pienoiskuva|Puolustusvoimien lääkintäpasi kalustoesitelyssä Tampereella Kokonaisturvallisuus -messuilla 5. syyskuuta 2015. Lääkintähuolto on yksi osa sotivien joukkojen huoltoa. Sen yksi tärkeimmistä tehtävistä on kenttälääkintä. Lääkintähuollon tehtävänä on antaa hoitoa haavoittuneille ja sairaille, evakuoida heidät hoitopaikkaan, ylläpitää terveyttä ja ehkäistä sairauksia sekä jakaa ja täydentää lääkintämateriaalia. Lääkintähuoltoon kuuluu myös ympäristönvalvonta joukkojen toimintakykyä ylläpitävänä tekijänä.
Aika ennen lääkintähuoltoa Rooman legioonilla oli edistyksellinen kenttälääkintäjärjestelmä. Siellä panostetiin kenttähygieniaan ja logistiikkaan. Legioonan esikunnassa lääkintäjärjestelmää johti medicus legionis, sotilasylilääkäri. Ensilinjan hoidosta vastasivat havoittuneet itse tai näiden taistelutoverit. Aseettomat deputatit siirsivät haavoittuneet sovittuun haavoittuneiden evakuointipaikkaan. Evakuointipaikan haavansitojat immunes jatkoivat hoitoa. Vaikeammin loukkaantuneet siirrettiin logistiikkaketjussa ylemmille hoitopaikoille. Evakuointiketjua nopeutti se, että jokaisesta hengissä perille saadusta kantajat ja hevosilla kuljetuksia hoitavat saivat pienen palan kultaa. Noin 60–100 sotilaan Centauri-tasolla eräänlaiset lääkintämiehet casparri, jatkoivat hoitoa. Jokaista 500 sotilasta kohti oli legioonassa yksi medicus ordinarius, sotilaslääkäri, joka vastasi joukon kenttälääkinnästä.
Ennen lääketieteen kehittymistä ei luonnollisestikaan taistelussa haavoittuneen hyväksi kyetty tekemään mitään. Haavan saanut todennäköisesti kuoli lopulta tulehduksiin jollei saatu vamma suoraan aiheuttanut kuolemaa. Ainoa mihin käytännössä kyettiin oli sitoa verta vuotavat haavat ja esimerkiksi amputoida kuolioon joutunut raaja jolloin henki mahdollisesti säästyi. Lääkintään käytettiin hyvin kirjavaa joukkoa erilaisia aineita joiden useimpien teho oli vain uskomuksien varassa. Haavoittunut saatettiin juottaa humalaan koska näin saatiin edes jollain tapaa lievitettyä tuskia. Esimerkiksi Ruotsin 1600-luvun ylpeydessä Vasa -laivassa oli mukana välskäri jonka käyttöön varatuilla vaatimattomilla välineillä ei olisi nykypäivänä mitään lääketieteellistä käyttöä.Vasa-museon suomenkielinen opaslehtinen
Napoleonin sodat kehittivät myös haavoittuneiden hoitoa. Napoleonin kirurgi, paroni Larrey oli kehitämässä hoitoa. Hän esimerkisi suoritti Venäjälle suunnatulla sotaretkellä yli 200 amputaatiota alle vuorokaudessa. Nopeus oli tärkeää koska kivunlievitystä ei tunnettu. Hän kehitti lentävän ambulanssin, hevosvetoisen jousitetun evakuointivaunun jota käytettiin nopeisiin evakuointeihin. Hän kehitti potilaiden hoitoa sekä loi potilaslajitteluperiaatteet eli triagen. Englantilainen Florence Nightingale kehitti sotilaiden terveydenhuoltoa. Sveitsiläinen Henri Dunant kirjoitti kirjan kokemuksistaan Solferinon taistelun (1859) jälkeen. Tämä johti Kansainvälisen Punaisen Ristin perustamiseen.
Ensimmäisessä maailmansota kehitti myös lääketiedettä. Laajaa sotilaiden rokottamista lähdettiin toteuttamaan, otettiin käyttöön moottoroituja ambulansseja, kirurgia kehittyi ja potilaiden yksinkertainen nukuttaminen tuli käyttöön. Myös psykiatriaa alettiin parantamaan. Morfiinin käyttö tarjosi riittävää kivunlievitystä. Suomessa otettiin käyttöön sulfa 1930-luvulla. Antibiootit tulivat käyttöön vasta tämän jälkeen. Mullistava keksintö lääketieteessä oli antibiootit, joiden avulla saatiin hidastettua bakteerien kasvua tai kokonaan tapettua ne.
Suomen lääkintähuolto toisessa maailmansodassa Vaikka lääketiede kehittyi voimakkaasti 1900-luvun alussa, lääkintähuollon taso esimerkiksi Suomessa suursodan puhjettua osoitti puutteensa. Lääkintämiehillä, joiden tehtävänä oli antaa ensiapu, oli vain pieni olkalaukku joka sisälsi sidetarpeita. Lääkintäaliupseerin varustus oli myös niukka koostuen sidetarpeista ja erinäisistä lääkkeistä. Joukkosidontapaikalla kyettiin jo antamaan lääkärin johdolla hoitoa, ja evakuoimaan sieltä potilaita eteenpäin. Joukkosidontapaikalla tehtiin arvio hoidon kiireellisyydestä. Usein olosuhteet joukkosidontapaikalla olivat hyvin puutteelliset. Joukkosidontapaikalla tehtiin hätäleikkauksia, hoidettiin sokin oireita, lastoitettiin murtumia, annettiin kipulääkettä, lämpöä ja lepoa. Potilaille annettiin runsaasti lämpimää juomaa sekä ruokaa. Haavoittuneet peiteltiin huovilla, annettiin jäykkäkouristusseerumirokotus (tetanus) ja valmisteltiin haavoittuneet kuljetuskelpoisiksi matkalle kenttäsairaalaan. Livemmin vammautuneet ja sairastuneet hoidettiin joukkosidontapaikalla, josta he palasivat rintamalle. Divisioonan lääkintäkomppania järjesti haavoittuneiden kuljetuksen eteenpäin joko pääsidontapaikkaan (PSp) tai kenttäsairaalaan. Tilapäisiksi perustetut kenttäsairaalat ja kenttäsairaalaosastot toimivat mahdollisimman lähellä rintamaa. Ne perustettiin suurin rakennuksiin, kuten kartanoihin ja kirkkoihin. Kenttäsairaalassa tehtiin akuutteja kirurgisia toimenpiteitä. Kenttäsairaaloissa hoidettiin myös kuumeilevia kulku- ja sisätautipotilaita, psyykkisesti oireilevia ja ihotautadeista kärsiviä. Heidät lähetettiin sotasairaaloihin (SS). Osa lievemmin haavoittuneista palasi kenttäsairaaloista takaisin joukkoyksikköihin tai osa pääsi kotilomalle. Sotasairaaloissa hoidettiin sekä sotilaat että siviilit. Sotasairaaloiden runkoina toimivat rauhanaikaiset sairaalat, mielisairaalat, tuberkuloosisairaalat sekä pommituskohteista väliaikaisiin tiloihin siirretyt sairaalat.
Kenttälääkinnän käytännön toteutus Suomessa Kenttälääkintä on toteutettu hoitoketjuna, jossa sen lenkeille on varattu tietty tehtävä. Toiminta ryhmä- ja joukkuetasolla Taistelutilanteessa haavoittunut pyritään saamaan suojaan suoralta vihollistulelta taistelijaparin avustuksella mikäli tämä on mahdollista. Taistelijapari aloittaa mahdollisen verenvuodon tyrehdyttämisen haavoittuneen omalla lääkintävarustuksella, johon kuuluu sekä ensiside että kiristysside, pelastuspeite, vastalääkkeenantolaite ja potilasluokittelukortti.
Taistelupelastaja on ryhmän jäsen, joka on saanut muita ryhmän taistelijoita paremman lääkintäkoulutuksen ja -varustuksen. Hän kouluttaa taisteluensiapua ryhmässä. Taistelupelastajat täydentävät haavoittuneille annettua hätäensiapua sekä järjestävät haavoittuneiden evakuointia sekä täydentävät lääkintämateriaalia. Taistelupelastajien käytössä on mm. kiristys- ja ensisiteitä, nenänieluputkia, välineet paineilmarinnan purkamiseen jos taistelupelastaja on saanut koulutuksen välineiden käyttöön, venttiilisiteitä rintakehävammoihin, hypotermiapussi ja luokittelu-/hoitokortteja.
Joukkueen lääkintämies perustaa hoitopaikan (HP) ja antaa välittömän henkeä ylläpitävän ensiavun paikalla ja organisoi haavoittuneen kuljetuksen eteenpäin. Taistelutilanteen ulkopuolella lääkintämies vastaa joukon yleisestä toimintakyvystä tarkkailemalla hygienian tasoa kenttäoloissa.
Toiminta komppaniatasolla Haavoittunut tuodaan komppanian ensihoitopaikalle (EHP) jossa ensiapua täydennetään tarvittavilla yleislääkäritasoisilla toimenpiteillä ja saatetaan potilas kuljetuskuntoon. Joukkueiden lääkintämiehet täydentävät tarvikkeensa ensihoitopaikalla. Ensihoitopaikkaa johtaa lääkäri. Ryhmään kuuluu lääkintäaliupseeri ja kolme lääkintämiestä. Haavoittunut kuljetetaan seuraavaksi pataljoonan ensihoitoasemalle (EHAS).
Lääkintäaliupseeri johtaa ensihoitoryhmää. Poikkeustilanteessa evakuointikuljetus tuo haavoittuneen taistelukentältä ensihoitopaikalle, jossa hoito aloitetaan. Lääkintäupseereina toimivat lääkärit tekevät hoitotoimenpiteitä, joita lääkintäaliupseeri tarvittaessa avustaa. Hän toimii lääkäreiden alaisena ja antaa tehtäviä tarvittaessa eteenpäin lääkintämiehille. Lääkintäaliupseereiden peruskoulutuksen jälkeen koulutetaan lääkintämiehiä, jolloin lääkintäaliupseerit toimivat apukouluttajina.
Toiminta pataljoonatasolla Ensihoitoasemalla (EHAS) tehdään poitlasluokittelu (triage), järjestetään potilasevakuoinnit, suojelulääkinnällinen ensiapu ja –hoito sekä lääkintämateriaalin täydennys. Enihoitoasemalla työskentelee 2 lääkäriä, 4 lääkintäaliupseeria ja 12 lääkintämiestä.
Huoltopataljoonan lääkintäkomppania perustaa ensihoitokeskuksen (EHK). Ensihoitokeskukseen kuuluu leikkausjoukkue, jolla on kaksi leikkausryhmää eli kaksi leikkausasemaa, komento- ja huoltojoukkueet sekä sairaankuljetusjoukkue. Sen tehtävänä on henkeä ja raajaa pelastava ensihoito, evakuointikelpoisuuden varmistaminen ja jatkoevakuoinnit. Ensihoitokeskuksen miehistöön kuuluu yhteensä 94 henkilöä, joista: 4 on kirurgeja, 3 on anestesialääkäreitä, 10 on leikkaus- ja anestesiasairaanhoitajaa, 2 on välinehoitajaa sekä lääkintäaliupseereja ja lääkintämiehiä (jotka kaikki ovat esimerkiksi sairaan-, lähi- tai ensihoitajia) sekä teknistä henkilöstöä. Esihoitokeskuksesta potilaat siirretään evakuointisairaaloihin (EvakS) eli siviilisairaaaloihin tai armeijakunnan kenttäsairaaloihin. Evakuointisairaaloissa hoitovastuu siirtyy siviiliterveydenhuollolle.
Toiminta armeijakunnan tasolla Kenttäsairaalan (KS) henkilökuntamäärä on noin 130 henkilöä, näistä on 10 lääkäreitä (näistä 5 on kirurgia ja 2 anestesiologia), 1 hammaslääkäri ja noin 60 sairaanhoitajaa. Lisäksi sinne on sijoitettu myös apteekkari apulaisineen, lääkintäaliupseereja ja -miehiä, kuljettajia sekä huollon ammattilaisia. Kenttäsairaala perustaa toimintakohteeseen vastaanotto-osaston, 2 leikkaussalia, 60 paikkaiset vuodeosaston, laboratorion ja röntgenin, apteekin, täydennysvaraston sekä huolto-, majoitus- ja sosiaalitilat. Lisäksi se varautuu lisäämään vuodepotilaskapasiteettiaan 60:llä potilaspaikalla. Sen laskennallinen suorituskapasiteetti on 20 henkeä pelastavaa toimenpidettä vuorokaudessa. Kenttäsairaaloista potilaat pyritään evakuoimaan eteenpäin.
Lääkintähuolto valmiusprikaateissa Valmiusprikaateihin (Pr-2005) sijoitetaan paljon terveydenhuollon ammattilaisia, jotta valmiusprikaatien taistelutehtävien muodostamaan suurempaan haavoittumisriskiin vastataan lähelle taistelijaa tuodulla ja paremmalla kenttälääkintäkapasiteetilla. Valmiusprikaatien parempaa toimintavalmiutta ylläpidetään myös useammin järjestettävillä kertausharjoituksilla.
Kenttälääkintäjärjestelmän kehittäminen Ukrainan sodan kokemusten perusteella Suomen kenttälääkintäjärjestelmää kehitettään niin, että panostetaan ilmasuojaukseen sekä parannetaan mahdollisuuksia antaa pitkittynyttä kenttähoitoa (engl. prolongued field care) vaikeastikkin vammautuneille koska potilaiden siirto jatkohoitoon on mahdollista usein vasta pimeällä ilmauhan ollessa pienempi. Ukrainan sodassa kenttälääkintäjärjestelmä ja sairaankuljetusajoneuvot ovat olleet Venäjän hyökkäysten kohteena, joka on pitkittänyt vaikeasti haavoittuneiden evakuointeja.
Lääkintähuollon merkitys