Nikolai Ivanovitš Bobrikov (; 27. tammikuuta (J: 15. tammikuuta) 1839 Strelna – 17. kesäkuuta (J: 4. kesäkuuta) 1904 Helsinki) oli venäläinen kenraali ja Suomen kenraalikuvernööri vuosina 1898–1904. Hänet muistetaan päättäväisestä yhtenäistämispolitiikan ajamisesta ja hän oli yksi ensimmäisen sortokauden pääarkkitehdeista. Bobrikovin toiminta nostatti Suomessa voimakasta vastarintaa, jonka nujertamiseksi hän vaati itselleen diktaattorin valtuudet keväällä 1903. Lopulta hän joutui aktivisti Eugen Schaumanin surmaamaksi ja lienee siten Suomen historian tunnetuin poliittisen murhan uhri.
Bobrikovin elämänvaiheita Bobrikovin isä Ivan Vasiljevitš Bobrikov (1798–1883) oli sotilaslääkäri, joka oli kohonnut todelliseksi valtioneuvokseksi ja valtakunnan sotilaslääkintöhallituksen tieteellisen neuvoston jäseneksi. Hänen äitinsä oli baltiansaksalainen Alexandra Seeland. Bobrikov syntyi Pietarin lähellä Strelnan kylässä 1839. Bobrikov valmistui upseeriksi vuonna 1858.Valtakunta ja rajamaa, s. 67Juva, s. 15; Spångberg, s. 94–95 Hänet ylennettiin everstiksi 1869, ja hän siirtyi Pietariin kaartin joukkojen erikoistehtäviin, jolloin hän pääsi keisarin lähipiiriin.Valtakunta ja rajamaa, s. 68; Suuri adressi, s. 43.
Bobrikov meni naimisiin Kazanissa 1867 Olga Petrovna Leontjevan kanssa, jonka kanssa sai viisi lasta. Vaimon kuoltua 1895 Bobrikov meni uusiin naimisiin kenraalintytär Elisabet Staël von Holsteinin kanssa, jonka kanssa sai vielä tyttären. Ainut eloon jäänyt poika Nikolai Nikolajevitš Bobrikov (1882–1956) seurasi isänsä jälkiä ja yleni everstiksi. Yksi Bobrikovin vävyistä oli norjalaissyntyinen suomalainen upseeri Johannes Holmsen, joka eteni myöhemmin kenraaliluutnantiksi asti. Bobrikov oli luonteeltaan harvinaisen tarmokas ja työkykyinen ja mielipiteiltään jyrkästi venäläiskansallinen.Kaarlo Blomstedt, s. 273
Bobrikovin tytär Lionbow Bobrikoff-Holmsen (1880–1939) oli hovinaisena keisarillisessa hovissa Pietarissa. Hän meni naimisiin Venäjän palveluksessa olleen norjalaissyntyisen kenraalin Johannes Holmsenin kanssa. Holmsen jäi ensimmäisen maailmansodan alkupuolella saksalaisten vangiksi mutta hän pääsi sitten asumaan Norjaan, jossa hän kuoli Venäjän vallankumouksen jälkeen. Hänen puolisonsa pakeni vallankumouksen puhjettua Venäjältä lapsineen rajan yli Ruotsiin. Myöhemmin he elivät pakolaisina Lontoossa, Berliinissä ja Pariisissa. Lionbow Bobrikoff-Holmsen kuoli Pariisissa 23. tammikuuta 1939.Suomen ent. kenr. kuvernöörin Bobrikoffin tytär kuollut, Helsingin Sanomat, 30.01.1939, nro 28, s. 7, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Bobrikovin sotilasura pienois|pysty|vasen|Boris Kustodijev: Nikolai Bobrikov, 1902–1903. Nikolai Bobrikov nimitettiin upseeriksi vuonna 1858 kadettikoulun jälkeen. Tämän jälkeen hän suoritti tutkinnon Nikolain yleisesikunta-akatemiassa, jonka suoritettuaan hänet nimitettiin Kazanin sotilaspiirin esikuntaan. Vuodesta 1867 lähtien hän oli 22. jalkaväkidivisioonan esikuntapäällikkönä Novgorodissa. Vuonna 1869 hänet ylennettiin everstiksi. Vuonna 1876 hänet lähetettiin Venäjän sotilasvaltuutetuksi Romanian BukarestiinValtakunta ja rajamaa, s. 68. ja vuonna 1878 hänet ylennettiin kenraalimajuriksi Turkin sodan aikana.Valtakunta ja rajamaa, s. 67, 69
Aleksanteri II nimitti Bobrikovin vuonna 1880 Mihail Loris-Melikovin johtamaan erityiskomitean jäseneksi. Komitean tehtävänä oli taistella vallankumouksellisia vastaan. Bobrikov oli aktiivisesti mukana Talvipalatsissa vuonna 1880 järjestetyn pommi-iskun selvittelyssä.Valtakunta ja rajamaa, s. 69 Vuonna 1884 hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi ja hänestä tuli kaartijoukkojen ja Pietarin sotilaspiirin esikuntapäällikkö. Jalkaväen kenraaliksi hänet ylennettiin vuonna 1897.Valtakunta ja rajamaa, s. 70Juva, s. 15
Bobrikovin tulo Suomeen Kenraali Nikolai Bobrikov nimitettiin Venäjän sotaministerin, kenraali Aleksei Kuropatkinin esityksen johdosta Suomen kenraalikuvernööriksi, ja hän saapui Suomeen 12. lokakuuta 1898.Valtakunta ja rajamaa, s. 95 Hän piti 12. lokakuuta 1898 kenraalikuvernöörin palatsissa puheen Suomen senaatille ja muutamille korkeimmille virkamiehille. Puhe julkaistiin seuraavana päivänä lehdissä, ja se herätti suurta hämmästystä sekä suuttumusta.Parmanen, Taistelujen kirja 1, s. 78–79; Juva, 8, s. 541; Klinge, Keisarin Suomi, s. 336, 341; Cederberg, s. 45; Juva, s. 17; Suuri adressi, s. 45; Meinander, s. 144; Korhonen, s. 300; Zetterberg, s. 159–160Kaarlo Blomstedt, s. 274; Kansakunnan historia 2, s. 442 Bobrikov oli puheessaan kutsunut Suomea rajamaaksi eikä ollut tunnustanut Suomen erityisasemaa valtiona. Se loukkaus sisälsi vakavan uhkauksen ja sai ihmiset ymmärtämään, että Bobrikovin tehtävänä oli Suomen erityisaseman hävittäminen ja suomalaisten venäläistäminen.Parmanen, Taistelujen kirja 1, s. 80; Ignatius, Hannes, Sortovuosista itsenäisyyteen, s. 14–15; Paasikiven muistelmia sortovuosilta 1, s. 98; Korhonen, s. 301 Puheessaan hän ilmoitti Venäjän olevan yksi ja jakamaton ja että oli olemassa vain yksi alamaisuus ja rakkaus yhteiseen Venäjä-isänmaahan.Suuri adressi, s. 46
Bobrikovin ohjelma pienois|Pilalehti Matti Meikäläisessä 30. syyskuuta 1898 ilmestynyt Kaarlo Karin pilapiirros, jossa vastikään kenraalikuvernöörinä aloittaneelle Bobrikoville annetaan lukemiseksi Suomen perustuslaki. Ennen kuin Bobrikov lähti Suomeen, hän esitteli 30. elokuuta 1898 ohjelmansa Venäjän hallitsijalle Nikolai II:lle, joka hyväksyi sen.Tommila, s. 27, 51–54; Suuri adressi, s. 44. Bobrikovin ohjelman pääkohdat olivat:
Suomen sotaväen sulauttaminen Venäjän armeijaan. Suomen valtiosihteerinviraston lakkauttaminen. Valtakunnanlainsäädännön saattaminen voimaan Suomessakin. Venäjän kieli viralliseksi kieleksi senaattiin, virastoihin ja kouluihin. Helsingin yliopisto ja oppikoulut tarkemman valvonnan alaisuuteen. Venäjän kansalaisille annetaan oikeus virkoihin Suomessa. Suomen rahan poistaminen. Venäjän ja Suomen tullirajan poistaminen, sekä tullilaitoksen yhdistäminen Venäjän tullilaitokseen. Venäläisiä lehtiä piti perustaa Suomeen levittämään hallituksen mielipiteitä. Valtiopäivien juhlamenot on uudistettava. Kenraalikuvernöörin ohjesääntö on uudistettava.
Bobrikovin ohjelmassa korostettiin sitä, että Suomen valtiolliset olot ja autonominen asema ovat Venäjän etujen vastaisia. Tavoitteena oli Suomen alistaminen täysin Venäjän hallitusviranomaisten johtoon.Juva, s. 17; Tommila, s. 27–29; Zetterberg, s. 160–161; Kansakunnan historia 2, s. 443
Bobrikov ja helmikuun manifesti pienois|vasen|Mielenosoitus helmikuun manifestia vastaan Senaatintorilla 13. maaliskuuta 1899.|alt=|200x200pxBobrikov oli mukana laatimassa helmikuun manifestia, josta tuli järjestelmällisen venäläistämisohjelman peruskivi.Juva, s. 20; Suuri adressi, s. 57–58 Sen johdosta suomalaiset kokosivat suuren adressin, johon kerättiin noin 500 000 kansalaisen nimet. Adressi yllätti täysin Bobrikovin, ja hän julmistui siitä, että tuollaiseen tekoon oli ryhdytty, minkä lisäksi hän piti koko adressia laittomana.Juva, s. 24; Tommila, s. 55–56; Korhonen, s. 300; Zetterberg, s. 165–167 Hän totesi manifestin julkaisun jälkeen: ”kaikki ajattelevat ihmiset Suomessa ovat tyytyväisiä keisarin manifestiin.”Spångberg, s. 63 Äänenkannattajakseen Suomessa Bobrikov perusti vuonna 1900 suurta valtionapua nauttineen venäjänkielisen Finljandskaja Gazeta -lehden, joka ilmestyi alkuvuosina myös suomenkielisenä painoksena nimellä Suomen Sanomat.
Venäläiset kulkukauppiaat ja maanjakohuhut Suomen kenraalikuvernöörinä Bobrikov pyrki saamaan Suomen tilattoman ja maattoman väestön sekä köyhälistön puolelleen. Suomalaiset eivät kuitenkaan uskoneet Bobrikovin lupauksiin, vaan pitivät lupausta juonitteluna.Wegelius 1, s. 21; Zetterberg, s. 181–182 Pitkin maata kierteli noin 1 000 – 2 000 laukkuryssää eli vienankarjalaisia kulkukauppiaita, jotka levittivät huhuja siitä, miten erinomaisesti Venäjällä oli järjestetty maattomien ja maanviljelijöiden asiat. He kertoivat, että pian alkaa ilmainen maan jakaminen. Helmikuusta 1899 alkaen maanjakopuheita alkoi kuulua yhä enemmän. Tätä toimintaa vastaan työväenliike, nuorisoseurat ja ylioppilaat, kuten Eugen Schauman, aloittivat valistustyön, joka osoitti millaiset olosuhteet olivat todellisuudessa Venäjällä.Suuri adressi, s. 246–252; Zetterberg, s. 182–187; Kaarlo Blomstedt, s. 276; Kansakunnan historia 2, s. 464 Porvoolaisessa Uusimaa-lehdessä huhujen alkuperäiseksi levittäjäksi väitettiin Moskovskije vedomosti -lehden Suomessa olevaa salaista kirjeenvaihtajaa P. I. Messarošia. Hän oli julkaissut vuonna 1897 kirjan, jonka mukaan Suomi oli sulautettava keisarikuntaan, ja hän toimi Bobrikovin tiedonhankkijana. Messaroš lähti Suomesta keväällä 1900.Suuri adressi, s. 253 pienoiskuva|Venäläisiä hedelmäkauppiaita Hakaniementorilla vuonna 1907. Ruotsalainen lehtimies Valfrid Spångberg kertoi, että venäläiset olivat lähettäneet Suomen tilattoman väestön keskuuteen asiamiehiä, samalla tavoin kuin aiemmin Itämeren valtioihin, kun siellä houkuteltiin väestöä kääntymään ortodoksiseen uskoon. Juristiprofessori Wilhelm Chydenius kirjoitti, että Bobrikov oli vastuussa huhujen levittämisestä.Suuri adressi, s. 254Spångberg, s. 126–131 Finljandskaja gazeta väitti vuonna 1900, että vain venäläiset viranomaiset olivat suomalaisten torpparien ystäviä.Suuri adressi, s. 255 Senaattori Gripenbergin käsityksen mukaan venäläisten kulkukauppiaiden harjoittama kiihotustoiminta oli tarkoituksellista kiilan lyömistä Suomen eri yhteiskuntaluokkien välille.Suuri adressi, s. 256 Suomessa venäläisiin kulkukauppiaisiin suhtauduttiin useimmiten melko kielteisesti, paitsi mahdollisesti maaseutuväestön taholta. Bobrikovin aloitteesta 2. heinäkuuta 1900 annettiin asetus, joka laillisti venäläisten kulkukauppiaiden elinkeinon.Suuri adressi, s. 255–256.Polvinen 1984, s. 217–218.
Bobrikovin haastattelu 1. maaliskuuta 1899 Ruotsalaisen Aftonbladetin toimittaja Valfrid Spångberg kävi 1. maaliskuuta 1899 Bobrikovin luona, esittämässä muutamia kysymyksiä Helmikuun manifestin johdosta.Spångberg, s. 97–98Spångberg: ”Minkälaisiksi on Teidän ylhäisyytenne havainnut suomalaiset ja Suomen olot, paremmiksi vai huonommiksi kuin olitte odottaneet?”
Bobrikov: ”En kumpaisiksikaan. Se käsitys, jonka olin tässä suhteessa ennen muodostanut, on yleensä vahvistunut. Sisällinen järjestys täällä Suomessa on kyllä monin kohdin erinomainen, ja suomalaiset itse ovat lainkuuliaista ja isänmaallista kansaa, jota minä korkeasti kunnioitan, samoin kun pidän suuressa arvossa sen senaattia ja säätyjä. Mutta heidän käsityksensä ja se jota minä edustan, ovat monessa suhteessa erilaiset. Niin pian kuin he ovat tulleet käsittämään, että Venäjän hallituksen toimet tarkoittavat heidän omaa parastansa, olen vakuutettu, että me sovimme täydellisesti yhteen.”
Spångberg: ”Mitenkä Suomen sanomalehdistö hoitaa tehtävänsä?”
Bobrikov: ”Ei niin, että se minua täysin tyydyttäisi. Minä olen sanomalehdistön ystävä, mutta Suomen sanomalehdet ovat tottuneet käyttämään puhetapaa, jota en voi hyväksyä, ja esittävät ajatuksia, jotka varmistuneen vakaumukseni mukaan eivät muuta kuin synnyttävät levottomuutta ja tuottavat vahinkoa. Sanomalehdistön asia ei ole lausua moitteita korkeimman vallan toimista.”
Diktaattorin oikeudet 29. maaliskuuta 1903