pienois|pysty|Portugalilainen karnevaalinaamio. Saatana eli paholainen tai piru on etenkin kristillisen ja islamilaisen käsityksen mukaan Jumalan vastustaja, pahuuden henkilöitymä, joka viekoittelee ihmisiä syntiin. Suomen kielessä sanaa saatana käytetään yleisesti myös kirosanana.
Juutalaisessa Raamatussa Saatana (heprean Šatan, ”vastustaja”) esitetään enkelinä eli henkiolentona, jonka Jumala on lähettänyt koettelemaan ihmisiä. Kristittyjen Uudessa testamentissa Saatana on kapinallinen henki, joka on Jumalan ja ihmisen vihollinen.Kuula 2010, s. 78.
Kristillisessä perinteessä Saatana on nähty enkelinä, joka kapinoi Jumalaa vastaan ja jonka katsotaan syöstyn taivaasta muiden langenneiden enkeleiden kanssa. Kristillisessä tulkinnassa Saatana on samastettu paratiisin käärmeeseen, joka Vanhassa testamentissa houkuttelee ensimmäiset ihmiset syömään kiellettyä hedelmää hyvän ja pahan tiedon puusta.
Saatanasta on käytetty useita nimityksiä. Yksi nimityksistä on Lucifer (’valonkantaja’), joka alun perin tarkoitti Venus-tähteä. Myöhemmin kristillinen perinne liitti nimen Saatanaan. Taiteessa yleinen kuva paholaisesta sarvekkaana ja pukinsorkkaisena hahmona saattaa juontua kreikkalaisen hedelmällisyyden jumala Panin kuvastosta.Kuula 2010, s. 220. Satanismi on aatteellinen tai uskonnollinen oppi, joka käyttää Saatanan käsitettä muun muassa tiedon ja kyseenalaistamisen symbolina.
Nimitykset
Sana saatana on lainattu suomen kieleen todennäköisesti muinaisruotsista keskiajalla. Alkuaan sana juontuu hepreasta, jossa śāṭān (hepreaksi שָׂטָן) merkitsee vastustajaa. Sana on levinnyt Raamatun välityksellä kreikan ja latinan kautta moniin maailman kieliin. Suomen kirjakielessä saatana on esiintynyt Mikael Agricolasta alkaen.Häkkinen 2004.
Piru voi suomalaisessa kansanperinteessä tarkoittaa joko Saatanaa tai muuta pahaa henkeä. Piruja voi olla kansantarinoissa montakin. Saatanalla on myös muita nimityksiä, kuten Vanha kehno, Vihtahousu ja sielunvihollinen. Juutalaisessa Talmudissa ja joissakin Kabbalan kirjoituksissa Saatanaa kutsutaan nimellä Samael.
pienois|pysty|Guillaume Geefs, Le génie du mal (Liège, Belgia 1848). Prometheaaninen näkemys langenneesta enkelistä. Monissa kielissä paholaista tarkoittava sana tulee kreikan kielen sanasta diabolos, joka tarkoittaa vastustajaa tai panettelijaa ja jolla heprean sãtãn käännettiin Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä. Tästä ovat peräisin esimerkiksi espanjan diablo, ranskan diable, englannin devil ja saksan Teufel.Kuula 2010, s. 46.
Paholaisesta käytetään myös latinalaisperäistä nimeä Lucifer, joka merkitsee ’valon tuojaa’. Alun perin sana viittasi aamutaivaalla näkyvään Venus-planeettaan, eli Kointähteen. Nimitys johtuu eräästä Jesajan kirjan katkelmasta, jossa ennustetaan Babylonian kuninkaan kukistumista ja jossa häntä verrataan ”taivaalta pudonneeseen kointähteen”. Hepreankielinen ilmaus ”kointähti, aamun poika” käännettiin latinankielisessä Vulgatassa sanalla Lucifer. Kristityt teologit tulkitsivat tämän kohdan tarkoittavan saatanaa ja kuvaavan, miten hänet karkotettiin taivaasta.
Uudessa testamentissa paholaisesta käytetään toisinaan myös nimitystä Belsebul., , Tämä on alkujaan kanaanilaisen jumalan nimi, joka merkitsee ”Baal on herra”, mutta jonka juutalaiset olivat vääntäneet pilkallisesti muotoon Baal-Sebub, ”kärpästen herra”.Kuula 2010, s. s. 64.
Saatanaa kutsutaan Suomessa myös nimellä Perkele. Sana on lainaa balttilaisesta ukkosenjumalan nimestä, joka liettuassa on Perkunas, latviassa Perkons ja muinaispreussin kielessä Percunis. Sanan on toisaalta arveltu olevan lainaa germaanisista kielistä.
Perkelettä on väitetty suomalaisen Ukko-jumalan alkuperäiseksi nimeksi ja vanhaa miestä tarkoittavaa Ukkoa kiertoilmaukseksi. Ukkosenjumala on tosin saattanut olla nimeltään myös Ilmarinen. Kristityt pitivät ukkosenjumala Perkelettä epäjumalana ja samastivat hänet kristinuskon Jumalan vastustajaan eli Paholaiseen.
Uuden testamentin kreikankielisessä alkutekstissä paholaisesta käytetään vaihdellen nimiä diabolos ja satanas. Vanhemmissa suomenkielisissä, vielä vuoden 1938 raamatunkäännöksessä sana diabolos oli suomennettu sanalla perkele, joka vuoden 1992 suomennoksessa korvattiin sanalla paholainen.esimerkiksi (Tällä verkkosivulla näkyvät rinnakkain vanha ja uusi suomennos, niin että niitä voi helposti vertailla keskenään) Kreikan satanas sen sijaan on sekä vanhassa että uudessa käännöksessä suomennettu sanalla saatana.
Saatana eri uskonnoissa
Juutalaisuudessa
pienois|pysty|Lilith on juutalaisessa mytologiassa demoni ja Saatanan kumppani. John Collierin maalaus vuodelta 1887. Varhaisessa juutalaisuudessa Saatana oli ihmisten uskoa Jumalaan koetteleva henkiolento. Juutalaisten jumala Jahve antoi Saatanan koetella, säilyttivätkö ihmiset todella uskonsa Jahveen, vaikka hän antoi Saatanan aiheuttaa juutalaisille kärsimyksiä. Tunnetuin tällainen kertomus on Jobin kirjassa. Myös Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa mainittu paratiisin käärme on myöhemmin käsitetty Saatanan henkilöitymäksi.
Vanhassa testamentissa sana Saatana (Šatan) merkitsee varsinaisesti vastustajaa, ja sitä käytetään joskus ihmisistäkin. Saatana on enkeli, joka toimii syyttäjänä. Tässä osassa hänet nähdään esimerkiksi juuri Jobin kirjassa. Siinä hän on yliluonnollinen tarkkailija, joka etsii ihmisistä syntiä ja koettelee heitä. . Juutalaisessa raamatussa Saatanalla ei kuitenkaan ole valtuuksia vahingoittaa ihmisiä miten tahtoo, vaan tarvitsee luvan Jumalalta, eikä voi ylittää tämän asettamia rajoja.Kuula 2010, s. 38.,
Juutalaisten uskonnollisissa käsityksissä Saatanalla on yleensä ollut paljon vähäisempi merkitys kuin kristillisissä tai islamilaisissa. Niissä harvoissa heprealaisen Raamatun (Tanakin) kohdissa, joissa nimi Saatana mainitaan, hänet esitetään lähinnä Jumalan valtuuksilla toimivana ihmisten koettelijana, kurittajana tai syyttäjänä.Kuula 2010, s. s. 27, 38. Tosin kirjoituksissa mainitaan erämaassa asuvat ”pahat henget”Esimerkiksi mutta heitä ei yhdistetty Saatanaan.Kuula 2010, s. 33.
Ajanlaskun alun aikoihin kirjoitetussa, Apokryfikirjoihin luetussa Viisauden kirjassa esitetään uusi käsitys Saatanasta. Hän ei ole Jumalan palvelija vaan vastustaja, jonka kateuden vuoksi kuolema tuli maailmaan.Kuula 2010, s. 41–43.Viisauden kirja 2:23-24. Sama käsitys esiintyy muussakin samoihin aikoihin kirjoitetussa hellenistijuutalaisessa kirjallisuudessa, ja sen omaksuivat myös varhaiset kristityt.
Kristinuskossa
pienois|pysty|Juan de Flandes, Kristuksen kiusaus erämaassa, noin 1500. Saatana on Uudessa testamentissa ja kristillisessä teologiassa yleensä huomattavasti keskeisempi henkilö kuin Vanhassa testamentissa. Kristillisen käsityksen mukaan saatana kohdistaa vaikutuksensa ihmisiin, jotka hän on saanut lankeamaan syntiin, ja vastustaa ennen kaikkea Kristusta ja kristillistä seurakuntaa. Uuden testamentin kertomuksessa Saatana yrittää vaikuttaa Jeesukseen. Uuden testamentin mukaan saatana on tämän maailman valtias, joka haluaa eksyttää ihmiset Jumalasta.
Varhaiskristillisenä aikana teologit esittivät paholaisen alkuperästä vaihtelevia käsityksiä.Kuula 2010, s. s. 83. Vähitellen yleiseksi käsitykseksi tuli, että paholainen oli alun perin hyväksi luotu henkiolento, joka kuitenkin ylpeydestä tai kateudesta käytti vapauttaan väärin, lankesi ja tuli läpeensä pahaksi, Jumalan vastustajaksi. Käsityksen tueksi esitettiin eräitä Vanhan testamentin kohtia, joissa itse asiassa arvostellaan eräitä niiden kirjoitusajankohdan hallitsijoita, muun muassa Tyroksen kuningasta, mutta joiden tulkittiin viittaavan Saatanaan. Täten hylättiin dualistinen käsitys, jonka mukaan Saatana olisi Jumalan kanssa lähes tasaväkinen mahti. Tavallisimmin hänen kuitenkin katsottiin langenneen jo ennen ihmisen luomista.Kuula 2010, s. 128.
Varhaiskristillisenä aikana saatanan katsottiin olevan erityisesti pakanamaailman herra, ja sen vuoksi kastekaavoihin sisällytettiin kastettavan antama lupaus luopua paholaisesta.Kuula 2010, s. 195.
Raamatun eri kohdista on tehty erilaisia päätelmiä siitä, missä Saatana on oleskellut siitä lähtien, kun hänet langettuaan karkotettiin taivaasta. Hänen on arveltu vaeltavan maan päällä etsien ihmisiä harhaan johdettaviksi, asettuneen maan ja taivaan välimaastoon tai joutuneen saman tien helvettiin. Keskiajan skolastikot pyrkivät yhdistämään nämä käsitykset. Heidän mukaansa Saatana kokee jo nyt helvetin tuskia, joten hänen voidaan sanoa olevan helvetissä, vaikka Raamatun mukaan hän joutuu sinne lopullisesti vasta viimeisellä tuomiolla.Kuula 2010, s. 137–138. Ilmestyskirjan mukaan helvetti ei ole Saatanan valtapiiri vaan paikka, jossa hän joutuu kärsimään ikuisen rangaistuksen. Käsitys helvetistä Saatanan valtakuntana on kuitenkin vanhastaan ollut yleinen sekä kansanomaisesti että uskonnollisessa tai kristinuskosta vaikutteita saaneessa kirjallisuudessa.Kuula 2010, s. 235–237.
pienois|pysty|Gustave Dorén kuvitus vuodelta 1866 John Miltonin teokseen Kadotettu paratiisi. Raamatun mukaan Jumala lopulta kukistaa Saatanan. Ilmestyskirjan mukaan Saatana häviää ja hänet tuomitaan yhdessä hänen liittolaisikseen ryhtyneiden enkeleiden ja kadotettujen ihmisten kanssa helvetin tuleen.
Muutamat varhaiskristilliset kirkkoisät kuten Origenes ja Gregorios Nyssalainen uskoivat, ettei helvetin tuli ole ikuinen, vaan että lopulta, joskin hyvin pitkän ajan kuluttua kaikki sinne joutuneet ihmiset ja jopa Saatana katuvat tekojaan ja tekevät parannuksen, jolloin heidätkin pelastetaan.Kuula 2010, s. s. 97–98. Tätä käsitystä kuitenkin muun muassa Augustinus vastusti mitä ankarimmin, sillä Ilmestyskirjan mukaan helvetin rangaistukset kestävät ikuisesti. Konstantinopolin toisessa kirkolliskokouksessa vuonna 553 Augustinuksen käsitys vahvistettiinkin kirkon viralliseksi opiksi.Kuula 2010, s. 103.
Reformaattori Martti Luther hyväksyi keskiaikaisen käsityksen paholaisesta lähes sellaisenaan. Hänen mukaansa kristityn koko elämä on taistelua paholaista vastaan. Hän kuitenkin päätyi myös käsitykseen, että paavin virka oli paholaisen keksintö ja paavi näin ollen Antikristus, Raamatussa ennustettu Jumalan vastustaja.Kuula 2010, s. 269.
Uudemmassa kristillisessä teologiassa persoonallinen paholainen on usein korvattu pahuuden periaatteella.Kuula 2010, s. 302–305.
Kansanomaiseen käsitykseen paholaisesta ovat vaikuttaneet osaltaan myös kreikkalainen mytologia ja germaanien muinainen uskonto. Yleinen kuva saatanasta sarvekkaana ja pukinsorkkaisena hahmona ei perustu Uuden testamentin kuvauksiin vaan saattaa perustua Panin (arkadialainen hedelmällisyyden jumalan) kuviin.Kuula 2010, s. 220. Samoin myös uskotaan Saatanan käyttämän kolmikärkisen keihään alun perin olevan lähtöisin muissa uskonnoissa esiintyvien veden- ja tavallisten jumalien kolmikärjistä. Saatana pukkina yleistyi vasta myöhäiskeskiajan taiteessa.
pienois|Enkelit kumartavat Jumalan käskystä Aadamia, mutta Iblis (vasemmalla) kieltäytyy. Persialainen miniatyyri 1300-luvulta. Joissakin gnostilaisen kristillisyyden muodoissa katsottiin, että tämän maailman luoja, Vanhan testamentin Jumala, olikin paha henkiolento, koska maailmassa oli niin paljon pahuutta. Esimerkiksi Markionin mukaan Raamatussa puhutaan kahdesta eri Jumalasta: Vanhan testamentin Jumala loi maailman ja ihmiskunnan, mutta on armoton ja väkivaltainen, kun taas toinen, hyvä Jumala oli pysynyt ihmisiltä täysin salassa siihen saakka, kunnes hän lähetti poikansa Jeesuksen maan päälle.Kuula 2010, s. 88.
Islamissa