thumb|300px|Moskovalainen salonki 1840-luvulla, Boris Kustodjev Salonki on tietynlainen, yleensä hienostunut ja koristeellinen sisätila tai sellaisessa pidettävä kulttuuritilaisuus.
Salonki seurapiireissä ja taide-elämässä Salonki käsitteenä liittyy erityisesti entisaikojen seurapiirielämään. Salongiksi voidaan kutsua hienoa seurusteluhuonetta, joka on sisustettu esimerkiksi rokokootyylisin kalustein. Salonki voi lisäksi tarkoittaa seurapiirihenkilön, tavallisesti naisen, kotonaan pitämää vastaanottoa, jolla keskustellaan kirjallisista tai taiteellisista kysymyksistä.
Kyseessä on elävöittävien ja älyllisten ihmisten seurustelupiiri, jossa osallistujat viihdyttävät toisiaan, lisäävät toistensa tietämystä sekä jalostavat makuaan keskustelun ja lukemisen avulla. Tällaiset salongit liitetään usein 1600- ja 1700-luvun Ranskan kirjallisiin ja filosofisiin piireihin, joissa muun muassa valistusajan ajatukset levisivät.
Salonkeja on voitu käyttää myös taidesalonkeina eli gallerioina. Ranskan taideakatemia alkoi 1600-luvun lopulla järjestää taidenäyttelyitä Pariisin Louvressa, mistä on saanut alkunsa Pariisin salonkina tunnettu näyttelyfoorumi. Palatsin salien (ransk. salon) käyttö näyttelytilana johti siihen, että itse näyttelyäkin alettiin kutsua salongiksi. Myöhemmin salonki-nimitys yleistyi tarkoittamaan myös muita Pariisissa järjestettyjä yhteisnäyttelyitä. Tunnettuja näyttelyitä ovat muun muassa Reputettujen salonki (Salon des Refusés), Syyssalonki (Salon d'Automne), Riippumattomien salonki (Salon des Indépendants) ja Toukokuun salonki (Salon de Mai).
Kirjalliset ja filosofiset salongit pienoiskuva|Hôtel de Rambouillet'n kirjallinen salonki, "Le Chambre Bleu" kuvassa ovat runoilija, piispa Antoine Godeau (1605–1672),sekä salongin emäntä Rambouillet'n markiisitar Catherine de Vivonne. Francois Hippolyte Debonin maalaus 1863. Salongit yleistyivät Pariisissa 1600-luvun alkupuolella. Termiä 'salonki' ei kuitenkaan käytetty ennen 1700-lukua, eikä sitä pidä sekoittaa samannimisiin senaikaisiin Pariisin julkisiin taidenäyttelyihin. Pariisissa kuitenkin vaikuttivat jo 1600-luvulla Rambouillet'n markiisitar Catherine de Vivonnen (1588–1665) vuosina 1607/1620–1648 hôtel de Rambouillet'n yksityispalatsissa pitämä suhteellisen suljetun piirin kirjallinen salonki; kirjailija Madeleine de Scudéryn salonki vuodesta 1652 lähtien Le Marais'n kaupunginosassa sekä kurtisaani Anne "Ninon" de l'Enclosin (1620–1705) vuosina 1667–1705 emännöimä salonki yksityispalatsi hôtel de Sagonnessa.
Tyypillisesti aristokraattisten naisten emännöimät viikoittaiset salonkikokoontumiset oli tarkoitettu vain kutsuvieraille ja niitä pidettiin erityisissä huoneissa, joissa vieraat saattoivat seurustella ja keskustella pienissä ryhmissä. Historioitsija W. E. Burns selittää, että "niiden alkuperäinen tehtävä oli tapojen, puheen ja kirjallisuuden kehittyminen". pienoiskuva|Madame de Geoffrinin salonki, jossa luetaan Voltairen tragediaa "Kiinan orpo" Tšingis-kaanista ja hänen pojistaan (1755), Kuvassa ovat salonginpitäjjä Marie Thérèse Rodet Geoffrin, kirjailijat François-Joachim de Pierre de Bernis, Georges Leclerc de Buffon, Jean le Rond d’Alembert, Pierre de Marivaux ja Voltaire. Taidemaalari Anicet Charles Gabriel Lemonnier, 1812. Ajan myötä taiteiden, filosofian ja tieteiden tarkastelusta tuli tapahtuman tärkeä osa. Huolimatta älyllisistä pyrkimyksistä, salongit pysyivät epävirallisina kokoontumisina. Tarjolla olevan ruoan lisäksi vieraat saattoivat nauttia musiikkiesityksistä. Kirjailijoita kannustettiin lukemaan uusimpia teoksiaan. Tarjolla saattoi olla tanssimista, lyhyitä näytelmiä, älyllisiä väittelyitä, mimiikkaa sekä kortti- ja seurapelejä. Mukana oli myös seurapiirien jäseniä, ja vaikka jotkut isännät erottelivat vieraat sosiaalisen aseman perusteella joko eri huoneissa tai pyytäen heitä tulemaan vuorotellen salonkeihin, toiset sallivat eri luokkien sekoittumisen. Myös naisia kutsuttiin, mikä oli toinen tekijä, joka teki salongeista todellisen sukupuolen, sosiaalisen aseman ja lahjakkuuden sekoituksen.
Uusien ajatusten foorumina salongit ovat saattaneet vaikuttaa eurooppalaiseen valistukseen, kun perinteisiä näkemyksiä alettiin kyseenalaistaa järjen ja tieteen avulla. Salongit auttoivat ajatusten leviämisessä yhdistämällä kirjailijoita kustantajiin, ajattelijoita toisiin ajattelijoihin, ja ne antoivat monille älymystön edustajille taloudellisia mahdollisuuksia jatkaa tiedonhakuaan. Koska salonkien emännät olivat avoimia sille, ketkä tulivat heidän salonkeihinsa, he usein toimivat poliittisten ja kulttuuristen suuntausten katalysaattoreina. Radikaalit ajatukset eivät aina pysyneet salongin seinien sisällä. pienoiskuva|Teetä englantilaiseen tapaan Contin prinssin palatsissa neljän suuren ikkunan salongissa Templessä Mozartin soitantoa kuunnellen. Michel-Barthélemy Ollivier 1766. Vas. Beauvaun ruhtinas istumassa lukemassa; prinssin adjuntatti chevalier de la Laurency seisomassa nuoren klavikordia soittavan Mozartin takana; Pierre de Géliottte (Jélyotte) soittamassa kitaraa; Contin prinssi takaapäin seisomassa Trudainen lähellä; laulajatar mademoiselle Bagarotti istumassa jalustapöydän edessä; marsalkka de Mirepoix kaatamassa teetä madame de Viervillelle; marsalkatar Luxembourg, jonka takana hänen tyttärentyttärensä mademoiselle de Boufflers (tuleva Lauzunin ja Bironin herttuatar) seisomassa profiilissa. Héninin ruhtinas seisomassa ja lepäämässä kättään marsalkatar Luxembourgin tuolin selkänojalla; vanhempi Egmontin kreivitär pukeutuneena punaiseen; monsieur Pont-de-Veyle nojaamassa nojatuolin selkänojaan; nuorempi Egmontin kreivitär, o.s. Richelieu pitelee lautasliinaa ja kantaa vatia; presidentti Hénault, pukeutuneena mustaan, istuu sermin edessä; Boufflersin kreivitär tarjoilee itselleen vadilta; Chabotin kreivi syö kakkua ja hänen veljensä Jarnacin kreivi pitelee vatia; matemaatikko d’Ortous de Mairan istuu, Beauvaun prinsessa tarjoilee hänelle juoman; Chabrillantin ulosottomiehestä koostuva istuu. Sosiaalisen läpäisevyytensä ansiosta salongeista tuli tärkeitä foorumeita vallankumousta edeltäneelle ajattelulle Ranskassa. Kuninkaallisen hovin yksinomaisenkulttuurin ja tieteen tukemisen loputtua, ennen julkaisu- ja kustannusalan kehittymistä, salongit auttoivat kustantajia, mesenaatteja, taiteen ja tieteen suosijoita ja lukijoita löytämään kirjailijoita, auttamaan teosten tuotannossa ja niiden levittämisessä.
Salongin emännät olivat yleensä varakkaita, hyvin verkostuneita ja heillä oli tarvittavaa aikaa, tilaa ja rahaa tarjoilun maksamiseen. Oli joitakin vain miehille tarkoitettuja salonkeja, kuten paroni Paul Thiry d'Holbachin (1723–1789) isännöimä salonki tämän ylellisessä Pariisin kodissaan, mutta kuuluisimpia niistä johtivat naiset. Useat emännät eli salonnièret, kuten heitä kutsuttiin, tulivat kansainvälisesti kuuluisiksi salonkiensa ansiosta. On huomionarvoista, että aikana, jolloin aviomiehet vielä hallitsivat vaimojaan lähes kaikissa suhteissa, monilla — mutta ei kaikilla — salonginpitäjillä oli vapaus järjestää julkisia tapahtumia, koska he olivat leskiä tai eronneita aviomiehistään. Oli sekä naimisissa olevia salonkiemäntiä että naimattomia emäntiä.
Monet salonginpitäjista olivat ystäviä heidän kutsumiensa älymystön ja taiteilijoiden kanssa, ja jotkut pitivät yllä vuosia kestänyttä kirjeenvaihtoa. Lisäksi monet toimivat suojelijoina joko taloudellisesti tai suorien suositusten kautta keskeisille päätöksentekijöille. He tarjosivat taiteilijoille ja ajattelijoille ainutlaatuisen tilaisuuden edistää uraansa, joten näistä naisista tuli avainhenkilöitä, joita harvoin ei voitu jättää huomiotta. Salonginpitäjiä kohdeltiin myös epäystävällisesti kirjallisuudessa ja lehdistössä. Näytelmäkirjailija Molière (1622–1673), joka kävi Anne "Ninon" l'Enclosin salongissa ja sai tältä tukea, kirjoitti vuonna 1672 satiirin nimeltä Oppineita naisia, joka pilkkasi naisten kiinnostusta älyllisiin asioihin. pienoiskuva|"Abbé Delille lausuu runoaan La Conversation madame Geoffrinin salongissa" Jacques Delille Pariisi, 1812. Harvardin yliopiston luvalla. Tärkeimpiä pariisilaisia salonnièreitä olivat:
madame Anne Thérèse de Marganat de Courcelles, markiisitar de Lambert (1647–1733) loi mallin myöhemmille salongeille, hänellä oli oma kokoontuminen kirjailijoille ja toinen seurapiirien edustajille vuodesta 1710. Madame de Lambertin älymystön salonki oli niin suosittu, että siitä tuli "akatemian etuhuone". Hänen tukensa filosofi Montesquieu'lle oli merkittävä tämän pääsemisessä arvostetun Ranskan akatemian jäseneksi.
madame Marie-Anne de Doublet (1677–1771) emännöi salonkia Pariisissa 40 vuoden ajan. Hänen salonkinsa tunnettiin sekä nais- että miesvieraista ja osallistujien välisestä tiiviistä siteestä, he kutsuivat itseään "seurakuntalaisiksi". Salonki jopa painoi omaa lehteään. madame Claudine-Alexandrine Guérin de Tencin (1681–1749) oli itsekin kirjailija, joka kirjoitti romaaneja ja teoksen Mémoires du comte de Comminge 1735. Madame de Tencinin elämä oli täynnä skandaaleja: hän jätti nunnana luostarin, hänellä oli useita rakastajia, pysyi naimattomana; hänellä oli avioton lapsi, joka jätettiin kirkon portaille (matemaatikko Jean Le Rond d'Alembert), hän hankki rakastajattaria Ludvig XV:lle ja Bastiljissa kiristyksestä epäiltynä. Hän piti 1718 lähtien salonkia. joka veti puoleensa loistavia vieraita, mutta hän kutsui heitä "eläintarhansa eläimiksi". madame Marie de Vichy-Chamrond, markiisitar du Deffand (1696–1780) vaikka hän oli naimisissa, hän asui ilman aviomiestään Versailles'n hovissa ja sitten täysin itsenäisenä. Hän perusti salonkinsa 1745 ja suosi ei-filosofisia vieraita lukuun ottamatta Voltairea. madame Marie Thérèse Rodet Geoffrin (1699–1777) oli monella tapaa madame de Tencinin oppilas ja kävi nuorena tämän salongissa. Madame de Geoffrinilla oli uusi ajatus järjestää kaksi illallista viikossa, yksi maanantaisin kirjailijoille ja toinen keskiviikkoisin taiteilijoille. Hän antoi rahaa auttaakseen apua tarvitsevia vieraitaan ja jopa osti heille maalauksia. Salonki tunnettiin tahdikkuudesta ja harkinnasta keskustelujen moderoinnissa, ja tunnettu kunnioitettavuudesta ja radikaalimpien keskustelujen välttämisestä. madame Anne-Catherine Helvétius, o.s. de Ligniville (1722–1800), kirjailija Claude Andrien Helvétiuksen puoliso, piti ainoaa salonkia, joka säilyi Ranskan vallankumouksen vuosiin asti. Hänen salonkinsa Auteuilissa, tuolloin maaseudulla Pariisin ulkopuolella kannusti myös yhteiskunnan köyhempiä jäseniä osallistumaan sekä eri sukupolvien ajattelijoita. Salongista tuli loistava poliittisen keskustelun sulatusuuni, jossa kävi säännöllisesti muun muassa tunnettu poliittinen teoreetikko, markiisi Nicolas de Condorcet. mademoiselle Julie Jeanne Éléonor de Lespinasse (1732–1776) oli kreivittären avioton tytär. Hänestä tuli madame du Deffandin seuralainen; hänet erotettiin, kun jälkimmäinen sai tietää, että Julie oli pitänyt suosittuja tapaamisia ennen salonkia vieraiden kanssa, jotka tulivat aikaisin varsinaiseen salonkiin. Madame de Geoffrinin taloudellisella tuella Julie pystyi perustamaan oman salonkinsa ja omaksui täysin erilaisen lähestymistavan pitämällä avoimien ovien päivän joka päivä klo 17.00–21.00. Vieraille tarjottiin vain naposteltavaa, mutta salonki oli silti suosittu. Vakiovieras, historioitsija ja kirjailija Jean-François Marmontel, kuvaili muistelmissaan mademoiselle de Lespinassea "hämmästyttäväksi yhdistelmäksi siveellisyyttä, järkeä ja viisautta, jolla oli eloisin mieli, kiihkein sielu ja tulisin mielikuvitus Sapfon jälkeen."