Pohjois-Amerikan intiaanit ovat niitä Yhdysvaltain ja Kanadan alkuperäiskansoja, joiden esi-isät saapuivat Amerikkaan viimeistään 12 000 vuotta sitten Itä-Aasiasta.
Tekniikkansa pidemmälle kehittäneiden eurooppalaisten saapuminen 1600- ja 1700-luvuilla lähes tuhosi käytännössä kivikautta eläneet intiaanikansat ja heidän kulttuurinsa 1800-luvun loppuun mennessä. Hetkellisesti eurooppalaiset vaikutteet kuitenkin synnyttivät uusia kulttuureja, joista merkittävin oli Suurten tasankojen alueella vaikuttanut ja ratsujen käyttöön perustunut biisoninmetsästyskulttuuri.
Kolmen vuosisadan sisällä suurin osa intiaaneista kuoli eurooppalaisten tartuttamiin sairauksiin, joita vastaan heiltä puuttui immunitetti. Myös sodat vähensivät intiaanien määriä ja lukuisten eri heimojen rippeet sulautuivat toisiinsa intiaanireservaateissa, joita Yhdysvaltain hallitus perusti eri puolille maata. Myöhemmin 1900-luvun loppupuolella intiaanien asema on parantunut uudelleen ja heidän väkilukunsa on lähtenyt kasvuun.
Nimitykset Yhdysvaltain ja Kanadan varhaisimpien asuttajien jälkeläisistä on 1500-luvulta lähtien käytetty monia nimityksiä. Intiaani-sana perustuu väärinkäsitykseen, sillä Amerikkaan 1400-luvun lopulla saapuneet eurooppalaiset kuvittelivat löytäneensä uuden merireitin Intiaan ja käyttivät paikallisista nimitystä Indios. Manner nimettiin Amerikaksi vuonna 1507.
Yhdysvalloissa ja Kanadassa alkuperäiskansoja oli pitkään tapana kutsua nimellä American Indian eli ’Amerikan intialaisiksi’ erotuksena Etelä-Aasian intialaisista. 1960-luvulla aktivistit alkoivat vaatia intiaani-käsitteen hylkäämistä, sillä se nähtiin epätarkkana ja rasistisesti sävyttyneenä. Virallisissa yhteyksissä American Indian suurelta osin korvautuikin termillä Native American, ’alkuperäinen amerikkalainen’. Käytännössä suurin osa alkuperäiskansojen jäsenistä kutsui itseään edelleen intiaaneiksi. Kanadassa on 1970-luvulta lähtien suosittu termiä First Nations eli ’ensimmäiset kansakunnat’. 1900-luvun lopulta lähtien alkuperäiskansat ovat usein suosineet erilaisten yleisnimitysten sijaan perinteisiä nimiään, joista ilmenee tarkoin, mihin kansaan tai heimoon henkilö kuuluu. Yhdysvalloissa Indian on silti edelleen yleisessä käytössä, kun liittovaltion alkuperäiskansoista puhutaan yleisellä tasolla.
Dosentti Riku Hämäläinen kirjoittaa Kielikellon artikkelissa, ettei suomen kielen intiaani-sanalla ole loukkaavia tai kielteisiä merkityksiä. Hämäläisen mukaan kyseessä on neutraali yleisnimitys, jolle ei ole olemassa yhtä toimivaa vaihtoehtoa.
Arktisten alueiden alkuperäiskansat, joiden esi-isät saapuivat Amerikkaan paljon myöhemmin kuin intiaanien esi-isät, eivät ole intiaaneja vaan eskimoja, tarkemmin jupikeja ja inuiteja.
Historia Alkuperä
pienoiskuva|Amerikan ensiasuttajat metsästivät mastodontteja ja muuta suurriistaa.
Pohjois-Amerikka asutettiin viimeistään noin vuotta ennen nykyhetkeä. Ensimmäisten asukkaiden kulkureitti ja saapumisaika ovat edelleen väittelyn alla. Jotkut tutkijat uskovat muuttoliikkeen alkaneen yli vuotta sitten.Fagan 2008, s. 17–18. Meren pinta oli jääkaudella noin – vuotta sitten niin matala, että Beringia muodosti maasillan Aasiasta Amerikkaan. Beringiasta väestöä siirtyi etelämmäksi sekä veneellä että maareittejä pitkin. Maareitit vapautuivat jään alta todennäköisesti vasta noin vuotta sitten. Pohjois-Amerikasta on kuitenkin löydetty merkkejä tuhansia vuosia vanhemmista muuttoliikkeistä, joiden on täytynyt tapahtua rannikkoa myöden. Vuoden eaa. jälkeen tunnetaan runsaasti yksiselitteisiä löytöjä. Ensiasuttajat käyttivät taitavasti hyödykseen kaiken mahdollisen riistan ja kasvisravinnon.Stanford & Bradley 2012, s. 7, 44.
Suurin osa Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoista on luokiteltu niin sanotuiksi amerintiaaneiksi, jotka muuttivat mantereelle ensimmäisissä ryhmissä. Luoteis-Kanadassa ja Lounais-Yhdysvalloissa elävät athabascankieliset na dene -kansat (mm. apassit ja navajot) tulivat Amerikkaan myöhemmin. Pohjoisen eskimot, aleutit ja jupikit on perinteisesti nähty intiaaneihin kuulumattomana kolmantena ryhmänä, joka saapui mantereelle viimeisenä.Anderson&Henriksson 2010, s. 36
Amerikan varhaisimpia asukkaita kutsutaan paleointiaaneiksi. Heidän kulttuurissaan oli samankaltaisuuksia tuolloisten aasialaisten kulttuurien kanssa. Sekä Aasiassa että Amerikassa käytettiin tulta ja pidettiin kesyjä koiria. Aasialaisista poiketen paleointiaanit eivät kuitenkaan laiduntaneet karjaa, viljelleet maata tai tunteneet pyörää. Pohjois-Amerikan rannikkojen paleointiaanit söivät kalaa ja äyriäisiä. Sisämaassa metsästettiin mammutin, mastodontin, jättiläislaiskiaisen, sapelihammaskissan ja karhun kaltaisia suuria saaliseläimiä. Clovis-kulttuuri (n. 9050–8800 eaa.) tunnetaan suurriistan metsästyksessä käytetyistä keihäänkärjistään. Clovisia seurannut Folsom-kulttuuri kehitti metsästysaseita ja työkaluja entistä paremmiksi.
Esikolumbiaaninen Pohjois-Amerikka
vasen|pienoiskuva|pysty|Arkaaisen kauden lintukivi. Ilmasto lämpeni vuoden 9500 eaa. jälkeen. Vuoteen 6000 eaa. mennessä viileä ja kostea ilmasto oli muuttunut kuumaksi ja kuivaksi. Koivun ja kuusen kaltaiset kylmän ilmanalan kasvilajit vetäytyivät pohjoiseen tai vuoristoalueille. Etelässä ja alangoilla ne korvautuivat heinillä, ruohoilla ja lehtipuilla. Osa eläimistä kuoli ilmastonmuutoksen ja metsästyksen seurauksena sukupuuttoon. Toiset sopeutuivat muuttuvaan ilmastoon pienentymällä. Muutoksista huolimatta paleointiaaneille ominainen elämäntapa säilyi paikallisesti vielä pitkään. Sisämaan Plano-kulttuurit hävisivät vasta joskus vuosien 6000–4000 eaa. välillä.
Arkaainen kausi alkoi noin 8000–4000 eaa. Suurriistan kadottua osa intiaaneista alkoi metsästää peuroja, vapiteja ja muita pienempiä eläimiä. Sisävesistä pyydettiin kalaa ja simpukoita. Kasveista kerättiin siemeniä, marjoja, pähkinöitä ja juurimukuloita. Väestöntiheys kasvoi, ja vesistöjen lähelle syntyi puolipysyvää asutusta. Laajoilla alueilla vaeltamisen sijaan ihmiset siirtyivät vakituisesta leiristä toiseen. Kehittyvien kauppaverkostojen ansiosta hyödykkeitä kulkeutui hyvinkin kauas alueilta, joissa ne oli tuotettu. Käyttöön tuli uudenlaisia työkaluja. Puutöihin käytettiin uritettuja kivikirveitä ja talttoja, elintarvikkeiden jauhantaan huhmaretta ja petkelettä. Keihäslinko mahdollisti keihään sinkoamisen tarkasti ja kauas. Suuret keihäänkärjet korvautuivat pienemmillä, tikkamaisilla kärjillä, joita oli helpompi käsitellä.
Arkaaisella kaudella otettiin ensimmäiset askelet maanviljelykseen. Aluskasvillisuutta raivattiin sytyttämällä hallittuja tulipaloja, mikä paransi pähkinäpuiden kasvua ja tuottavuutta. Vuosien 6000–4000 eaa. välillä Pohjois-Amerikan intiaanit jalostivat villikurpitsaa, auringonkukkaa, iivaa ja savikkaa paremmin käyttöönsä sopiviksi. Metsästys- ja keräilykulttuuri säilyi osissa Pohjois-Amerikkaa 1800-luvulle jaa. saakka. Pisimpään se säilyi alueilla, jotka olivat joko liian kylmiä ja karuja maanviljelyyn tai joissa luonnonvaraista ravintoa oli runsaasti saatavilla. Muualla metsästys-keräily väistyi vähitellen maatalouden tieltä.
Arkaaisen kauden katsotaan päättyneen, kun jonkin alueen asukkaat siirtyivät laajamittaiseen viljelyyn. Mississippijoen itäpuolisissa hedelmällisissä laaksoissa maataloudella oli suuri merkitys jo tuhansia vuosia ennen ajanlaskun alkua. Illinoisin ja Ohion jokilaaksoissa kehittyi vuoteen 500 eaa. mennessä maatalousyhteiskuntia, joiden talous perustui viljelykasveihin (Adena- ja Hopewell-kulttuurit). Maatalouden ylijäämä mahdollisti yhteiskunnan kerrostumisen ja työn erikoistumisen. Veistostaide, keramiikka ja korinpunonta kehittyivät korkealle tasolle. Myös kuparista valmistettiin esineitä. Hautalöydöt viittaavat uskonnollisten rituaalien kehittymiseen. pienoiskuva|Maatalouden yleistyttyä Pohjois-Amerikkaan syntyi suuria asutuskeskuksia. Kuvassa on taiteilijan näkemys Cahokian kaupungista noin 1050–1350 jaa. Mesoamerikassa domestikoitu maissi omaksuttiin Yhdysvaltain lounaisosiin noin 1200 eaa. ja itäisten lehtimetsien alueelle noin 100 eaa. Ajanlaskun taitteessa omaksuttiin Mesoamerikasta omaksuttiin myös chilipippuri ja puuvilla. Mississippin ja sen sivujokien kansat omaksuivat maanviljelyyn perustuneen talouden 1. vuosituhannen jaa. loppuun mennessä. Mississippin kulttuuri rakensi suuria kaupunkeja, joista vaikuttavin oli jopa asukkaan Cahokia. Rikas uskonnollinen elämä näkyi taitavasti valmistetuissa rituaaliesineissä, suurissa seremoniakeskuksissa ja ammattipapistossa. Mississippin kulttuuri säilyi paikallisesti 1700-luvulle saakka.
Yhdysvaltain lounaisosissa viljeltiin maissia ja kurpitsaa noin 1200 eaa. Kuivuuden vuoksi maanviljely oli epävarma elinkeino, kunnes Mogollónin kulttuuri oppi keräämään sadevettä ja rakentamaan kastelujärjestelmiä. Pueblo- ja hohokam-kulttuurit kehittivät kasteluun perustunutta maataloutta edelleen. Maissin ja kurpitsan lisäksi viljeltiin papuja, chiliä ja puuvillaa. Puebloarkkitehtuurille ominainen piirre oli asumusten rakentaminen kallioihin. Noin vuodesta 1100 jaa. esiintyi pitkäkestoista kuivuutta, jonka seurauksena monet pueblojen asutuskeskukset hylättiin 1300-luvun loppuun mennessä.
Eurooppalaisten saapuminen
Kristoffer Kolumbus saapui ”Uuteen maailmaan” 1492. Eurooppalaiset valloittivat nopeasti suuren osan Amerikkaa. Mukanaan he toivat tauteja, joille alkuperäiskansoille ei ollut vastustuskykyä. Intiaanien väkiluku laski voimakkaasti, ja Amerikan perinteiset yhteiskunnat romahtivat. Vanhasta maailmasta siirtyi Amerikkaan suuri määrä eläin- ja kasvilajeja, jotka luontaisten vihollisten puutteessa levittäytyivät voimakkaasti. Siirtymää tapahtui toiseenkin suuntaan, joskin pienemmässä mittakaavassa. Uusien viljelykasvien ja hyötyeläinten myötä Amerikan elinkeinot ja ekologia muuttuivat peruuttamattomasti.
Pohjois-Amerikan tärkeimmät siirtomaavallat olivat Espanja, Ranska, Englanti ja Venäjä. Espanjalaisia asettui lähinnä Pohjois-Amerikan eteläismpiin osiin. He käännyttivät intiaanit kristinuskoon ja alistivat nämä maaorjiksi. Ranskalaisten valta keskittyi Mississippin laaksoon Meksikonlahden rannikolta aina Kalliovuorille ja Kanadaan saakka. He olivat kiinnostuneimpia kaupankäynnistä ja varsinkin turkiskaupasta. Ranskalaiset kauppiaat ja turkismetsästäjät solmivat usein avioliittoja paikallisten naisten kanssa ja saattoivat joskus liittyä heimoyhteisöihin. Englantilaiset sen sijaan kielsivät avioliitot intiaanien kanssa. He keskittyivät Pohjois-Atlantin rannikon valloittamiseen ja pysyvän hallintovallan rakentamiseen. Venäläisten valta keskittyi Pohjois-Amerikan luoteisrannikolle, mistä saatiin arktisten alueiden merinisäkkäiden turkkeja Kiinaan vietäväksi. Venäläiset pakottivat alkuperäiskansojen miehet metsästämään merinisäkkäitä, koska eivät itse olleet tottuneita siihen.
1500-luvulta alkaen eurooppalaiset kävivät Pohjois-Amerikan hallinnasta alueellisia sotia, joihin intiaanitkin usein joutuivat mukaan. Sodan jatkuivat 1700-luvulle saakka.
1800-luvulla Yhdysvallat ja Kanada levittivät valtansa koko Pohjois-Amerikkaan. Alkuperäiskansoilta riistettiin niiden perinteiset asuinalueet väkivalloin ja ne eristettiin reservaatteihin, joista ei saanut poistua ilman viranomaisten lupaa. Keskusvalta pyrki sulauttamaan intiaanit valtakulttuuriin, kielsi perinteiset uskonnolliset juhlamenot ja pyrki levittämään kristinuskoa. Assimilaatiopolitiikkaa edistettiin myös sisäoppilaitoksilla, joissa lapset pakotettiin elämään eurooppalaisen elämäntavan mukaan ja puhumaan äidinkielensä sijaan englantia. Kuri kouluissa oli ankara, ja niissä esiintyi toisinaan seksuaalista väkivaltaa. Reservaattien kanssa tehdyt sopimukset petettiin, jos se oli eurooppalaistaustaisen väestön näkökulmasta taloudellisesti edullista. Monet alkuperäiskansat ajautuivat köyhyyteen ja jäivät toisen luokan kansalaisen asemaan.