaisuusopin perinteiset tulkinnat.
Ritschlin pyrkimys yhdistää jumalalliseen ilmoitukseen perustuva teologia historialliseen tutkimukseen ilman vanhemman dogmatiikan ihmeitä koskevia oletuksia herätti arvostelua sekä konservatiivisissa että liberaaleissa teologisissa piireissä.
Etiikka ja Jumalan valtakunta Ritschlin teologiassa Jumalan valtakunta oli keskeinen eettinen käsite. Hän määritteli synnin toimintana, joka on ristiriidassa Jumalan valtakunnan toteutumisen kanssa. Tällaisiksi hän katsoi esimerkiksi itsekkyyden, alempiarvoisten päämäärien tavoittelemisen sekä Jumalaa kohtaan tunnetun kunnioituksen ja luottamuksen puutteen.
Ritschl vastusti erityisesti pietismin taipumusta korostaa yksilön sisäistä hengellisyyttä. Hän painotti sen sijaan ihmisen eettistä kehitystä yhteisössä. Kristillisen elämän tarkoituksena ei hänen mukaansa ollut ensisijaisesti mystinen tai sisäinen uskonnollinen kokemus vaan aktiivinen toiminta Jumalan valtakunnan toteuttamiseksi.
Vaikutus Ritschlin vaikutus saksalaiseen protestanttiseen teologiaan oli huomattava erityisesti 1800-luvun jälkipuoliskolla. Hänen ajattelunsa ympärille muodostui teologinen suuntaus, joka tunnetaan ritschliläisenä koulukuntana. Ritschlin yritys yhdistää historiallinen tutkimus, protestanttinen kristinusko ja Kantin filosofiasta vaikutteita saanut eettinen ajattelu vaikutti laajasti hänen aikansa teologiseen keskusteluun.
Teoksia Die Entstehung der altkatholischen Kirche (1850; toinen painos 1857) Die christliche Lehre von der Rechtfertigung und Versöhnung, 3 osaa (1870–1874) Unterricht in der christlichen Religion (1875) Geschichte des Pietismus, 3 osaa (1880–1886) Theologie und Metaphysik (1882)
Katso myös Liberaaliteologia Uusprotestantismi
Lähteet
Luokka:Saksalaiset luterilaiset teologit Luokka:Vuonna 1822 syntyneet Luokka:Vuonna 1889 kuolleet