Georg Wilhelm Friedrich Hegel (27. elokuuta 1770 Stuttgart, Württembergin herttuakunta, Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta – 14. marraskuuta 1831 Berliini, Preussin kuningaskunta) oli saksalainen filosofi, jonka vaikutus on luultavasti ollut vahvimmillaan metafysiikassa, historianfilosofiassa sekä poliittisessa filosofiassa.

Häntä pidetään saksalaisen idealismin tärkeimpänä edustajana. Hänen ajatuksillaan oli suuri vaikutus marxilaisuuteen. Hänen ajatustensa mennessä pois muodista Manner-Euroopassa syntyi Britanniassa anglohegeliläisyys, josta tuli muutamaksi vuosikymmeneksi Britannian hallitseva filosofinen koulukunta.

Hän kehitti dialektisen järjestelmän, joka korosti historian ja ideoiden etenemistä teesistä antiteesiin ja sieltä synteesiin. Hegel oli viimeinen modernin ajan suurista filosofisen järjestelmän rakentajista. Hänen työnsä, joka jatkoi Immanuel Kantin, Johann Gottlieb Fichten ja Friedrich Schellingin työtä, merkitsee siten klassisen saksalaisen filosofian huippua. Kristillisten näkemysten inspiroimana ja fantastisen konkreettisen tiedon hallintaan perustuvana absoluuttisena idealistina Hegel löysi paikan kaikelle – loogiselle, luonnolliselle, inhimilliselle ja jumalalliselle – dialektisessa järjestelmässä, joka toistuvasti heilahteli teesistä antiteesiin ja takaisin korkeampaan ja rikkaampaan synteesiin. Hänen vaikutuksensa on ollut yhtä hedelmällinen hänen laukaisemissaan reaktioissa – tanskalaisessa eksistentialistissa Søren Kierkegaardissa; marxilaisissa, jotka kääntyivät yhteiskunnalliseen toimintaan; loogisissa positivisteissa; ja G. E. Mooressa ja Bertrand Russellissa, jotka molemmat olivat brittiläisen analyyttisen filosofian pioneereja – kuin hänen myönteisessä vaikutuksessaan.

Hegel näki valtion historiallisen kehityksen päämääränä. Absoluuttinen henki toteutti itseään luonnossa ja ihmisissä ja valtio edusti henkeä, ihmiskunnan rationaalisen ja eettisen kehityksen päämäärää. Tätä näkemystä on pidetty usein Hegelin edustaman kristinuskon filosofisena esityksenä, joskin hänen kuolemansa jälkeen useat kristityt syyttivät hänen ajatteluaan panteistiseksi. Hegeliläisessä filosofiassa valtio oli absoluuttisen hengen tuotos ja siten itseisarvo. Tätä voidaan pitää vastakohtana kantilaiselle ajattelulle, jossa ihmisillä on itseisarvo ja valtio palvelee heidän asiaansa. Hegelin mukaan olemassaolo on pohjimmiltaan filosofista ajattelua. Näin ollen hän on ontologinen idealisti.

Suku ja koulutus

pienois|Museum Hegelhaus, Hegelin synnyinkoti Stuttgartissa. Hegel syntyi Stuttgartissa Saksassa vuonna 1770. Lapsena hän luki innokkaasti kaikenlaista kirjallisuutta, sanomalehtiä ja filosofisia esseitä. Ansio hänen kirjallisesta lapsuudestaan kuuluu osittain hänen äidilleen, joka ruokki aktiivisesti lapsensa älyllistä kehitystä. Hegelit olivat vauras keskiluokkainen perhe. Hänen isänsä toimi verovirkailijana Württembergin herttuakunnan hallinnossa.

Hän oli jo oppinut latinan alkeita äidiltään aloittaessaan Stuttgartin kielioppikoulun, jossa hän opiskeli 18-vuotiaaksi asti. Koulupoikana hän kokosi aakkosjärjestykseen järjestetyn kokoelman otteita, jotka sisälsivät klassisten kirjailijoiden merkintöjä, sanomalehtikatkelmia sekä moraalia ja matematiikkaa käsitteleviä tutkielmia aikakauden vakioteoksista. pienoiskuva|Hegelin, Schellingin ja Hölderlinin uskotaan jakaneen huoneen toisessa kerroksessa sisäänkäynnin oven yläpuolella opiskellessaan Tübinger Stift protestanttisessa seminaarissa Hegel sai koulutuksensa vuodesta 1789 lähtien luterilaisessa Tübinger Stiftin pappisseminaarissa Württembergissä. Siellä hän tapasi tulevan filosofin Friedrich Schellingin ja runoilija Friedrich Hölderlinin. Näitä kolmea yhdisti vastenmielisyys seminaarin rajoittavaa ympäristöä kohtaan, ja he ystävystyivät ja vaikuttivat kaikki toistensa ajatuksiin. He seurasivat yhdessä Ranskan suuren vallankumouksen taittumista ja omaksuivat Immanuel Kantin idealistisen filosofian kritiikin. Aluksi Hölderlin ja Schelling olivat ne, jotka uppoutuivat teoreettisiin väittelyihin kantilaisesta filosofiasta. Hegelin kiinnostus tuli myöhemmin, sen jälkeen kun hänen omat pyrkimyksensä työstää Kantin inspiroima populaarifilosofia olivat ajautuneet umpikujaan. Hänen aikomuksenaan oli ollut muiden populaarifilosofien tapaan esitellä ja käsitellä aikansa kysymyksiä ja edistää näin valistuksen arvoja. Suurin osa populaarifilosofeista oli saanut vaikutteita englantilaisilta tai skottilaisilta ajattelijoilta, kuten John Lockelta ja Thomas Reidiltä. Hegel halusi ”täydellistää” Kantin kriittisen filosofian samaan tyyliin. Tübingenissä hän suhtautui epäilevästi niihin hyvin teoreettisiin ja teknisiin keskusteluihin, joihin Hölderlin ja Schelling ottivat osaa. Vasta vuonna 1800 Hegel myönsi tarpeen selvittää kantilaisen järjestelmän ongelmat, ennen kuin voitiin toivoa sen soveltamista käytäntöön.

Tübingenin seminaarissa hän opiskeli filosofiaa ja klassisia teoksia kaksi vuotta ja valmistui vuonna 1790. Vaikka hän sen jälkeen suoritti teologisen kurssin, hän oli kärsimätön opettajiensa oikeaoppisuutta kohtaan; ja hänelle vuonna 1793 annetussa todistuksessa todetaan, että vaikka hän oli omistautunut tarmokkaasti filosofialle, hänen ahkeruutensa teologiassa oli ajoittaista. Hänen sanottiin myös olevan huono suullisessa selostamisessa, puute, joka vaivasi häntä koko hänen elämänsä ajan. Vaikka hänen opiskelutoverinsa kutsuivat häntä "vanhaksi mieheksi", hän piti iloisesta seurasta ja "uhrista Bacchukselle" eli viininjuomisesta ja nautti myös naisten seurasta. Hänen tärkeimmät ystävänsä tuona aikana olivat panteistinen runoilija J. C. F. Hölderlin, hänen aikalaisensa, ja luontofilosofi Friedrich Schelling, joka oli viisi vuotta häntä nuorempi. Yhdessä he lukivat kreikkalaisia ​​tragedioita ja juhlivat Ranskan vallankumouksen voittoja.

Vuodet tutkinnon jälkeen Valmistuttuaan yliopistosta Hegel ei ryhtynyt papiksi, vaan hän halusi vapaa-aikaa filosofian ja kreikkalaisen kirjallisuuden opiskeluun ja ryhtyi yksityisopettajaksi. Seuraavat kolme vuotta hän asui Sveisissä Bernissä, jossa hänellä oli aikaa ja käytettävissään hyvä kirjasto. Siellä hän luki Edward Gibbonin teosta Rooman valtakunnan kukistumisesta ja Charles Louisin, paroni de Montesquieun, teosta De l’esprit des loix (1750; Lakien henki) sekä kreikkalaisia ​​ja roomalaisia ​​klassikoita. Hän opiskeli myös kriittistä filosofia Immanuel Kantia, ja tämän uskontoa käsittelevä essee inspiroi häntä kirjoittamaan tiettyjä artikkeleita, jotka tulivat merkittäviksi vasta, kun ne yli vuosisataa myöhemmin julkaistiin osana Hegels theologische Jugendschriften (1907; Varhaisia ​​teologisia kirjoituksia).

Hegel oli yksinäinen Bernissä ja oli iloinen voidessaan muuttaa vuoden 1796 lopussa Frankfurt am Mainiin, jossa Hölderlin oli hankkinut hänelle opetuspaikan. Hänen toiveensa uudesta seurasta eivät kuitenkaan toteutuneet: Hölderlin oli uppoutunut luvattomaan rakkaussuhteeseen ja menetti pian järkensä. Hegel alkoi kärsiä melankoliasta ja parantaakseen itseään hän työskenteli kovemmin kuin koskaan, erityisesti kreikkalaisen filosofian ja modernin historian ja politiikan parissa. Hän luki ja leikkasi lehtileikkeitä englantilaisista sanomalehdistä, kirjoitti kotiseutunsa Württembergin sisäisistä asioista ja opiskeli taloustiedettä. Hegel kykeni nyt vapautumaan Kantin vaikutuksesta ja tarkastelemaan kristinuskon alkuperän ongelmaa uusin silmin.

Akateemisen uran alku - Jenan yliopisto Vuonna 1801 Hegel sai paikan privatdozentina eli yksityisdosenttina Jenan yliopistossa. Hän piti luentosarjoja, joista tuli erittäin suosittuja. Isä kuolema vuonna 1799 oli jättänyt hänelle perinnön – tosin niukan, mutta riittävän, jotta hän kykeni luopumaan säännöllisistä tuloistaan ​​ja ottamaan riskin ryhtyä yksityisdosentiksi eli palkattomaksi luennoitsijaksi. Tammikuussa 1801 hän saapui Jenaan, jossa Schelling oli toiminut professorina vuodesta 1798 lähtien. Jenan yliopisto, joka oli suojannut Friedrich Schlegelin ja August Schlegelin ja heidän kollegoidensa fantastista mystiikkaa sekä Johann Gottlieb Fichten kantilaisuutta ja eettistä idealismia, oli jo nähnyt kulta-aikansa, sillä nämä suuret oppineet olivat kaikki lähteneet.

Varhaiskypsä Friedrich Schelling, joka oli Hegelin saapuessa vasta 26-vuotias, oli jo kirjoittanut useita kirjoja. Schelling, jolla oli taipumusta "filosofoida julkisesti", oli käynyt yksinäistä taistelua yliopistossa Kantin melko tylsiä seuraajia vastaan. Esitettiin, että Hegel oli kutsuttu uudeksi puolustajaksi ystävänsä avuksi. Tätä käsitystä vahvisti jonkin verran väitöskirja, jolla Hegel pätevöityi yliopistonopettajaksi ja joka paljastaa Schellingin luonnonfilosofian vaikutuksen, sekä Hegelin ensimmäinen julkaisu, essee nimeltä "Differenz des Fichte'schen und Schelling'schen Systems der Philosophie" (1801; "Fichten ja Schellingin filosofiajärjestelmien ero"), jossa hän suosi jälkimmäistä. Siitä huolimatta jopa tässä esseessä ja vielä enemmän sen seuraajissa Hegelin ja Schellingin ero oli selvästi havaittavissa. Heillä oli yhteinen kiinnostus kreikkalaisiin filosofeihin; he molemmat halusivat jatkaa Kantin työtä; ja he olivat molemmat ikonoklasteja eli eivät kumartaneet kuvia. Schellingillä oli kuitenkin liikaa romanttista intohimoa Hegelin mieleen, ja kaikki mitä Hegel otti häneltä – ja silloinkin vain hyvin lyhyeksi ajaksi – oli terminologiaa.

Hegelin talvella 1801–1802 pitämillä logiikkaa ja metafysiikkaa käsittelevillä luennoilla oli läsnä noin 11 opiskelijaa. Myöhemmin, vuonna 1804, noin 30 hengen kuulijakunnalle hän luennoi koko järjestelmästään ja kehitti sitä vähitellen opettaessaan. Ilmoitus toisensa jälkeen hänen luennoistaan ​​lupaili filosofian oppikirjan, joka ei kuitenkaan ilmestynyt. Schellingin lähdettyä Jenasta vuonna 1803 Hegel sai kehittää omia näkemyksiään vapaasti. Filosofisten ja poliittisten tutkimusten lisäksi hän otti otteita kirjoista, osallistui fysiologian luentoihin ja kokeili muita tieteitä. Weimarissa tekemiensä esittelyjen seurauksena hänet nimitettiin helmikuussa 1805 Jenan yliopiston ylimääräiseksi professoriksi; ja heinäkuussa 1806 Goethen vaikutuksesta hän sai ensimmäisen stipendinsä – 100 taaleria. Vaikka jotkut hänen kuulijoistaan ​​kiintyivät häneen, Hegel ei ollut vielä suosittu luennoitsija.

Yliopisto nimitti Hegelin ylimääräiseksi professoriksi mahdollisesti Johann Wolfgang von Goethen arvovallan ansiosta. Napoleonin vallattua Preussin vuonna 1806 yliopisto piti kuitenkin sulkea. Hegel, kuten Goethekään, ei tuntenut isänmaallista kauhua Napoleonin joukkoineen voittaessa Jenan taistelun 1806: Preussissa hän näki vain korruptoituneen ja omahyväisen byrokratian. Kirjoittaessaan ystävälleen taistelua edeltävänä päivänä hän puhui ihaillen "maailman sielusta" ja keisarista sekä tyytyväisenä preussilaisten todennäköisestä kukistamisesta. pienoiskuva|"Phänomenologie des Geistes", nimiölehti 1. painos 1807, Bamberg/Würzburg Tähän aikaan Hegel julkaisi ensimmäisen suuren teoksensa, Phänomenologie des Geistes -teoksen (1807; Mielen fenomenologia). Tämä, kenties Hegelin loistavin ja vaikein teos, kuvaa, kuinka ihmismieli on noussut pelkästä tietoisuudesta itsetietoisuuden, järjen, hengen ja uskonnon kautta absoluuttiseen tietoisuuteen. pienoiskuva|Pyhän Egidienin kirkko ja Melanchthonin lukio Nürnbergissä. Johann Adam Delsenbachin kuparipiirros, n. 1711

Lukion rehtorina ja avioliitto Phänomenologie teoksesta huolimatta Hegelin onni oli nyt pohjalukemissa. Siksi hän oli iloinen voidessaan ryhtyä Bamberger Zeitungin toimittajaksi vuosiksi 1807–1808. Tämä ei kuitenkaan ollut hänelle sopiva ammatti, ja hän otti mielellään vastaan ​​Nürnbergin Aegidiengymnasiumin rehtorin viran, jota hän hoiti joulukuusta 1808 elokuuhun 1816 saakka ja joka tarjosi hänelle pienen mutta varman tulon. Hegel herätti oppilaissaan luottamusta ja piti yllä kuria puuttumatta pedanttisesti heidän yhdistyksiinsä ja urheilutoimintaansa.