Pawneet

Pawneet olivat ensimmäisiä tasankointiaaneja. He olivat muuttaneet nykyisten Kansasin ja Nebraskan osavaltioiden alueille joskus 1300-luvulla. Pawneet kuuluivat caddoan kieliryhmään, ja alun perin he olivat asuneet muiden samaa kieltä puhuvien heimojen tavoin Texasin itäisissä osissa. Arvion mukaan pawneita lienee ollut vielä 1800-luvun alkupuolella noin 12 500 henkeä.Hyde s. 364. Itseään pawneet kutsuivat nimellä Chahiks-si-Chahiks, joka tarkoitti "miesten miehiä" tai "ihmisten ihmisiä".

Hevosten tulo mantereelle espanjalaisten mukana teki joistakin pawnee-heimoista tasankojen ratsastavia metsästäjiä. He eivät olleet yksinomaan riippuvaisia biisonilaumojen liikkumisesta, sillä pääelinkeinona oli maanviljely. Espanjalaiset kuuluivat vihollisiin, kun taas välit ranskalaisiin olivat hyvät. Myöhempinä aikoina myös Yhdysvallat solmi erinomaiset suhteet pawneihin.Yenne s. 125

Historia Alkuperä

Pawneiden alkuperäiset juuret on sijoitettu itäiseen Texasiin. 1200-luvun loppupuolella kuiva kausi aiheutti taistelun elintilasta kylien väkilukujen paisuttua liian suuriksi. Kuivuneet maissipellot ja siitä aiheutunut nälkä ajoi alueen heimoja kohti pohjoista. Ensimmäisinä lähtivät pawneet. Liikakansoitetut kylät ja hedelmättömiksi muuttuneet pellot jätettiin, ja vuosia kestänyt muuttoliike kohti pohjoista alkoi.Henriksson s. 22.

Mahdollisesti 1400-luvulla Kanadan metsistä kohti etelää lähteneet apassit kohtasivat pawneet jossain Plattejoen seutuvilla ja miehittivät hetkellisesti joitakin näiden kyliä. Vuosina 1540–1543, espanjalainen löytöretkeilijä Francisco Vásquez de Coronado teki retkikuntineen laajan tutkimusmatkan, joka ulottui New Mexicosta yli preerioiden Kansasiin. Pawneet olivat todennäköisesti yksi niistä intiaanikansoista, joiden kanssa Coronado joutui kosketuksiin monivaiheisen matkansa aikana.

Preerioiden taistelijat

Pawneiden asutus levisi Nebraskaan ja Pohjois-Kansasiin, pitkin Plattejoen eteläisen haaran rantoja aina nykyiseen Denveriin asti. He jakaantuivat neljään itsenäiseen heimoon, jotka olivat chaui (myös grand ja panis), (kitkehahki) (republican), pitahauerat (tappage) ja skidi (engl. wolf ja panimaha). Näistä neljästä chauit tunnettiin yleisesti johtavana heimona, joskin skideistä on eniten tietoa. Preerioiden laitamilla he elivät viljellen maata ja metsästellen jalan aina 1600-luvun lopulle asti, jolloin eurooppalaiset työntyivät rannikolta kohti sisämaata. Suurimman muutoksen aiheuttivat hevoset, joita pawneet saivat haltuunsa vuonna 1690. Heistä tuli nopeasti sotaisia, laajalti pelättyjä ja vihattuja rosvoja, jotka tekivät ryöstöretkiä New Mexicoon asti.Virrankoski s. 165. Monet eurooppalaisten tekemät havainnot tukevat kuitenkin väitettä, että pawneet eivät kehittyneet erityisiksi ratsumiehiksi, vaan olivat enemmänkin ratsastavaa jalkaväkeä, joka käytti hevosia pääosin erilaisiin työtehtäviin ja kuljetuksiin.Fehrenbach s. 126.

pienoiskuva|upright|Pawneet pitivät eräänlaista kuvagalleriaa tärkeimmistä tapahtumista. Tämä piirros kertoo espanjalaisten ja pawneiden välisestä tapaamisesta vuonna 1720. Pawnee-soturien ollessa metsästysleireillä tai matkoilla jäivät heidän kiinteät kylänsä alttiiksi vihollisten hyökkäyksille. Tasangoilla ratsastavat comanchet ja utet tekivät hyökkäyksiä pawneekyliin ja veivät mukanaan naisia ja lapsia, joita kauppasivat espanjalaisille orjiksi.Hämäläinen s. 27. Mississipin itäpuolelta vesitse liikkuvat illinoisit tunkeutuivat pawneiden maahan varsinkin 1600-luvun lopulla ja sieppasivat mukaansa paljon vankeja. Heistä suurin osa joutui orjatyövoimaksi Uuden-Ranskan siirtokunnalle.Illinois History Pawnee-orjia kulkeutui myös Kanadaan. Intiaaniorjista käytettiinkin laajoilla alueilla nimeä pani tai pawnee.Handbook of Texas Online

Useat ranskalaiset kauppiaat solmivat 1700-luvun alussa hyvät suhteet tapaamiensa pawneiden kanssa asettuen asumaan näiden pariin Nebraskassa. Hieman etelämpänä, nykyisen Meksikon rajan tuntumassa vaikuttanut Uuden-Espanjan siirtokunta oli kiinnostunut ranskalaisten tutkimusretkistä keskisillä tasangoilla. Santa Fen hallitus oli kuullut huhun, jonka mukaan Uusi-Ranska rakensi siirtokuntaa Plattejoen varrelle Nebraskaan. Asiaa selvittämään lähetettiin kenraali Pedro de Villasur mukanaan 40-miehinen sotilasjoukko vahvistettuna useilla kymmenillä intiaaniliittolaisilla, joukossa myös apasseja. Pawneet, mahdollisesti ranskalaisten yllyttäminä, kävivät espanjalaisten leirikunnan kimppuun ja surmasivat suurimman osan sotilaista mukaan lukien de Villasurin. Espanjan intiaaniliittolaiset pakenivat osallistumatta taisteluun. Vain tusinan verran sotilaita palasi lähtöpaikkaansa Santa Fehen. Taistelun tapahtumapaikaksi on myöhemmin osoitettu Columbuksen maaseudun pitkäruohoiset alueet Nebraskassa. Tapahtuma esti Uuden-Espanjan asutuksen leviämisen keskisille tasangoille.Fehrenbach s. 188.

pienoiskuva|Pawneiden asuinalueet olivat laajat, ja ympärillä riitti vihollisia. Vihreän alueen sisällä olevat heimot siirtyivät pawneiden suojelukseen. Skidi-pawneista erottui 1700-luvun alkupuoliskolla omaksi heimokseen arikarat, jotka seurasivat Missourijokea ylös ja jäivät nykyisen Etelä-Dakotan alueelle. Saman vuosisadan puolivälissä lakotat valtasivat suurimman osan heidän kylistään. Myös Nebraskan ja Kansasin pawneet joutuivat tekemisiin uusien tulokkaiden kanssa. Comanchien hallitessa tasankojen kaupankäyntiä joutuivat pawneet turvautumaan lopulta heidän apuunsa taatakseen riittävän taloudellisen hyvinvoinnin kansalleen. He toimivat myös comanchien välittäjinä ja kuljettivat suuria määriä näiden hevos- ja muulilaumoja Pohjois-Dakotaan hidatsojen ja mandanien kauppakeskuksiin. 1700-luvun jälkimmäinen puolisko oli levotonta aikaa, ja pawneet joutuivat vihollisten ympäröimäksi, kun lakotojen, cheyennien ja arapahojen ratsastavat ryhmät laajensivat metsästysalueitaan. Vaikka pawneet puolustivat menestyksellisesti kyliään, he menettivät paljon sotureitaan.Virrankoski s. 165.

Viimeiset voiman vuosikymmenet

Vuonna 1780 kitkehahkit asettuivat Republicajoen varrelle Nebraskan ja Kansasin rajoille ja pystyttivät noin tuhat henkeä käsittävän kylän. Seudun maaperän muuttuessa asteittain viljelyyn soveltumattomaksi he matkasivat pohjoiseen muiden pawneiden luokse ja polttivat oman kylänsä.Pawnee Indian Museum

Talvella 1821–1822 kuudentoista pawneen ryhmä teki vierailun Valkoiseen taloon tavatakseen presidentti James Monroen, Yhdysvaltain kongressin ja koko liittovaltion korkeimman oikeuden.Taylor s. 86. Pawneet esittivät tuhansille Valkoisen talon edustalle kokoontuneille ihmisille uudenvuodenpäivänä näyttävän sotatanssin. Samoihin aikoihin amerikkalaiset metsästäjät ja kauppiaat alkoivat liikkua pawneiden hallitsemien maiden läpi päämääränään Kalliovuorten runsaat majavapurot. Pawneet verottivat tunkeilijoita ryöstämällä näitä. Jotkin yhteenotot päättyivät verenvuodatukseen ja kauppiaita löydettiin surmattuina. Yhdysvaltain armeijan johto oli huolissaan tilanteesta eikä sulkenut laskuista mahdollista sotaa pawneita vastaan. Ajatus ei kuitenkaan tuntunut houkuttelevalta, sillä pawneet olisivat hetkessä saaneet kokoon yli 2 000 soturia. Vaikka Yhdysvaltain armeijan kokonaisvahvuus oli yli puolet enemmän, he eivät tohtineet ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin pawneita vastaan. Määrärahojen pienuus ja joukkojen mahdollinen riittämättömyys estivät tämän.

Vastoinkäymisten aika

Seuraavat vuosikymmenet olivat traagisia pawneille. Vuonna 1830 osaget tunkeutuivat erääseen heidän kyläänsä Arkansasissa, ja surmasivat lähes sata läheiseen jokeen paennutta pawneeta.Hyde s. 178. Keväällä 1832 Santa Fen kauppiaat saivat tarpeekseen pawneiden ryöstöretkistä. Aikalaisten mukaan kauppiaat pullottivat isorokon viruksia ja levittivät myöhemmin pullojen sisällön tupakkaan ja vaatteisiin, jotka pawneet toivat kyliinsä. Pawneekylien asiamiehet kertoivat, että lähes kaikki yli 30-vuotiaat pawneet kuolivat lyhyen ajan sisällä isorokkoon.Hyde s. 181. Arvioiden mukaan jopa 3 000 pawneeta menehtyi. Siouxit ja myöhemmin myös cheyennet kohdistivat hyökkäyksensä taudista selvinneiden pawneiden metsästysleireille ja kaukaa idästä tulleet shawneet ja delawaret polttivat suuren grand-pawneiden kylän Plattejoen rannalla.Hyde s. 182" Vaikka pawneet jatkoivat maittensa puolustamista, oli heidän suurin voimansa kadonnut. Pawneita alettiin pitää ulkopuolisina, eivätkä he onnistuneet luomaan ystävyyssiteitä moneenkaan alueen heimoon.Mooney s. 172. Muiden intiaanien taholta lisääntynyt uhka sai pawneet luovuttamaan ensimmäiset maa-alueensa Yhdysvalloille Kansasista vuonna 1833.Hurt s. 183.

Yhdysvaltain liittolaiset

1830-luvun puolivälistä eteenpäin pawneiden välit olivat Yhdysvaltain kanssa hyvät. Ratsuväki käytti sotaretkillään paljon pawneiden apua, koska nämä olivat sotajalalla kaikkia vähänkin merkittävämpiä heimoja vastaan. Monet pawneet liittyivät armeijaan, sillä he olivat kuuliaisia ja tottuivat sotilaskuriin nopeasti. Heistä tuli Yhdysvalloille lähes korvaamattomia tiedustelijoita, oppaita ja sotilaita. He olivat urhoollisia sodissa ja säälimättömiä vihollisilleen. Samalla, sotiessaan Yhdysvaltain rinnalla, monet pawneet välttyivät reservaattielämältä ja säästyivät näkemästä oman kulttuurinsa vääjäämätöntä tuhoutumista.

Suurin osa pawneista siirtyi Kansasiin reservaattiin vuonna 1857. Useat kuolivat koleraan ja muihin tauteihin, ja suuret heinäsirkkaparvet tuhosivat heidän satonsa. Pawneiden lukumäärä väheni nopeasti alle viidentuhannen.Hyde s. 365

1860-luvulla Yhdysvallat muodosti pawneista ratsuväkikomppanian, jota johti valkoinen kapteeni Frank J. North ja joka kävi monet taistelut pawneiden vihollisia lakotoja, cheyennejä ja arapahoja vastaan.Virrankoski s. 166. Majuriksi ylennyt North jatkoi vielä 1870-luvulla sadan värvätyn pawneesoturin johdossa. Pawneet toimivat palkkasotureina myös suurilla rautateiden rakennustyömailla, pitääkseen loitolla siouxit liittolaisineen. Monet kulkutaudit heikensivät kuitenkin pawneiden lukumääriä, samoin käydyt sodat. Vuonna 1873 Punaisen Pilven intiaaniasemalta luvatta poistuneet lakotat surmasivat raa’asti noin sata metsästysleiriltä palaavaa pawneeta – myös naisia ja lapsia. Paikalle tullut ratsuväki kertoi kidutuksista ja silpomisista ja jätti pawneiden ruumiit maahan susien syötäviksi.Hyde s. 314. Surmatut intiaanit haudattiin myöhemmin taistelupaikalle. Kongressi maksoi pawneille korvauksena 9 000 dollaria. Lakotat saivat metsästää tapauksen jälkeen, mutta pawneilta tämä evättiin, ja he saivat Yhdysvalloilta määräyksen jäädä kyläänsä viljelemään peltojaan.Hyde s. 315.

Vuonna 1875, kun pawneet siirtyivät Oklahoman reservaattiin, heitä oli jäljellä enää 2 200. Tästä määrästä enemmistö oli naisia. Kun metodistit vuonna 1886 alkoivat lähetystyönsä pawneiden parissa, kansan tila näytti todella huonolta. 1900-luvun alussa väestönlaskennan tulokset näyttivät pawneiden määräksi 650.

Nykyaika

Vuonna 2005 pawneita arvioitiin olevan noin 2 500 henkeä (eräiden tietojen mukaan 5 500; tässä luultavasti laskettu "puoliverisetkin"). Heidän määränsä on kasvussa ja he ovat onnistuneet säilyttämään oman kielensä. Heidän kulttuuriaan, joka on ollut eräs tasankojen rikkaimmista, on elvytetty vähin erin. Suunnitteilla on oman heimohallinnon, sairaalan, opetuskeskuksen ja kirjaston jatkeeksi monia uusia kehitysprojekteja lisäämään pawneiden uuden aikakauden menestystä ja hyvinvointia.

Populaarikulttuurissa pawneet ovat tulleet tunnetuksi etenkin Tanssii susien kanssa -elokuvan kautta. Tiettävästi se on ainoa elokuva, jossa näkyvät tasankojen maanviljelijäkulttuurille ominaiset maamajat. Televisiosarjassa Centennial pawneet esiintyvät arapahojen vihollisheimona

Kulttuuri Kylät pienoiskuva|Pawneet asuivat maamajoissa, joista suurimpien suojaan mahtui koko suku. William H. Jacksonin valokuva Nebraskasta vuodelta 1873.