Marshall-apu eli Marshall-suunnitelma (), virallisesti Euroopan jälleenrakennusohjelma (), oli Yhdysvaltojen ensisijainen ohjelma Euroopan jälleenrakentamiseksi toisen maailmansodan jälkeen vuosina 1948–1952. Presidentti Harry S. Trumanin kauden ohjelma oli Yhdysvaltojen ulkoministerin kenraali George C. Marshallin idea. Suomi kieltäytyi sille tarjotusta Marshall-avusta. Tšekkoslovakia, Puola ja Unkari olisivat halunneet ottaa Marshall-avun vastaan, mutta Neuvostoliiton painostuksesta kieltäytyivät. Espanjalle Marshall-apua ei tarjottu Francisco Francon hallinnon vuoksi.
Toisen maailmansodan jälkeen Itä-Eurooppa oli osa Neuvostoliiton vaikutuspiiriä, ja Marshall-avun avulla Länsi-Eurooppaa oli tarkoitus suojella kommunismin vaikutusvallan leviämiseltä. Länsi-Euroopan maat sitoutuivat Yhdysvaltoihin Marshall-avulla, jonka jakamiseen perustettiin lyhytaikainen Euroopan taloudellinen yhteistyöjärjestö (OEEC), josta myöhemmin ovat kehittyneet Euroopan hiili- ja teräsyhteisö (EHTY) sekä Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD).
Avustusohjelman luominen pienois|vasen|pysty|Kenraali George C. Marshallista tuli presidentti Harry S. Trumanin hallinnon ulkoministeri tammikuussa 1945. Euroopan jälleenrakentamiseksi käynnistetty apu nimettiin hänen nimensä mukaan. Ohjelman tausta
Toisen sodanjälkeisen vuoden eli vuoden 1947 alkaessa kansainvälinen ilmapiiri oli heikennyt. Sodan aikaiset liittolaiset Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat ajautumassa vastakkainasetteluun. Yhdysvallat oli Turkin ja Kreikan suunnalla tapahtuneen Neuvostoliiton ja kommunistien toiminnan vuoksi päätynyt tukemaan niiden vastaista toimintaa. Uuden poliittisen suhtautumisen taustavoimana Yhdysvalloissa oli Neuvostoliitto-asiantuntija George F. Kennan. Kennan loi tässä yhteydessä patoamiskäsitteen suhteessa Neuvostoliiton toimintaan. Sen avulla Länsi-Eurooppaa oli tarkoitus suojella kommunismin vaikutusvallan leviämiseltä. Tätä yhdysvaltalaisten uutta politiikkaa alettiin kutsua nimeltä Trumanin oppi. Toisaalta saman aikaisesti Neuvostoliitto vahvisti asemiaan sodan aikana miehittämissään Itä-Euroopan maissa, joiden hallitukset muuttuivat kommunistijohtoisiksi.Bjöl 1984, s. 96–101.
Yhdysvaltain ulkoministeri George Marshall vieraili Moskovassa huhtikuussa 1947, jossa hän tapasi Neuvostoliiton johtomiehet mukaan lukien Stalinin. Marshall vakuuttui tapaamisessa siitä, että Stalinin politiikka ja maailmanvallan leviäminen perustuisi Euroopan taloudellisen romahduksen vaikutusten odotteluun. Tältä pohjalta Marshall antoi Kennanille tehtäväksi suunnitella taloudellista tukiohjelmaa. Sen mukaan luotiin esitys Euroopan jälleenrakennusohjelmaksi (). Se sisälsi kolme pääkohtaa: 1) Euroopan valtioiden yhteinen tarpeittensa määrittely, 2) Apu koskisi koko Eurooppaa, 3) Saksan jälleenrakennukseen kiinnitettäisiin erityistä huomiota. Tältä pohjalta Marshall piti puheensa 5. kesäkuuta 1947 Harvardin yliopistossa.Bjöl 1984, s. 105–109.
Marshall sanoi puheessaan Harvardissa: ”On luonnollista, että Yhdysvallat tekee kaiken voitavan auttaakseen palauttamaan normaalit ja terveet taloudelliset olosuhteet maailmaan, sillä tämä on poliittisen vakavuuden ja turvallisuuden rauhan edellytys.” Marshallin puheessa korostui pelko siitä, että taloudellinen kurjuus Euroopassa johtaisi kommunismin kannatuksen nousuun. Apua kanavoitiinkin erityisesti suuriin Euroopan maihin. Ranskan ja Italian kohdalla Marshall-avulla nähtiin mahdollisuutta tukkia maissa olevien vahvojen kommunistipuolueiden vaikutusvallan kasvua. Samalla Euroopan talouden kohentuessa saataisiin Yhdysvaltojen teollisuudelle merkittävät vientimarkkinat. Marshall-apu oli suhteessa Yhdysvaltojen bruttokansantuotteeseen suurempaa, kuin länsimaista on koskaan annettu kehitysapuna kehitysmaille ja se inspiroi myöhempää kehitysapua.
Marshall-ohjelmasta neuvottelu eurooppalaisten kanssa
Yhdysvaltojen apulaisulkoministeri Dean Acheson tapasi 17. kesäkuuta 1947 Pariisissa Ranskan ulkoministerin Georges Bidaultin ja Ison-Britannian ulkoministerin Ernest Bevinin kanssa. Siellä sovittiin Neuvostoliiton kutsumisesta yhteiseen kokoukseen Pariisissa. Tähän Neuvostoliitto suostuikin nopeasti, ja Neuvostoliiton valtuuskunta ulkoministeri Molotovin johdolla saapuivat 27. kesäkuuta Pariisiin.Bjöl 1984, s. 111.
Lyhyen aikaa myös Neuvostoliitto oli kiinnostunut Marshallin avusta. Neuvostoliitto muutti kantaansa kesken Pariisin kokouksen. Neuvostoliitto perusteli kantaansa sillä, että Yhdysvallat sekaantui Euroopan maiden asioihin ja apu merkitsisi Euroopan joutumista Yhdysvaltain hallinnon alaiseksi. Neuvostoliitto vetäytyi yhteistyöstä, mikä oli yksi osoitus Euroopan pitkällisen kahtiajaon, kylmän sodan alkamisesta.Bjöl 1984, s. 111–113.
Neuvostohallitus kieltäytyi taloudellisesta avusta. Se ei myöskään hyväksynyt avun antamista vaikutuspiirissä oleville maillekaan. Niinpä avusta kiinnostuneet Neuvostoliiton liittolaismaat Tšekkoslovakia, Puola ja Unkari joutuivat luopumaan houkuttelevasta tarjouksesta. Tšekkoslovakia oli jopa jo suostunut, mutta perui kutsun apua koskeviin neuvotteluihin. Asian karuus selvisi tšekeille heinäkuun alussa 1947 Moskovassa käydyissä kauppaneuvotteluissa. Stalin ilmoitti tšekeille:Rautkallio 1979, s. 113.
Samaan aikaan Puolan hallitus pohti Marshall-kysymystä, mutta sai kuulla Moskovan radion kautta tiedon hylänneensä Marshall-avun.
Neuvostohallitus käynnisti tämän jälkeen omat vastatoimensa, johon liittyi uuden kommunistisen yhteistyöjärjestön Kominformin perustaminen syksyllä 1947.Bjöl 1984, s. 113–116.
Suomen kieltäytyminen Marshall-avusta Suomi osallistui Pariisissa järjestettyihin neuvotteluihin Marshall-apua koskien vuonna 1947. Presidentti Juho Paasikiven lähestyi asiaa puhtaasti taloudellisesta näkökulmasta.
Suomen hallitus päätyi kieltäytymään Marshall-avusta, koska pelkäsi sen vahingoittavan Suomen suhteita Neuvostoliittoon. Neuvostoliitto oli julkisesti tuominnut Marshall-avun ja lisäksi diplomaattiteitse kieltänyt Suomea ottamasta apua vastaan. Suomihan oli tehnyt presidentti Mannerheimin johdolla Neuvostoliiton kanssa erillisrauhan omine sitovine sopimuksineen jo 1944.
Suomi olisi tarvinnut kipeästi taloudellista tukea, sillä Suomen piti maksaa sotakorvauksia Neuvostoliitolle. Sodasta kärsinyt Suomi joutui jäämään ulkopoliittisista syistä ilman apua, vaikka muun muassa vauras Ruotsi saattoi sitä nostaa. Asiasta toi presidentti Paasikivelle viestin pääministeri Mauno Pekkala. Pekkala oli tavannut sitä ennen valvontakomission kakkosmiehen kenraali Savonenkovin, joka oli todennut ”rauhansopimuksen olevan vielä ratifioimatta, sotakorvausten olevan käynnissä ja asekätkentäjutun olevan kesken”.Rautkallio 1979, s. 115. Presidentti Paasikivi kirjoitti asiasta päiväkirjaansa 8. heinäkuuta 1947:Paasikivi 1985, s. 468.
Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta käsitteli asiaa 10. heinäkuuta. Kansandemokraatteja lukuun ottamatta kaikki muut puolueet äänestivät Marshall-avun hyväksymisen puolesta. Ulkopoliittista valtaansa käyttäen presidentti Paasikivi kuitenkin saneli itse kielteisen päätöksen. Vastauksena Pariisissa pidettävään Marshall-avun järjestäytymiskokoukseen Suomen hallitus käytti kieltäytymisperusteenaan puolueettomuusmääritelmää, joka kirjattiin seuraavana keväänä YYA-sopimuksen johdantoon:Rautkallio 1979, s. 115–116.
Suomi ilmoitti kuitenkin halukkuutensa osallistua ERP:n tarjoamaan puhtaasti taloudelliseen yhteistoimintaan ja ilmoitti olevansa valmis antamaan tätä varten talouttaan koskevaa informaatiota.
Suomen kieltäytyminen Marshall-avusta kirkasti osaltaan Suomi-kuvaa Yhdysvalloissa: maa, joka ainoana oli 1930-luvulla maksanut velkansa, oli myös lähes ainoa maa, joka ei pyytänyt tukipalkkioita. Kun presidentti Urho Kekkonen vuonna 1961 teki virallisen vierailun Yhdysvaltoihin, eräs yhdysvaltalainen sanomalehti kirjoitti Kekkosen olevan ensimmäinen ulkomainen valtiomies, joka Yhdysvaltoihin saapuessaan ei ojentanut kättään kämmenpuoli ylöspäin.Veikko Huttunen: Kansakunnan historia 7: täysi-ikäinen kansakunta, s. 292. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1974. . Myös Yhdysvaltain entinen presidentti Herbert Hoover tunnusti Suomen olevan rahallisen avun tarpeessa vierailtuaan Suomessa vuonna 1946.
Avustusohjelman toteutuminen
Yhdysvaltojen presidentti Truman kutsui kongressin marraskuussa 1947 käsittelemään avustusohjelmaa. Kongressi hyväksyi ohjelman jo seuraavassa kuussa. Presidentti Truman vahvisti lain 3. huhtikuuta 1948. Ohjelman käytännön toteuttajaksi nimitettiin Studebaker-yhtymän pääjohtaja Paul G. Hoffman. Kukin apua saaneista Euroopan valtioista sitoutui mm. myötävaikuttamaan Euroopan yhdistymiseen taloudellisesti, edistämään erityisesti Yhdysvaltain kaupan vapautumista ja vähentää valtion kontrollia mm. luopumalla säännöstelystä. Marshall-avun saajat muodostivat keväällä 1948 oman järjestönsä avustuksien jaosta huolehtimaan. Tällöin muodostettiin Euroopan taloudellinen yhteistyöjärjestö eli OEEC.Kuosa 1965, s. 271–272. Aluksi apua oli tarkoitus lähettää myös Neuvostoliiton miehittämille maille, mutta kun Neuvostoliitto vetäytyi avustusohjelmasta, sen alaisuudessa olevat satelliittivaltiot vetäytyivät tämän jälkeen.
Vuosien 1948 ja 1951 aikana Yhdysvallat lahjoitti yli 13 miljardia dollaria (noin 150 miljardia dollaria vuonna 2017) teknistä ja taloudellista apua 16 Euroopan maan uudelleenrakentamiseen, jotka olivat liittyneet OEEC:een vastauksena Marshallin kehotukseen yhteisen suunnitelman muodostamiseksi. Suurin Marshall-avun saaja oli Yhdistynyt kuningaskunta (vastaanottava noin 26 prosenttia kokonaismäärästä), jonka jälkeen Ranska (18 prosenttia) ja Saksan liittotasavalta (11 prosenttia). Marshall-apua sai kaikkiaan 18 Euroopan maata.The Marshall Plan Fifty Years Later, Palgrave MacMillan, United Kingdom, 2001
Marshallin suunnitelma nopeutti sodasta kärsineitä maita pääsemään taloudellisesti jaloilleen. Apu suuntautui ennen kaikkea infrastruktuurin kehittämiseen ja asuntojen rakentamiseen. Marshall-avun jakaminen lopetettiin vuoden 1951 lopulla. Yhdysvallat katsoi Euroopan tällöin jo toipuneen pahimmista sodan menetyksistä.Kuosa 1965, s. 274.
Marshall-apuun liittyvä OEEC oli pohjana Euroopan taloudellisen yhteistyön kehittymiseen ensiksi EEC:ksi, sitten EC:ksi ja lopulta EU:ksi sekä Euroopan unionin sisämarkkinoiden muodostumiselle.
Kulut Tarkkoja lukuja siitä, paljonko Marshall-apua loppujen lopuksi jaettiin, ei ole. Tämä johtuu siitä, että jotkin apua saaneet maat saivat myös muuta tukea Yhdysvalloilta, mikä vesittää linjaa Marshall-avun ja muun avun välillä. Myös se, millä perusteella mikäkin maa sai osuutensa, vaihteli maakohtaisesti.
Valtio1948/49(miljoonia dollareita)1949/50(miljoonia dollareita)1950/51(miljoonia dollareita)Kumulatiivinen(miljoonia dollareita)4713023551 128 ja 195222360777884501336221543 ja 5944052051 20423216670468175156453765104385001 44882902003720070701 0856915202 296394826034700250250103871953852859501371 3169211 0603 297 Yhteensä4 9243 6524 15512 731
Merkitys ja reaktioita Marshall-avun katsotaan olleen menestys: sitä saaneiden maiden talous kasvoi 15–25 % hieman maasta riippuen. Teollisuudenaloja, jotka erityisesti hyötyivät avusta, olivat mm. teräs- ja kemianteollisuus. Euroopalle apu oli tärkeä pääoman lähde sodassa tuhoutuneen infrastruktuurin rakentamisessa, kun taas Yhdysvallat sai avun kautta luotua kauppasuhteita Eurooppaan ja pystyivät tuomaan amerikkalaisia tuotteita Euroopan markkinoille. George Marshall sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1953 työstään avustusohjelman edistämisessä. Marshall-apu loi myös pohjan Naton perustamiselle.