thumb|right|Gustaf Adolf Serlachius. Gustaf Adolf Serlachius (5. marraskuuta 1830 Ilomantsi – 13. kesäkuuta 1901 Mänttä) oli suomalainen tehtailija, proviisori, kauppaneuvos (1896) ja suomalaisen puunjalostusteollisuuden pioneereja. Hän suoritti farmasiatutkinnon 1849 ja proviisorintutkinnon 1853. Serlachius aloitti uransa apteekkarina Tampereella vuonna 1858.
Kymmenen vuoden apteekkarin uran jälkeen Serlachius perusti vuonna 1868 Mänttään puuhiomon. Puuhiomon perustamisen taustalla oli yhteistyö Fredrik Idestamin kanssa, joka oli perustanut aiemmin oman puuhiomonsa, jota Serlachius oli alkanut hoitaa Idestamin matkojen aikana. Vuonna 1881 Serlachius laajensi toimintaansa paperitehtaalla. Seuraavana vuonna 1882 Serlachius perusti toisen puuhiomon Vilppulaan.
Serlachius myötävaikutti niin Hangon ja Kööpenhaminan välisen laivaliikenteen avaamiseen kuin rautatieliikenteeseenkin: pitkälti hänen vaikutuksestaan Pohjanmaalle kulkevan radan rakennus suunnattiin kulkemaan Näsijärven itäpuolitse.
Serlachius toimi perustamansa yhtiön toimitusjohtajana aina kuolemaansa, vuoteen 1901 asti. G. A. Serlachius Osakeyhtiö perustettiin seuraavana vuonna.
Elämäkerta Varhaisvuodet Gustaf Adolfin isä Gustaf oli Ilomantsin nimismies ja äiti Sofia leppävirtalaisen makasiininhoitajan tytär. Gustaf Adolf oli perheen kuudesta lapsesta toiseksi vanhin. Jäämistöluettelon mukaan perhe omisti ulkomaisia huonekaluja ja jalometalleja. Perheen kotikieli ruotsi ja varallisuus erottivat sen ympäristössä asuneista karjalaisista.Keskisarja 2010, s. 23.
Perheen isä kuoli 51-vuotiaana vuonna 1843, jolloin Gustaf Adolf oli 12-vuotias. Vuonna 1845 perhettä kohtasi tilintarkastuksen jälkeen kova isku: heidän piti maksaa laamannille 700 ruplan velka ja 30 tynnyriä viljaa. Jälkeenpäin on huhuttu, että isä oli tehnyt kavalluksen, mikä ei välttämättä ole totta. Leski sai leskeneläkettä vain 120 ruplaa vuodessa, joten hän ei mitenkään voinut selvitä veloista. Gustaf Adolf joutui lopettamaan koulunsa Kuopiossa juuri ennen lukiota varattomuuden vuoksi ja hänen oli etsittävä itselleen paikka, josta saisi ammatin.Keskisarja 2010, s. 27–32.
Apteekkarin oppiin Luultavasti äitinsä tuttavuuksien avulla Gustaf Adolf pääsi Mikkeliin Per Anders Sundbergin apteekkiin apteekkarin oppiin. Ala ei häntä kiinnostanut, mutta ”nälkä pakottaa koiran kahleisiin”, kuten hän totesi myöhemmin. Koulutuksen alkuvaiheessa tärkeintä oli totteleminen, ja päivä venyi erinäisine tehtävineen viisitoistatuntiseksi. Vuonna 1846 Gustaf Adolf lopetti Mikkelissä ja siirtyi Helsinkiin F. M. Maexmontanin apteekkiin.Keskisarja 2010, s. 33–34.
Helsingissä Serlachius olisi halunnut suorittaa ylioppilastutkinnon, mutta esteenä oli varattomuus. Maexmontan suhtautui nuoreen Serlachiukseen lempeästi, hän sai asua apteekkarin kodissa, missä häntä kohdeltiin kuin omaa lasta. Edellisen paikan ylitiukasta kurista ei ollut tietokaan. Maexmontan takasi nuorukaisen ottaman lainan, minkä turvin hän opiskeli farmasian tutkinnon. Lainalla hän avusti myös äitiään ja nuorempia sisaruksiaan, kuten kunnon pojan kuuluikin. Farmasian tutkinnon myötä tuleva tehtailija aloitti nousun sosiaalisessa hierarkiassa.Keskisarja 2010, s. 35–36.
Farmaseuttina Serlachius aloitti Porissa Souranderin apteekissa. Tämän työpaikan hän menetti dramaattisesti Porin palossa 22. toukokuuta 1852.Keskisarja 2010, s. 37.
Tampereen apteekkari Porin työpaikan tuhoudutta Serlachius siirtyi Turkuun, missä hän työskenteli Tuomiokirkon apteekissa. Vuonna 1853 hän suoritti Collegium Medicumille proviisorin tutkinnon. Tämä tarkoitti oikeutta hoitaa apteekkia omalla vastuulla. Seuraavana arvoasteikossa oli apteekkari. Pian tämän jälkeen hän sai mielenkiintoisen työtarjouksen Tampereelta.
Serlachiuksen työnantaja apteekkari A. W. Tennberg kuoli vuonna 1856. Häntä neljä vuotta palvellut Serlachius tajusi tilaisuutensa tulleen ja osti työpaikkansa 80 000 ruplalla. Samalla summalla olisi voinut ostaa suuren maatilan. Nuorta miestä ajoi eteenpäin halu nousta sosiaalisessa arvoasteikossa ja halu vaurastua.Keskisarja 2010, s. 38–48.
Tullessaan apteekkariksi G. A. Serlachius päätti rakennuttaa apteekilleen uuden kiinteistön. Turvatakseen markkinat Tampereen ympäristössä hän perusti sivupisteen Kangasalle. Tämä kasvatti Serlachiuksen velkataakkaa muutamalla tuhannella ruplalla. Selvitäkseen menoistaan hän etsi itselleen sivuansioita. Hän alkoi myydä kirjoja, vaikka kirjakauppaan vaadittiin erillinen lupa. Hän myi myös ilmoitustilaa Hämäläinen-sanomalehteen ja metsästäjille tarkoitettuja erikoisvaunuja. Tilikirjojen mukaan lääkkeinä myytiin muun muassa kuppaussarvia, napavöitä ja sormustinkukkaa sydänvaivoihin. Toimintatarmo ajoi hänet myös innostumaan valokuvauksesta. Hänen nimiinsä onkin laitettu ensimmäiset, vuonna 1863 otetut Tamperetta esittävät valokuvat. Kasvavan teollisuuden tarpeisiin Serlachius valmisti ja välitti teollisuuskemikaaleja.Keskisarja 2010, s. 50–57.
Liikematkallaan Lempäälään Serlachius yöpyi helsinkiläisen apteekkarioppimestarinsa serkun, Karl Wilhelm Maexmontanin luona. Serlachius ihastui perheen tyttäreen Aliceen, ja nuoret avioituivat vuonna 1859. Morsian oli tuolloin 18- ja sulhanen 28-vuotias.
Tampereen aikanaan Serlachius otti innolla osaa kulttuurielämään. Hän oli kaupungin ensimmäisen kirjaston tilintarkastaja, kannatti kaupungin kamariorkesteria ja välitti ”piljettejä” hengellisiin tilaisuuksiin.Keskisarja 2010, s. 58.
Liiketoiminta laajenee Vuonna 1863 Serlachius perusti olutpanimoa Tampereen Onkiniemeen. Mukaan hankkeeseen lähtivät G. F. Stockmann, joka toimitti laitteiston, ja kartanonherra Aminoff, joka toimitti viljaa sekä humalia. Yritys lähti heikosti käyntiin, rakennustyöt seisahtuivat, kun työmiehet eivät saaneet palkkojaan ja, vuonna 1864 tehtaan tekniikka petti. Korkkien maahantuonnin vaatima lupa oli unohdettu hakea ja korkit jäivät tulliin. Lisäksi tärkein asia, eli oluen maku, oli huono.Keskisarja 2010, s. 65–66.
Lannistumaton Serlachius ei masentunut huonosti sujuneesta olutpanimosta, vaan suuntasi tarmonsa maatalouteen, tarkemmin sanottuna kananpoikien välitykseen. Lisäksi hän perusti tuolloin Suomessa ainutlaatuisen kanalan, johon hankki Saksasta kaasukäyttöisen haudontakoneen. Tämä liikeyritys päättyi haudontakoneen räjähtämiseen.Keskisarja 2010, s. 68–69.
Puutavara-alalle Serlachius ryhtyi vuonna 1864, jolloin kävi ensi kerran Keuruun pitäjän Mäntänkoskella. Euroopassa oli paperin kysyntä kasvanut niin paljon, että perinteinen lumppupaperin tuotanto ei enää riittänyt. Fredrik Idestam näki tässä mahdollisuuden ja oli perustamassa Tampereelle puulumpputehdasta vuonna 1866. Ensiksi hän teki Serlachiuksen kanssa kaupat tehtaan tarvitsemasta lääkekaapista, mutta pian Serlachius oli mukana rakennustyömaalla ja hän otti hoitaakseen tehtaan laskutuksen. Idestam ei jättänyt virkaansa Helsingissä, ja Serlachius sai häneltä hoitaakseen yhä tärkeämpiä tehtäviä. Lisäksi Serlachiuksella tärkeitä suhteita vakuutusalaan ja pian hän olikin uuden tehtaan isännöitsijä.Keskisarja 2010, s. 79–81.
Liikkuessaan uudella tehtaalla Serlachius oivalsi, että puuhiokkeen valmistaminen ei ole vaikeaa. Koneet saivat voimaa koskesta, ja välittävät kivet iskivät 150 iskua minuutissa. Tehtaan saksalaisen mestari käyttäytyi kuin kyseessä olisi ollut korkeampaa henkistä tiedettä. Tämä ärsytti Serlachiusta, joka kirjoitti Idestamille, että saksalainen mestari ei ymmärrä mitään siitä, miten Suomessa tulee toimia. Mestarin ja Serlachiuksen välit kiristyivät niin, että nyrkkitappelukaan ei ollut kaukana.Keskisarja 2010, s. 81.
Tamperetta koetteli vuonna 1865 valtava tulipalo. Serlachiuksen uusi apteekki säilyi, mutta kilpailijan paloi. Serlachiuksen asema apteekkimarkkinoilla vahvistui, ja häntä työllisti myös kaupungin jälleenrakentamiskomitea. Pian liiketoimia koeteltiin ankarasti, sillä talvi 1867 oli ennätyskylmä ja kevät saapui Suomeen kuukauden myöhässä. Syyskuun 4. päivää edelsi halla, joka pilasi suuren osan Suomen viljasadosta.Keskisarja 2010, s. 85–86.
Nälkävuodet vaikeuttivat Serlachiuksen ja muiden liikemiesten toimia. Suomessa oli pulaa pääomista, ja osaavaa työvoimaa oli vaikea löytää sairauksien ja kasvaneen kuolleisuuden takia. Serlachius oli yrittänyt käynnistää afäärejä sienien ja marjojen parissa, mutta ne menivät täydellisesti pieleen. Ne ja entisestään tunnetut epäonniset panimo- ja kanalatoimet lisäsivät häntä kohtaan tunnettua epäluottamusta. Kaksi hänen lainojaan taannutta sukulaista kuoli, ja uusia takaajia tuntui olevan mahdotonta löytää. Lakeja kiertäen appiukko Maexmontan ohjasi Suomen pankin suonraivausvaroja Serlachiukselle.Keskisarja 2010, s. 101.
Keväällä 1868 Serlachiuksen apteekki paloi. Serlachius oli 37-vuotias ja rasittunut monista vaikeuksistaan. Häntä kiinnostivat daguerrotypia ja höyrykone, jonka tarkoitusta apteekkien tarkastaja ei ymmärtänyt. Viimein apteekkitoiminnalle löytyi ostaja. Kauppahinnaksi sovittiin 30 000 markkaa, joka oli silloisissa oloissa paljon. Serlachiusta ei pidätellyt Tampereella enää mikään. Perheen neljästä lapsesta kolme oli kuollut. Liikekumppaneita ei Tampereelta löytynyt, ja Serlachius kaavaili maatilan ostoa. Idestamin kanssa olivat välit katkenneet. Tuota aikaa Serlachius muisteli vanhoilla päivillään seuraavasti: ”Olin hukkumaisillani hulluntöiden ja tappioiden pyörteeseen.”Keskisarja 2010, s. 100–106.
Mäntän vaikuttaja Syyskuussa 1868 Serlachius pakkasi tavaransa Pegasus-nimiseen purjeveneeseen kuuden pohjalaismiehen kanssa, purjehti Näsijärven yli Ruovedelle ja siitä Mäntänkoskelle. Syyskuun 17. päivä 1868 on sittemmin vakiintunut uuden tehtaan viralliseksi perustamispäiväksi.Keskisarja 2010, s. 109–112. Muutto Mäntänkoskelle katkaisi välit Idestamiin.Keskisarja 2010, s. 110–111. Apua hankkeeseensa Serlachius sai Idestamin palveluksessa olleelta Hermann Kaufmannilta, joka myi tämän liikesalaisuudet Serlachiukselle sekä Paul Myliukselta, jonka kanssa Serlachius oli aiemmin käynyt käsirysyä.Keskisarja 2010, s. 116–117. Kolmikon yhteistyö toimi aluksi hyvin. Mäntänkoskella oli tuolloin maatiloja ja vesisaha sekä joukko nuoria tilattomia, joista tehdas sai työvoimaa. Rakennustyön alkuvaiheessa Serlachius oli myös itse mukana rakennustöissä. Rakentamiseen käytettiin muun muassa Mäntänkosken vesisahan sekundalautaa. Uusi puuhiomo valmistui maaliskuussa 1869. Ajan tuotantolaitosten tehot olivat vaatimattomia, uusi tehdas tuotti noin 300 hevosvoimaa.Keskisarja 2010, s. 111–115. Tuotannon määrä aiheutti pettymyksen, heinäkuussa tehtiin hioketta vain kaksi tonnia. Serlachius syytti tästä Myliusta ja lähetti hänet takaisin Tampereelle palkkaa maksamatta.Keskisarja 2010, s. 118–119. Kaufmannin kanssa välit rikkoontuivat, kun hän toimitti Mänttään Tampellan valmistaman koneen, joka toimi huonosti. Kokemustensa jälkeen tehtailija päätti luottaa vain itseensä.Keskisarja 2010, s. 119–120.
Syrjäisestä Mäntästä puuttui jopa maantie, sillä paikalliset isännät eivät olleet halunneet kustantaa sitä. Ainoana maayhteytenä oli polku, jota pitkin ei voinut kelirikkoaikaan kulkea kärryillä. Kirjeet kulkivat kesäisinkin huonosti, sillä höyrylaiva Ruoveden Ruhalaan kulki harvoin. Serlachius joutui palkkaamaan tehtaansa palvelukseen kirkkovenesoutajia veneineen, jotka soutivat puuhiokkeen Kuoreveden yli Maitovalkamaan. Sieltä rahti kulki kärryillä 30 kilometriä Längelmäen Länkipohjaan, missä rahti lastattiin uudelleen höyrylaivaan, joka purjehti Valkeakoskelle. Kanava Valkeakoskelle oli vielä kesken, minkä takia rahti vietiin kannaksen halki hevosella. Sitten tavarat siirrettiin laivaan, joka kulki Hämeenlinnaan ja siellä hioke laitettiin junaan. Talvisin rahtia kuljettiin reellä, mikä pidensi matka-aikaa.Keskisarja 2010, s. 136–138.