pienoiskuva|Kansanperinne on innoittanut monia slaavilaisia taiteilijoita. Ilja Repinin Sadko vedenalaisessa valtakunnassa (1876).

Slaavilaisen mytologian ja slaavilaisen muinaisuskon varhaisimmat juuret juontuvat hyvin kauas indoeurooppalaisten kansojen menneisyyteen, jopa aikaan ennen slaavilaisen kielimuodon eriytymistä. Joidenkin osien on ounasteltu periytyvän neoliittiselta tai jopa mesoliittiselta kaudelta. Slaavilaisessa mytologiassa on paljon yhteisiä piirteitä muiden indoeurooppalaisten kansojen mytologian ja uskonnon kanssa, minkä vuoksi niiden arvellaan kehittyneen yhdestä indoeurooppalaisesta uskonnosta.

Slaavilaisella mytologialla ei ole juuri lainkaan kirjallisia tietolähteitä, joten useimmat myytit on rekonstruoitu pitkän tutkimustyön tuloksena vasta hiljattain. Jälkiä muinaisten slaavien uskomuksista löytyy etenkin slaavilaisten kansojen kansanperinteestä, mutta myös vertailu muihin indoeurooppalaisiin mytologioihin on osoittautunut hedelmälliseksi. Miltei kaikki tiedot on tämän vuoksi kuitenkin kyseenalaistettu, ja esimerkiksi slaavien jumalperheestä on hyvin erimielisiä näkemyksiä. Yleisimmin hyväksytyn käsityksen mukaan slaavien tärkeimmät jumalat olivat ukkosen jumala Perun ja manalan jumala Veles. Lisäksi on tärkeää huomata, että slaavien muinaisusko ei suinkaan ollut mikään yhtenäinen järjestelmä, vaan uskomukset ja palvonnan kohteet vaihtelivat suuresti niin maantieteellisesti kuin ajallisestikin.

Slaavilaisen mytologian tietolähteet

Toisin kuin kreikkalaisella tai egyptiläisellä mytologialla, slaavilaisen mytologian tutkimuksella ei ole käytettävissään kirjallisia alkuperäislähteitä. Slaaveilla ei voida todistaa olleen minkäänlaista kirjoitusjärjestelmää ennen kristinuskon saapumista, vaikka joitakin kiistanalaisia tapauksia on olemassa (esimerkiksi Velesin kirja). Sen vuoksi kaikki uskomukset ja perinteet siirrettiin suullisesti sukupolvelta toiselle, ja monet niistä painuivat unohduksiin kristinuskon saapumista seuranneina vuosisatoina. Kirjakielen slaaveille loivat 800-luvulla veljekset Kyrillos ja Metodios, kyrillistä aakkostoa edeltäneen glagoliittisen kirjaimiston isät, jotka Bysantin keisari lähetti slaaveja opettamaan. Kirjoitettu slaavi jäi kuitenkin pienen kaupungeissa asuneen hengellisen kansanosan yksinoikeudeksi, ja slaavinkieliset tekstit olivat voimakkaasti sidoksissa kristinuskoon. Maaseudun väestö jatkoi elämää entiseen tapaan, ja heidän uskomuksensa siirtyivät edelleen ainoastaan suullisesti. Ei-slaavilaiset kristityt lähetystyöntekijät kirjoittivat muistiin joitakin harvoja merkintöjä slaavien uskonnosta, mutta he eivät suhtautuneet pakanauskomuksiin kovinkaan objektiivisesti tai kiinnostuneina.

Arkeologisia jäännöksiä vanhoista jumalankuvista ja palvontapaikoista on löydetty, mutta niistä ei ole saatu paljonkaan lisävalaistusta. Palasia vanhoista myyttisistä uskomuksista ja pakanajuhlista on periytynyt tähän päivään kaikkien slaavilaisten kansojen kansanlauluissa, -tavoissa ja -tarinoissa. Ikivanhojen myyttien selvittely näistä kansanperinteessä tuhansia vuosia kulkeneista jäänteistä on monimutkainen ja vaikea tehtävä, joka usein johtaa tutkijoita harhateille. Tämä voi johtaa vääriin tulkintoihin ja sekaannuksiin, ja puhtaat väärennökset hankaloittavat tutkimusta entisestään.

Kirjalliset lähteet

Slaavilaisesta mytologiasta ei ole kirjallisia lähteitä ennen slaavien jakautumista länsi-, itä- ja eteläslaaveihin. Mahdollinen poikkeus on lyhyt huomautus Herodotoksen Historiassa, jossa mainitaan Neuri-heimo kaukana pohjoisessa. Heimon jäsenet muuttivat Herodotoksen mukaan itsensä susiksi useiksi päiviksi joka vuosi. Jotkut tutkijat ovat tulkinneet tämän slaavilaisten ihmissusiuskomusten pohjalta, kun toiset uskovat Herodotoksen viitanneen vanhaan slaavilaiseen karnevaalijuhlaan, jossa nuoret miehet kuljeksivat naamioituina ympäri kylää. Heihin on joskus viitattu nimellä vucari (susimiehet). "Neurin" yhdistäminen esislaaveihin on kuitenkin kiistanalaista. Ensimmäinen varma kirjallinen maininta slaaveista on 500-luvun bysanttilaisen historioitsijan Prokopioksen teoksessa Bellum Gothicum. Siinä hän kuvaa eteläslaaviheimoa, joka ylitti Tonavan suunnaten etelään. Prokopioksen mukaan nämä slaavit palvoivat vain yhtä jumalaa, kaiken herraa, joka hallitsi salamaa ja ukkosta. Historioitsija ei mainitse tämän ylijumalan nimeä, mutta hänen kuvauksestaan on melko selvää että kyseessä on Perun. Prokopios mainitsee slaavien uskoneen myös moniin paholaisiin ja keijukaisiin.

thumb|300px|Viktor Vasnetsovin näkemys bogatyrista.

Todennäköisesti 1000-luvun alussa kirjoitetussa Nestorin kronikassa on paljon arvokkaita viittauksia itäslaavien pakanallisiin uskomuksiin. Kronikka kuvaa muinaisen itäslaavivaltion historiaa. Vaikka käsikirjoitus koottiin 1100-luvun alussa, se sisältää kopioita ja viittauksia vanhempiin dokumentteihin ja kuvaa tapahtumia ennen kuin ruhtinas Vladimir Suuri kastoi kristinuskoon koko Kiovan Venäjän. Kaksi jumalaa, Perun ja Veles, mainitaan tekstissä, joka kuvaa 900-luvun rauhansopimusta itäslaavien pakanallisten hallitsijoiden ja bysanttikeisareiden välillä. Myöhemmin kronikan oletettu laatija Nestor kuvaa jumalperhettä, jonka samainen ruhtinas Vladimir esitteli Kiovassa vuonna 980 ennen kääntymistään kristinuskoon. Tähän ryhmään kuuluivat Perun, Hors, Dažbog, Stribog, Simargl ja Mokoš. Muut kronikat mainitsevat myös Svarogin. Kiinnostavia ovat myös itäslaavilaisen eepoksen Laulu Igorin sotaretkestä () katkelmat, joissa viitataan Velesiin, Dažbogiin ja Horsiin. Alkuperäinen eepos on ajoitettu 1100-luvun lopulle, tosin sen aitoudesta on jonkin verran väitelty.

Lukuisimmat ja rikkaimmat kirjalliset lähteet on länsislaavilaisella pakanuudella: viimeiset heimot pakotettiin kristinuskoon vasta 1100-luvun loppupuolella. Saksalaiset lähetystyöntekijät ja papit, jotka taistelivat pakanallisia uskomuksia vastaan, kirjasivat muistiin myös slaavien mytologiaa. He kuvasivat tarkoituksellisestikin slaavit verenhimoisina epäjumalanpalvojina ja barbaareina. Koska papit eivät osanneet slaavien kieltä, heidän kuvauksensa ovat sekoitus arvokasta tietoa, virheellisiä käsityksiä ja rankkaa liioittelua.

Thietmar von Merseburg kronikassa 1000-luvun alusta kuvataan temppeliä Riedegostin (Radagast) saarella, jossa palvottiin suurta jumalaa nimeltä Zuarasic (Svarogič). Thietmarin mukaan tämä oli pakanaslaavien pyhin paikka, ja Svarogič oli heidän tärkein jumalansa. Toinen arvokas dokumentti on saksalaisen Helmoldin myöhään 1100-luvulla kirjoittama Chronica Slavorum. Hän mainitsee "mustan jumalan" Zernebohin (Tšernobog), Porenut-jumalan, Živa-jumalattaren, joitakin nimettömiä jumalia, joiden patsailla oli useita päitä, sekä lopuksi Rügenin saarella palvotun Svantovitin (Svetovid), joka Helmoldin mukaan oli länsislaavien tärkein jumala.

Kolmas ja tärkein lähde on tanskalaisen kronikoitsijan Saxo Grammaticuksen Gesta Danorum, jossa hän kuvaa vuonna 1168 käytyä sotaa tanskalaisten ja Rügenin saaren slaavien välillä. Sodassa heidän kaupunkinsa vallattiin ja siellä sijainnut Svantovitin suuri temppeli tuhottiin. Saxo kuvaa pikkutarkasti Svantovitin palvontaa, siihen liittyneitä tapoja ja jumalan korkeaa nelipäistä patsasta. Hän mainitsee myös muiden slaaviheimojen monipäisiä jumalia: Rugievitin, Porevitin ja Porentiuksen. Neljäs lähde ovat saksalaisen soturipiispan Pyhän Oton (1061–1139) kirjoitukset. Bambergin piispa Otto johti 1100-luvulla useita retkiä lähellä Itämerta eläneiden slaavilaisten heimojen alueelle. Käsikirjoituksen mukaan tärkein slaavilaisten jumala oli Triglav. Wolgastin ja Havelbergin kaupungeissa palvottiin sodanjumala Gerovitia, joka mahdollisesti vastasi itäslaavien Jariloa.

Arkeologiset löydöt

thumb|300px|left|Slaavilaiset pidot, Sammakkoprinsessa Viktor Vasnetsov, Frog Tsarevna, 1918.

Arkeologisissa tutkimuksissa on löydetty useiden slaavilaisten jumalien patsaita. Vuonna 1848 löytyi Zbrucz-joen varrelta Ukrainasta korkea nelikasvoinen kivipatsas. Koska se muistutti suuresti Saxo Grammaticuksen kuvausta Rügenin saaren temppelin vastaavasta, patsas nimettiin heti Svantovitiksi, tosin tämäkin oletus on sittemmin kyseenalaistettu. Muualta löydettiin lisäksi toisia monikasvoisia patsaita. Pieni nelikasvoinen luusta kaiverrettu patsas 900-luvulta löydettiin keskiaikaisen bulgaarivaltakunnan pääkaupungin Preslavin raunioista. Läheltä Neubrandenburgia Saksasta Tollensesee-järven saarelta löytyi kaksipäinen ihmisenkokoinen ja puusta valmistettu veistos; keskiajalla alueella asui slaavilainen Dolenain-heimo, jonka nimi on säilynyt järven nimessä. Edelleen Dalmatiasta Kroatiasta löytyi kolmipäinen patsas kukkulalta, jonka nimi Suvid muistuttaa Svantovitia (Svetovid). Lähellä sijaitsee myös Dinara-vuoren Troglav-niminen huippu.

Myös useiden alttareiden jäännöksiä on löydetty. Rügenin saarella sijaitsevalla Arkonan niemellä suoritetut kaivaukset paljastivat suuren temppelin ja kaupungin jäänteet, joita pidetään samoina kuin mitä Saxo Grammaticus kuvasi. Novgorodista löydettiin Perunille omistetun alttarin jäännöksiä. Alttarin keskuskumpareella seisoi jumalan patsas. Sitä ympäröi kaivanto ja kahdeksan alttarikomeroa, jotka sisältävät uhrialttarien jäänteitä. Enemmän tai vähemmän samalla tavalla sommitellun linnoituksen jäänteet löydettiin läheltä Břeclavia Tšekistä paikasta, jonka nimi Pohansko (pakanallinen) on melko viitteellinen. Merkittäviä ovat myös Ukrainassa ja Valko-Venäjällä vaikuttaneen Tšernjahov-kulttuurin keramiikanpalaset 300-luvulta. Venäläinen arkeologi Boris Rybakov tulkitsi niihin piirretyt symbolit muinaiseen slaavilaiseen kalenteriin liittyviksi.

Kansanperinne

Useat slaavilaiset kansat käännytettiin kristinuskoon 600-luvun ja 1100-luvun välisenä aikana. Kristinusko kmenestyi kuitenkin lähinnä vain kaupungeissa ja paremman väen keskuudessa, ja erityisesti maaseudulla vanhat myytit säilyivät elinvoimaisina. Kristityt papit ja munkit taistelivat slaavilaisissa maissa, erityisesti Venäjällä vuosisatoja niin sanottua kaksoisuskoa vastaan: toisaalta talonpojat antoivat kastaa itsensä, kävivät jumalanpalveluksissa ja viettivät uusia kristittyjä juhlia, mutta harjoittivat silti itsepäisesti vanhoja riittejä vielä silloinkin, kun muinaiset jumalat ja myytit olivat täysin unohtuneet.

Tämä johtui siitä, että slaavilaisen talonpojan näkökulmasta kristinusko ei korvannut vanhaa slaavilaista mytologiaa, vaan toi siihen uusia aineksia. Kristinusko tarjosi ehkä toivon pelastuksesta ja kuolemanjälkeisestä elämästä, mutta tässä maailmassa selviytymiseen, vuotuiseen sadonkorjuuseen ja karjan suojelemiseen tarvittiin vanhoja suojelusjumalia, kotihenkiä ja hedelmällisyysriittejä. Tätä ongelmaa kirkko ei koskaan kyennyt todella ratkaisemaan, korkeintaan se saattoi korvata pakanajumaluuden pyhimyksellä tai marttyyrilla. Kultti itse kuitenkin säilyi, samoin myyttinen käsitys maailmasta, jonka avulla luonnonilmiöt selitettiin.

Slaavilaisen mytologian tutkimus joutui siten vaikeaan tilanteeseen. Slaavien kansanuskomukset ja -perinteet ovat epäilemättä rikkain lähde vanhojen pakanallisten uskomusten selvittelyyn, mutta tietolähteen tulkitseminen ei ole yksinkertainen tehtävä. Kansanlaulut, -tarinat ja -juhlat menettivät alkuperäisen myyttisen luonteensa ja tarkoituksensa kauan sitten, ja niistä tuli pelkkää taikauskoa tai merkityksetön perinne, jota toistettiin ja siirrettiin jälkipolville ymmärtämättä sen tarkoitusta. Ihmisillä oli epämääräinen käsitys, että joitakin juhlia tuli viettää, tarinoita kertoa ja lauluja laulaa, koska niin oli aina tehty. Vanhojen jumalien kultteja sekoitettiin uusien kristittyjen pyhimysten kunnioittamiseen, vanhat rituaalit sekoittuivat kristillisiin juhliin, ja vuosisatojen aikana ne sulautuivat toisiinsa täydellisesti. Tämä johti tutkijat analysoimaan itse kansanperinteen rakennetta ja suunnittelemaan menetelmiä, joiden avulla vanha mytologia saataisiin siitä esiin. Kansanperinteen kertomukset voidaan karkeasti jakaa kahteen osaan: