Lapuanliike tai Lapuan liike oli Suomessa vuosina 1929–1932 toiminut vaikutusvaltainen antikommunistinen ja oikeistoradikaali kansanliike. Sen tavoitteena oli kitkeä kommunismi Suomesta, mutta taustalla oli myös pidemmälle vietyjä tavoitteita. Lapuanliikkeen kannatusalueen ydin oli Etelä-Pohjanmaa, ja sen johtaja oli maanviljelijä ja aktivisti Vihtori Kosola.Ylikangas 1986, s. 178–179.
Lapuanliike sai alkunsa Lapualta, jossa Kosola asui. Liikkeen taustalla olivat vuoden 1918 sisällissodan arvet ja suojeluskuntataustaisten voittajien pettymys maltilliseen parlamentaariseen demokratiaan. Samaan aikaan vasemmisto ja kommunistit olivat aktivoituneet politiikassa. Punaista uhkaa todellisena pitänyt oikeisto järjestäytyi antikommunismin ympärille.
Tavoitteidensa saavuttamiseksi lapuanliike painosti poliittisia päättäjiä väkivallalla, sen uhalla ja poliittisella terrorilla. Liikkeen asiaa ajettiin muun muassa kansalaiskokouksilla, kansalaislähetystöillä, valtuuskunnilla, erilaisilla joukkovoiman osoituksilla ja kirjelmillä. Sen tunnetuin toimintatapa olivat kuitenkin muilutukset eli kommunistien ja muiden vasemmistolaisten sekä liian maltillisiksi koettujen porvarillisten poliitikkojen väkivaltaiset sieppaukset ja kyyditykset. Niin sanotun Lapuan lain nimissä tehtiin vahingontekoja, pahoinpitelyjä ja poliittisia murhia.
Monet lapuanliikkeen vaatimuksista toteutuivat. Kesällä 1930 kommunistien lehdet lakkautettiin, kommunistiset kansanedustajat vangittiin ja Suomeen muodostettiin liikkeen sanelema hallitus.Hentilä 2018 s. 170–171 Syksyllä 1930 lapuanliikkeen painostuksen alla valittu uusi eduskunta hyväksyi niin sanotut kommunistilait, joilla kiellettiin kaikki kommunistien toiminta. Lapuanliikkeen kannatus hiipui, kun sen ensisijaiset tavoitteet oli saavutettu. Liikkeen ydinryhmä jatkoi kuitenkin toimintaansa ja radikalisoitui. Lopulta liikkeen tavoitteeksi muodostui kaiken vasemmistolaisen toiminnan kieltäminen ja voimaan perustuva oikeistolainen diktatuuri. Lapuanliikkeen viimeiseksi voimannäytöksi jäi Mäntsälän kapinaksi kutsuttu aseellinen vallankaappausyritys talvella 1932.Ylikangas 1986 s. 179–180
Suomalaisten maltillinen enemmistö hylkäsi lapuanliikkeen sen siirryttyä käyttämään avointa väkivaltaa ja terroria, sekä niiden luoman pelon ilmapiirin vuoksi.Hentilä 2018 s. 171–176 Lopulta liike tukahdutettiin samoilla poliittisen ääriliikehdinnän hillitsemiseksi luoduilla mekanismeilla, joita se itse oli ajanut kommunismin kitkemiseksi.Hentilä 2018 s. 190 Lapuanliike kiellettiin ja lakkautettiin toukokuussa 1932. Sen ideologiseksi perilliseksi perustettu Isänmaallinen kansanliike (IKL) ei koskaan noussut yhtä voimakkaaksi kansanliikkeeksi.Ylikangas 1986 s. 180
Lapuanliikkeen kadottua oli suomalaisesta politiikasta kitketty pois sekä vasemmisto- että oikeistoradikalismi. Uhattuna ollut suomalainen parlamentarismi vahvistui ja perusta myöhemmälle konsensuksen politiikalle luotiin.Ylikangas 1986 s. 182 Liikkeen luonteen myöhempi tulkinta on ollut ristiriitaista. Sen johtohahmot kielsivät olevansa fasisteja, mutta liikkeen aatteellinen tausta, tavoitteet ja toiminta täyttävät lähes kaikki yleisesti käytetyt fasismin määritelmät. Myöhemmissä tulkinnoissa lapuanliike on nähty osana 1930-luvun eurooppalaista fasistista ja äärioikeistolaista liikehdintää.Hentilä 2018, s. 178–180.
Liikkeen tausta thumb|Lapuan miehistä muodostettu valkoisten joukko-osasto lähdössä sisällissotaan kevättalvella 1918.
Sisällissodan arvet thumb|Tulevia lapuanliikkeen johtohahmoja itäkarjalaisille pakolaisille järjestetyn Lapuan sotakoulun johtokunnassa vuonna 1923: vasemmalta maanviljelijät Kustaa Tiitu, Aukusti Antila, Matti Malkamäki ja Vihtori Kosola. Lapuanliikkeen taustana olivat sisällissota ja vuosien 1917–1918 tapahtumat. Sodan jälkeen voittajien näkökulmasta äärivasemmisto oli pyyhitty pois Suomen poliittiselta kartalta eikä liberaalia demokratiaa enää uhattu. Voittajien silmin sisällissota ja sen jälkeinen Suomi olivat olleet ihannetila. Valkoisten voitonparaatissa kenraali Gustaf Mannerheim oli vaatinut lujaa hallitusvaltaa ja valkoisen Suomen säilyttämistä. Äärioikeiston mielestä kumpikaan ei ollut toteutunut.Siltala 1985 s. 34–35 Porvarit olivat olleet yhteisesti kukistamassa idästä uhkaavaa punaista vaaraa, mutta työ oli jäänyt puolitiehen. Sisällissodan jälkeen punavangit olivat vapautuneet ja osa oli armahdettu. 1920-luvun kansallisen eheytymisen ja kompromissien parlamentaristinen politiikka nähtiin oikeiston piirissä maanpetturien kanssa veljeilynä. Lapuanliikkeessä voittajat pyrkivät viemään sisällissodan työn loppuun ja ”valkaisemaan” Suomen.Siltala 1985 s. 32
Punainen uhka 1920-luvulla kommunistien toiminta Suomessa oli vilkastunut. Äärivasemmisto oli irtautunut ideologisesti parlamentaristisesta Suomen Sosialidemokraattisesta Puolueesta (SDP). Neuvostoliitossa 1918 perustettu Suomen Kommunistinen Puolue (SKP) oli ollut perustamisestaan saakka kielletty Suomessa. Sen toimintaohjelma oli radikaali: luokkataistelua käytäisiin tarvittaessa väkivalloin tavoitteena työväen diktatuuri.Uola 2006, s. 156–160 Suomessa kommunistit olivat muita Pohjoismaita voimakkaampi liike sisällissodan ja etenkin sen jälkinäytösten eli teloitusten ja vankileirien seurauksena.Virtanen 2015 s. 19 Kommunistit toimivat Suomessa vuosina 1920–1923 Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen (SSTP) ja vuosina 1924–1930 Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden vaalijärjestön (STPV) kautta. Niiden vaaliliitot saivat 1920-luvun eduskuntavaaleissa 10–15 % kansanedustajanpaikoista.Uola 2006, s. 161–162, 178, 187. Kommunistien toimintaa Suomessa pelättiin ja sitä pyrittiin hillitsemään aktiivisesti. Jo Kallion I hallitus oli vuonna 1923 toteuttanut niin sanotun ”Kallion leikkauksen”, jossa SSTP:n toiminta lopetettiin ja puolueen kansanedustajat ja muita kommunistiaktiiveja pidätettiin.Uola 2006, s. 171–172 Vuonna 1928 pidätettiin Sunilan I hallituksen määräyksestä pääosa SKP:n maanalaisen organisaation johtajista ja piiriorganisaattoreista.Siltala 1985, s. 46–47.
thumb|1920- ja 1930-luvuilla kommunistien toiminta Suomessa oli maanalaista. Kuvassa laittoman kirjapainon salaovi Katajan talossa Tampereen Pispalassa vuonna 1931. Suomen perustuslakiin oli kirjattu laaja yhdistysvapaus. Kun kommunistinen järjestö lakkautettiin, sen tilalle voitiin perustaa uudella nimellä toinen. SKP oli laiton, mutta kommunismi aatteena ei.Siltala 1985 s. 42–43 Yksin suomalaisista kommunisteista ei vallankumoukseen ollut. Itärajan takana uhka oli kuitenkin todellinen, ja toisaalta pelkkä tunne uhasta riitti. Yleinen mielipide piti kommunisteja ”Moskovan kätyreinä” ja puna-armeijan sillanpääasemana Suomessa.Perälä 1998 s. 21 Vasemmistolaisen toiminnan olemassaolo ylipäätään oli sisällissodan veteraanien näkökulmasta loukkaus.Siltala 1985 s. 41, 45. Oikeisto esitti 1920-luvun mittaan vaatimuksia kaiken kommunistisen toiminnan lakkauttamisesta. Vaatimukset lisääntyivät vuonna 1928, jolloin vietettiin sisällissodan 10-vuotisjuhlia ja pidätettyjen SKP-organisaattorien ja -sotilasvakoojien oikeudenkäynnit vahvistivat käsitystä, että laiton SKP johti koko liikettä ja toimi Neuvostoliiton hyväksi.Saarela 2008, s. 752, 762–763. Historiantutkija Juha Siltalan mukaan tosiasiallinen syy lapuanliikkeen nousuun ei ollut kuitenkaan kommunismin vahvistuminen. Oikeisto tahtoi yhtenäisen valtion, joka pluralismin sijasta rakentuisi nimenomaan sen edustaman maailmankuvan varaan.Siltala 1985 s. 39
Kommunistinen liike ei ollut Suomessa 1920-luvulla yhtenäinen. Sekä SSTP:n että STPV:n johtoon kuului vasemmistososialisteja ja muita, jotka suhtautuivat usein kriittisesti Moskovassa toimineen SKP:n johdon jyrkkään linjaan ja halusivat jatkaa vuotta 1918 edeltäneen työväenliikkeen toimintatapoja. Vuosikymmenen lopussa liike jakautui entistä selvemmin. Vuonna 1928 Kommunistisen internationaalin eli Kominternin VI kongressi julisti kapitalismin siirtyneen ”kolmanteen vaiheeseen”, johon kuului kapitalismin, valtiovallan ja sosiaalidemokraattisen liikkeen yhtyminen. Seuraavana vuonna Komintern julisti sosiaalidemokratian ”sosiaalifasismiksi” ja vaati kommunistisia puolueita hyökkäämään myös sosiaalidemokraatteja vastaan sekä valmistautumaan lähenevään maailmanvallankumoukseen. SKP:n Moskovan-johto hyväksyi tämän näkemyksen sellaisenaan. Vuoden 1928 pidätysten jälkeen myös SKP:n Suomen-toimiston johtoon kohosi nuoria ja kokemattomia henkilöitä, jotka noudattivat epäröimättä Moskovan ohjeita taistelun kiihdyttämisestä. Heitä alettiin kutsua ”huitojiksi”. Uutta linjaa vastustanut, entisistä SSTP:n johtajista muodostunut maltillinen siipi, jota puolestaan kutsuttiin ”hoipertelijoiksi”, alkoi luoda liikkeen sisälle kilpailevaa organisaatiota, jonka keskusjärjestönä oli joulukuussa 1929 perustettu Suomen työväen vasemmistoryhmä. STPV:n 23-henkisessä eduskuntaryhmässä oli yksi ”hoipertelija”, Eino Pekkala.Saarela 2008, 22, 110–118, 219, 434–435, 735–743, 747–749, 790.
Poliittisen järjestelmän heikkous Epäluottamus vuoden 1919 hallitusmuotoa kohtaan oli yleistä sekä oikealla että vasemmalla äärilaidalla. Järjestelmään ei uskottu.Siltala 1985 s. 34 Maltillisen keskustan esityksestä syntyneeseen perustuslakiratkaisuun luottavat olivat vähemmistössä.Uola 2006, s. 154 Heikot hallitukset seurasivat toisiaan. Vuoden 1919 eduskuntavaalien ja kesän 1930 välillä istuneista 14 hallituksesta 12 oli vähemmistöhallituksia. Vuosina 1926–1930 oli vallassa yhtäjaksoisesti useita yhden puolueen vähemmistöhallituksia.Siltala 1985 s. 36–37.Perälä 1998, s. 25–26. Porvaripuolueet olivat hajaannuksessa: Oikeistopuolue Kansallinen Kokoomus oli ajautunut riitoihin keskustapuolueiden Maalaisliiton ja Kansallisen Edistyspuolueen kanssa, kun taas Ruotsalainen kansanpuolue (RKP) alkoi tehdä kielipoliittista yhteistyötä SDP:n kanssa. Koska porvaripuolueet eivät kyenneet yhteishallitukseen, joutuivat keskustan vähemmistöhallitukset nojaamaan SDP:n tukeen. Vaikka keskustahallitukset eivät juuri tehneet myönnytyksiä sosiaalidemokraateille, vasemmisto ja RKP pystyivät eduskuntaenemmistöllään pitämään kokoomuksen ulkona hallituksesta ja siten estämään oikeistolaisemman politiikan. Oikeiston silmissä vasemmisto saneli koko suomalaisen politiikan suunnan.
Konsensuspolitiikka ja kykenemättömyys oikeistoa miellyttäviin päätöksiin turhautti sisällissodan voittajia. Voittajien asema ei näkynyt vallankäytössä.Siltala 1985 s. 35–36 Osa näki, että nurkkakuntainen puoluepolitikointi oli myrkyttänyt valtiollisen ilmapiirin ja saanut puolueet unohtamaan isänmaan ja suomalaisten edut. Ajan iskulause oli parlamentarismin ”rämettyminen”. Tilalle oli saatava luja hallitusvalta. Alun perin lapuanliike nähtiinkin porvarillisen hallituksen tueksi suunnattuna ”ryhtiliikkeenä”.Siltala 1985, s. 54–55. Pian se kuitenkin muuttui protestiliikkeeksi.Siltala 1985, s. 63.
1920-luvun oikeistoradikaalit järjestöt 1920-luvulla oikeistolaista toimintaa vaalimaan ja vahvistamaan oli syntynyt lukuisia järjestöjä. Mannerheim ja P. E. Svinhufvud perustivat Suomen Suojelusliiton, joka jakoi lehdistölle antikommunistisia tiedotteita. Akateeminen Karjala-Seura keskittyi kansallisuustunteen, heimoaatteen, maanpuolustustahdon ja Suur-Suomi-ajatuksen vaalimiseen.Perälä 1998 s. 22