Papua-Uuden-Guinean itsenäinen valtio eli Papua-Uusi-Guinea on saarivaltio Melanesiassa. Se muodostuu Uuden-Guinean saaren itäosasta sekä sen lähettyvillä olevista pienemmistä saarista. Se sijaitsee Australian pohjoispuolella lounaisella Tyynellämerellä, juuri päiväntasaajan eteläpuolella. Muut naapurivaltiot ovat Indonesia, jolle Uuden-Guinean läntinen puolisko eli Länsi-Uusi-Guinea kuuluu, sekä meren erottamina Mikronesian liittovaltio pohjoisessa ja Salomonsaaret kaakossa.
Papua-Uuden-Guinean noin 11 miljoonaa asukasta puhuvat satoja eri kieliä, sillä asutus on pitkään ollut keskittynyt pieniin eristyneisiin kyliin. Britannia, Saksa ja Australia hallitsivat aluetta 1900-luvulta 1970-luvulle, kunnes valtio itsenäistyi vuonna 1975. Papua-Uusi-Guinea kuuluu Brittiläiseen kansainyhteisöön. Maakaasu-, öljy- ja kultavarat ovat vaikeasti hyödynnettäviä, joten maatalous on edelleen tärkein tulonlähde.
Maantiede
pienoiskuva|vasen|Papua-Uuden-Guinean kartta. Papua-Uusi-Guinea on saarivaltio, joka käsittää maailman toiseksi suurimman saaren Uuden-Guinean itäosan sekä lukuisia pienempiä saaria. Maan erottaa Indonesiaan kuuluvasta Länsi-Uudesta-Guineasta lähes suora, 141. pituuspiiriä kulkeva raja. Suorasta sen erottaa vain noin 80 kilometriä pitkä Flyjokea seuraava mutka. Tärkeimmät saaristot ovat Bismarckinsaaret, Trobriandsaaret, D’Entrecasteaux’nsaaret ja Louisiadesaaret. Lisäksi muutama saarista kuuluu Salomonin saaristoon, muun muassa Bougainville. Valtion pinta-ala on 462 840 neliökilometriä.
Papua-Uuden-Guinean pääsaari on Indonesian rajan kohdalla pohjois-eteläsuunnassa 820 kilometriä pitkä. Saari kapenee itään päin mentäessä sormimaiseen niemimaahan, joka käytännössä osoittaa D’Entrecasteaux’n- ja Louisiadesaaria kohti. Valtion pohjoisosassa Bismarckinsaaret muodostavat kaaren, joka alkaa Amiraliteettisaarista ja jatkuu kaarena Uuden-Britannian ja Ubmoisaaren kautta pääsaareen Huonin niemimaahan.
Pääsaarta hallitsee sen pituussuunnassa kulkeva keskusvuoristo, jonka korkein huippu Papua-Uuden-Guinean puolella on Bismarckin vuoristoon kuuluva Mount Wilhelm (4 509 m). Vuoristo ja saaren geologinen monimuotoisuus ovat syntyneet Australian ja Tyynenmeren laattojen törmäyksessä. Vuoriston eteläpuolinen alanko kuuluukin geologisesti Australian mannerlaattaan. Eteläinen alanko on varsin laaja ja soinen, mutta pohjoisessa vuoristot laskeutuvat huomattavasti jyrkemmin mereen. Koska maa sijaitsee mannerlaattojen siirrosvyöhykkeellä, siellä on monia toimivia tulivuoria, kuten Manam, Karkar, Lamington, Langila, Ulawun, Rabaul ja Bagana.
Papua-Uusi-Guinea sijaitsee Tyynenmeren tulirenkaassa, joten maanjäristykset, maanvyöryt ja tsunamit ovat yleisiä. Maajäristyksen laukaisema tsunami tappoi 17. heinäkuuta 1998 yli 2 200 ihmistä ja pakotti yli 10 000 henkeä muuttamaan. Toukokuun 24. 2024 yli 2 000 ihmistä hautautui maanvyöryn alle Engan maakunnassa.
Papua-Uudella-Guinealla on rantaviivaa 5 152 kilometriä.
Papua-Uuden-Guinean joet virtaavat keskusylängöltä etelään ja pohjoiseen. Pohjoiseen virtaavista joista merkittävimmät ovat Sepik ja Ramu ja etelään virtaavista Fly, Kikori ja Purari. Vuoristossa joet ovat muodostaneet monia kanjoneita, mutta alankoalueilla niiden virtaus on varsin hidasta. Esimerkiksi Flyjoki on 820 kilometrin päässä laskupaikasta enää vain 18 metriä merenpinnan yläpuolella. Rinne laskeutuu vain 2,4 senttimetriä kilometrin matkalla. Joissa virtaa myös huomattavia määriä sedimenttejä, jotka ovat kasanneet alajuoksulle valtavia suo- ja suistoalueita. Suurin järvi on Westernin maakunnassa sijaitseva Lake Murray, jonka 400 neliökilometrin pinta-ala moninkertaistuu sadekausina.
Ilmasto pienoiskuva|vasen|Laen ilmasto. Punaisen alueen yläreuna kuvaa päivän keskilämpötilaa (asteikko vasemmalla) ja pinta-ala vuoden lämpösummaa. Siniset palkit (asteikko oikealla) kuvaavat kuukausittaista sademäärää. Vuotuinen sademäärä on 4 581 mm. Papua-Uuden-Guinean ilmasto on trooppinen, ja lämpötilan vaihtelu on varsin pientä. Alankoalueilla vuoden korkein lämpötila on keskimäärin 30–32 astetta ja matalin 23–24 astetta. Ylänköalueilla on kuitenkin selvästi viileämpää, ja kuuraa esiintyy säännöllisesti yli 2 100 metrin korkeudessa. Päivälämpötila ylittää yleensä 22 asteen ajan.
Papua-Uusi-Guineassa on sadekausi marraskuulta huhtikuulle ja kuivakausi toukokuulta lokakuulle. Esimerkiksi Port Moresbyssä sadekauden aikana tulee 78 prosenttia vuoden sadannasta. Valtion pohjoisosassa vaikuttaa läntisen Tyynenmeren lämmin merivesi, joka tuo sateita ympäri vuoden. Kaviengissa vuotuinen sadanta 3 150 millimetriä, kun se Port Moresbyssä on 1 190 millimetriä. Monin paikoin ylittyy kuitenkin 2 500 millimetrin vuosisadannan raja, ja Papua-Uusi-Guinea onkin yksi maailman kosteimpia alueita. Sen ilmastoon vaikuttavat pasaatituulet sekä Etelä-Tyynenmeren kohtaamisvyöhyke. El Niño puolestaan tuo säännöllisesti kuivempia kausia. Taifuunit aiheuttavat joulukuun ja maaliskuun välisellä jaksolla toisinaan tuhoisia tulvia ja eroosiota.
Luonto ja luonnonsuojelu FAO:n mukaan Papua-Uuden-Guinean pinta-alasta 63,4 prosenttia oli vuonna 2010 metsän peitossa. Tästä peräti 91,2 prosenttia on aarniometsää. Metsän osuus on kuitenkin pienenemässä, sillä vuosien 1990–2010 metsästä katosi 8,9 prosenttia. Uuden-Guinean saaren trooppiset sademetsät on maailman kolmanneksi laajin sademetsäkeskittymä Amazonin ja Kongon altaan jälkeen. 80 prosenttia Papua-Uuden-Guinean metsistä on sademetsää. Etelärannikolla ja pääkaupungin Port Moresbyn seudulla on kuivempaa trooppista kuivametsää ja savannikasvillisuutta sekä paikoin monsuunimetsää. Ylängöillä kasvaa muun muassa tammia, pyökkejä sekä mäntyjä, ja korkeimmilla vuorilla yli 3 400 metrin korkeudessa on karua alpiinista kasvillisuutta. Vuorten huiput ovat paljaita. Pääsaaren rannikolla, etenkin Papuanlahden jokisuistoalueella, on mangrovemetsää.
Uusi-Guinea on maantieteellisesti Indo-Australian tektonisen laatan pohjoinen jatke, joka liittyy Australiaan Torresinsalmen kohdalla kulkevan kapean kilven kautta. Vesien ollessa matalammalla muun muassa jääkausien aikana Uuden-Guinean ja Australian välillä on ollut maayhteys. Niinpä niiden eläimistö onkin kovin samanlainen; molemmilla elää suuria määriä kotoperäisiä pussieläimiä, kuten kenguruita ja vompatteja. Sademetsissä elää yli 3 000 kämmekkäkasvilajia sekä noin 700 lintulajin joukossa harvinaisia paratiisilintuja, jollainen esiintyy myös maan lipussa.
Papua-Uuden-Guinean suurimmat ympäristöongelmat ovat sademetsien hävitys, kaivosten aiheuttamat saasteet ja vaikeat kuivuudet. Kansallispuistojen perustaminen on ollut hidasta, koska hallitus ei ole halunnut puuttua maanomistuskäytäntöihin.
Historia
Varhaishistoria pienoiskuva|Asumus viidakon reunassa. Tutkimusmatkailijan piirros vuodelta 1887. Uudelta-Guinealta on löydetty merkkejä ihmisasutuksesta ainakin 60 000 vuoden takaa. Väestö saapui todennäköisesti Kaakkois-Aasiasta ja perusti saarelle yksinkertaisen, maatalouspohjaisen sivilisaation. Noin 3 000 vuotta sitten austronesialaiset kansat levittäytyivät Indonesian saarilta Uuteen-Guineaan, varsinkin sen pohjoisrannikolle.Diamond 2003, luku ”Pikavene Polynesiaan”. Ihmiset asettuivat pieniin ryhmiin, joiden asuinpaikkoja erotti läpitunkematon metsä. Siksi heille kehittyi lukuisia erilaisia kieliä, eikä saarelle syntynyt keskushallintoa tai monimutkaisia yhteiskuntarakenteita.
Kukin arkeologinen kohde viittaa itsenäiseen maatalouden kehitykseen ja muutoksiin tuhansien vuosien aikana.
Eurooppalaisten aika Eurooppalaiset tulivat saarelle 1500-luvulla ja antoivat sille sen nykyisen nimen – papua on johdettu malaijinkielisestä sanasta, joka kuvastaa kiharia, melanesialaisia hiuksia, ja Uusi-Guinea-nimen antoivat espanjalaiset tutkimusmatkailijat, joiden mielestä saaren väestö muistutti läntisen Afrikan guinealaisia. Saaren sisäosat pysyivät pitkään huonosti tunnettuina. Laajoja alueita sisämaassa luultiin asumattomiksi, kunnes 1930-luvulla ensimmäiset lentokoneet kulkivat alueen yli ja niistä voitiin todeta siellä olleen varsin tiheäänkin asuttuja ja viljeltyjä alueita, joiden asukkaat olivat siihen saakka olleet täysin eristyksissä muusta maailmasta.Diamond 2007, luku ”Viimeiset ensikosketukset”.
Alankomaat otti vuonna 1828 haltuunsa Uuden-Guinean saaren nykyisin Indonesialle kuuluvan länsiosan, mutta itäosaa ei otettu siirtomaahallintaan vielä muutamaan vuosikymmeneen. Brittiläinen John Moresby kartoitti 1870-luvulla saaren kaakkoisosaa, mutta eurooppalaiset plantaasiomistajat siirtyivät 1880-luvulla Uuden-Britannian ja Uuden-Irlannin saarille. Saksan Uuden-Guinean kauppakomppania otti vuonna 1884 haltuunsa Uuden-Guinean koillisosan ja britit kaakkoisosan. Saksan hallitus otti 1899 haltuunsa kauppakomppanian alueen ja nimesi sen Saksan Uudeksi-Guineaksi. Vuonna 1906 Britannia luovutti Australialle hallinnoimansa kaakkoisosan, Brittiläisen Uuden-Guinean.
Australian hallinnassa Ensimmäisessä maailmansodassa Australia miehitti myös maan Saksalle kuuluneen osan, joka vuodesta 1921 lähtien oli Australian hallinnassa Kansainliiton mandaattialueena.Facta 2001, s. 546–547. Australia hallinnoi kuitenkin Uuden-Guinean ja Papuan territorioita erillisinä alueina. Papuan kuvernööri Hubert Murray ei pyrkinyt kehittämään aluetta, mutta Uuden-Guinean territorion talouteen ja yhteiskuntaan vaikutti valtaisasti 1920-luvulla tehty kultalöytö.
Japani valloitti osia molemmista alueista toisessa maailmansodassa vuonna 1942. Japanin tukikohta oli Rabaulissa, ja japanilaiset yrittivät vallata koko saaren. He eivät kuitenkaan päässet Port Moresbyyn asti, ja tappio Korallimeren taistelussa esti aiheet maihinnoususta. Japanilaiset antautuivat pääsaarella elokuussa 1945. Koillisosasta tehtiin YK:n huoltohallintoalue, joka vuonna 1949 yhdistettiin saaren Australialle jo ennen ensimmäistä maailmansotaa kuuluneen kaakkoisosan eli Papuan kanssa Papuan ja Uuden-Guinean territorioksi.
Itsenäisyys pienoiskuva|vasen|120px|Sir Michael Somare vuonna 2009.|alt= Australia alkoi 1960-luvulla kansainvälisen paineen seurauksena valmistaa Papua-Uutta-Guineaa itsenäisyyteen. Vuoden 1972 vaalien jälkeen Michael Somare muodosti ministeriön, jonka tavoitteena oli johtaa Papua-Uusi-Guinea asteittain itsehallinnon kautta itsenäisyyteen. Maa saikin itsehallinnon 1. joulukuuta 1973 ja itsenäisyyden 16. syyskuuta 1975, ja Somaresta tuli sen ensimmäinen pääministeri. Siihen tulivat siis kuulumaan ne osat Uutta-Guineaa ja sen lähisaaria, jotka 1900-luvun alussa olivat olleet Saksan tai Britannian alaisuudessa. Uusi valtio liittyi Brittiläiseen kansainyhteisöön.
Papua-Uuden-Guinea itsenäisyyden ensimmäinen paha kriisi syntyi Bougainvillen saarella, joka julistautui jo syyskuussa 1975 itsenäiseksi Pohjoisten Salomonsaarten tasavallaksi mutta palasi seuraavana vuonna. Tämän jälkeen separatistinen liike pysyi pitkän pinnan alla, mutta vuoden 1988 lopulla kaivosten aiheuttamat ympäristötuhot, kaivosteollisuuden rasismi, pääsaarelaisten suuri määrä ja kaivostulojen epätasainen jakaminen synnytti useita erimielisyyksiä. Bougainvillen konflikti vallankumouksellisen armeijan ja hallituksen joukkojen kanssa kesti vuoteen 1997, ja sen aikana kuoli 7 000 – 20 000 ihmistä. Vuonna 2001 allekirjoitettiin rauhansopimus, johon sisältyi lupaus kansanäänestyksestä 10–15 vuoden kuluttua. Vuonna 2006 saari valitsi ensimmäisen autonomisen hallituksen, ja entisestä kapinallisjohtajasta Joseph Kabuista tuli Bougainvillen presidentti.
Vuonna 1997 El Niñoon liittyvä kuivuus aiheutti nälänhädän, joka surmasi yli tuhat ihmistä. Vuonna 1998 tuli kolme tsunamia, jotka tappoivat 3 000 henkeä. Vuonna 2007 trooppinen sykloni Guba ja sen aiheuttamat tulvat ajoivat tuhansia ihmisiä kodeistaan ja 163 ihmistä kuoli.