thumb|Psilocybe mexicana -psilosybiinisienilaji thumb|Meskaliinikaktus Psykedeelit ovat yhdisteitä, jotka aiheuttavat muuntuneita tajunnantiloja kuten aistiharhoja, mystisiä kokemuksia, mielleyhtymiä, voimakkaita tunnetiloja ja muistojen nousemista pintaan. Ne toimivat hermovälittäjäaineiden tapaan ja aktivoivat hermosolujen pinnalla olevia reseptoreja.
Tunnetuimpia psykedeelejä ovat esimerkiksi LSD, psilosiini, meskaliini, LSA ja DMT. Useimpien psykedeelien käyttö on kiellettyä suuressa osassa maailmaa, pois lukien luvanvarainen käyttö esimerkiksi uskonnollisissa seremonioissa, terapiassa tai tieteellisessä tutkimuksessa. Lääketieteessä psykedeelejä on käytetty esimerkiksi riippuvuuksien hoitokeinona.
Psykedeelit määritellään farmakologisesti usein osaksi laajempaa hallusinogeenien ryhmää, johon kuuluvat myös dissosiatiivit ja deliriantit.
Nimitys Nimityksen psykedeeli (engl. psychedelic) keksi vuonna 1956 psykedeelien tutkija Humphry Osmond. Hän yhdisti kreikan kielen sanat psyche, ’sielu, mieli’ ja delein, ’ilmaista’. Oikeaoppinen kirjoitusmuoto olisi ollut psycho-, mutta Osmond vaihtoi o:n e:ksi, jotta nimestä ei tulisi mielleyhtymää psykoottisuuteen.Stafford 1992, s. 4–5.
Vaikutusmekanismi Yleensä psykedeeleiksi luokitellaan aineet, jotka ovat selkeimmin 5-HT2A reseptorin (5-HT2AR) agonisteja, eli ne sitoutuvat tähän serotoniinireseptorien alatyyppiin aktivoiden sitä vaikka voivat sitoutua myös muunlaisiinkin reseptoreihin. Aineiden sitoutuminen tähän reseptoriin saa aikaan psykedeeliset vaikutukset. 5-HT2AR luonnollinen välittäjäaine on serotoniini (5-hydroksitryptamiini, eli 5-HT). 5-HT2AR löytyy ihmisiltä laajalti keskushermostosta, ne ovat G-proteiinikytkentäisiä ja sijaitsevat hermosolujen pinnoilla. Tiettyyn reseptoriin sitoutumisen lisäksi edellytyksenä aineen psykedeeliselle vaikutukselle on myös sen kyky läpäistä veri-aivoeste, johon esim. serotoniini puolestaan ei sellaisenaan kykene.
Psykedeelit siis matkivat kehon sisäisesti valmistamaa serotoniinia sitoutumisellaan, mutta psykedeelit sitoutuvat valikoivasti ja aktivoivasti vain tiettyihin serotoniinireseptoreihin, erityisesti edellä mainittuun 5HT2A reseptoriin, ja tästä sitoutumisesta psykedeeliset vaikutukset johtuvat.
5-HT2AR välitteisyyden vuoksi psykedeelisiä vaikutuksia estävät epätyypilliset antipsykoottiset lääkkeet (toisen sukupolven neuroleptit), kuten klotsapiini ja olantsapiini, jotka ovat 5-HT2AR salpaajia, eli antagonisteja. Tyypilliset antipsykootit (1. sukupolven neuroleptit), kuten haloperidoli, eivät estä psykedeelisiä vaikutuksia tehokkaasti, sillä ne eivät vaikuta voimakkaasti 5-HT2A reseptoreihin antagonisteina.
Psykedeeliset aineet pienoiskuva|Vasemmalla: tryptamiini sinisellä korostettuna. Oikealla: fenetyyliamiini sinisellä korostettuna. Korostukset ovat lysergamideihin (lysergihapon amideihin) kuuluvien lysergihappo molekyylien sisällä5-HT2A reseptoria aktivoivat erityisesti erilaiset lysergamidit, eli lysergihapon amidit (mm. LSD), tryptamiinit (mm. psilosybiini, DMT), fenetyyliamiinit (mm. meskaliini, eskaliini). Monet 2C- (mm. 2C-B, 2C-E) ja DOx-yhdisteet (mm. DOB, DOC) ovat tunnettuja psykedeelisiä fenetyyliamiinin johdannaisia. Monet 2-NB-yhdisteet (kutsutaan myös NBOMe-yhdisteiksi) ovat psykedeelisiä. Ne ovat 2C-yhdisteiden ja siten myös fenetyyliamiinin johdannaisia. 2-NB ryhmään kuuluvat esim. 25I-NBOMe ja 25C-NBOMe.
Useimmat tunnetut psykedeelit valmistetaan puolisynteettisesti käyttäen luonnosta löytyviä esiasteita. Esim. LSD:tä voidaan valmistaa torajyvän ergotamiinista. Luonnossa esiintyviä psykedeelejä ovat esim. psilosybiini (mm. suippumadonlakki), meskaliini (mm. meskaliinikaktus), DMT (mm. Mimosa tenuiflora ja tästä valmistettu ayahuasca).
Käyttötarkoitukset Hengellinen käyttö Psykedeelit voivat aiheuttaa mystisiä kokemuksia. Kun psykedeelejä käytetään uskonnollisessa tai hengellisessä tarkoituksessa, niitä voidaan kutsua enteogeeneiksi. Joidenkin tutkijoiden mukaan enteogeenit ovat saattaneet vaikuttaa merkittävästi uskontojen syntyyn. Tunnettuja esimerkkejä alkuperäiskansojen enteogeenien käytöstä ovat punakärpässienen käyttö siperialaisten šamaanien keskuudessa (ja mahdollisesti hindujen Rigvedan kuvaaman soman vaikuttavana aineena) ja Meksikon intiaanien psilosybiinisienten käyttö.
Alkuperäiskansat ovat käyttäneet psykedeelejä vuosituhansien ajan ja useat yhteisöt rajoittavat niiden käytön pyhien seremonioiden kuten siirtymäriittien, ennustamisen ja parantamisen liittyviin yhteyksiin. Myös niissä tapauksissa, joissa alkuperäiskansojen käyttö ulottuu myös muille kuin parantajalle ja voi olla luonnoltaan viihteellisempää (esim. DMT:tä sisältävän epena-kasvin käyttö Waiká-kulttuurin keskuudessa Brasiliassa ja Venezuelassa), aines valmistetaan ja käytetään usein hyvin rituaalisessa yhteydessä. Uutta ja vanhaa yhdistelevät uskonnot, jotka ovat syntyneet Latinalaisessa Amerikassa ja ottaneet vaikutteita luonnonkansojen ayahuascan käytöstä, kuten União do Vegetal, myös sisällyttävät suuren määrän rituaalisuutta ja ohjausta ayahuascan käyttöönsä, mikä saattaa toimia vähentäen mahdollisia haittavaikutuksia.
LSD:tä on käytetty myös länsimaissa mystisten kokemusten aikaansaamiseksi.
Terapeuttinen käyttö
LSD:tä ja muita psykedeelejä alettiin tutkia alkoholismin ja muiden psyykkisten häiriöiden hoitokeinona pian niiden keksimisen jälkeen 1950-luvulla. Psykiatrit Humphry Osmond ja Abram Hoffer esittivät, että itsetietoisuutta lisäävällä LSD:llä voisi olla merkittäviä terapeuttisia vaikutuksia. He tekivät onnistuneita kokeita alkoholismin hoitamisesta LSD:llä, ja 1960-luvun loppuun mennessä he olivat hoitaneet noin 2 000 potilasta.
Brittiläinen Ronald Sandison avasi vuonna 1955 ensimmäisen LSD-terapiaklinikan, jossa hän käytti LSD:tä psykoterapian apuna. LSD-terapiaa pidettiin 1960-luvun taitteessa hyvin lupaavana psykiatrisena hoitomuotona, jolla voitaisiin korvata sähköshokkihodot ja psykokirurgia. LSD-terapiaa oli kahdenlaista: psykedeeliterapiassa potilaalle annettiin psykoterapian yhteydessä suuri LSD-annos, ja psykolyyttisessä terapiassa hänelle annettiin psykoanalyysin yhteydessä pieniä annoksia, joita kasvatettiin pikku hiljaa. Sandisonin mukaan LSD tehosti psykoterapiaa tuomalla potilaan alitajunnan ja unohtuneet muistot esiin. Vuoteen 1965 mennessä LSD-terapiaa oli annettu noin 40 000 potilaalle, ja aiheesta oli julkaistu yli 1 000 tieteellistä raporttia ja järjestetty kuusi kansainvälistä konferenssia. Moni tutkimus oli kuitenkin tieteellisesti hutera, sillä niissä ei ollut käytetty vertailuryhmää, ja ne luultavasti kärsivät tutkijoiden ennakkoasenteiden vaikutuksesta.
Lääkekäyttö LSD:tä voidaan käyttää lääkkeenä muun muassa erinäisiin hermosärkyihin, kuten Hortonin syndroomaan, mutta lääkekäyttö ei ole toistaiseksi yleistynyt. Särkyä estäviä vaikutuksia on havaittu myös muilla LSD:n kaltaisilla tryptamiineilla, kuten psilosybiinillä.Halpern JH, Passie T, Huertas PE, Karst M.: Attack cessation and remission induction with 2-bromo-LSD for cluster headache. Abstracts for the 14th Congress of the International Headache Society, 10–13 September 2009, Philadelphia, PA, USA. Cephalalgia. Oct. 2009; 29(Suppl. 1): P088 p. 46. DOI Free Abstract (PDF) IHS-IHC-2009 Poster Presentation Dr. John Halpern (PDF)
Viihdekäyttö LSD:stä tuli 1960-luvulla suosittua hippien alakulttuurissa Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopassa. LSD:llä oli suuri vaikutus ajan populaarimusiikkiin ja taiteeseen, psykedeliaan, jossa kuvattiin LSD-matkojen värejä ja muotoja.LSD, Encyclopaedia Britannica, 13.10.2015
Muut käytöt LSD:tä on käytetty hyvin pieninä annoksina havaintokyvyn, mielialan ja keskittymiskyvyn parantamiseksi. Mikroannokset eivät aiheuta hallusinaatioita, jotka voisivat haitata työntekoa. Kokeilijat ovat sen sijaan raportoineet tehostuneesta keskittymisestä, normaalia helpommin saavutettavasta flow-tilasta ja kasvaneesta halusta elää terveellisesti. Jotkut ovat raportoineet käyttävänsä mikroannoksia mielenterveydellisiin ongelmiinsa.
Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA tutki LSD:tä MK-Ultra-projektissaan, etsien siitä käyttöä totuusseerumina, jolla vihollisagentit saataisiin puhumaan.
Länsimainen psykedeelien historia Espanjalaiset tutustuivat Amerikan psykedeeleihin 1500-luvulta alkaen. Kolumbuksen retkillä mukana ollut Ramón Paul kuvasi haitilaisten cojóbanankäyttöä, Bernardino de Sahágun peyotea vuonna 1560, ja Francisco Hernández kirjopäivänsinen siementen vaikutuksia 1615.Stafford 1992, s. 1. Kun eurooppalaiset valloittajat huomasivat meksikolaisten intiaanien käyttävän rituaaleissaan meskaliinikaktusta ja psilosybiinisieniä, Inkvisitio tulkitsi kasvien ja sienten käytön epäkristilliseksi ja julisti ne laittomaksi vuonna 1521, mikä johti tavan katoamiseen maan alle.
Ensimmäinen raportti siperialaisten heimojen punakärpässienen käytöstä julkaistiin 1730. Havaijilaisten kavasta julkaistiin raportti 1771. Vuonna 1772 Joseph Priestly tuotti ensimmäisenä ilokaasua. Alexander von Humboldt julkaisi 1800-luvun alussa raportin amazonialaisen yopon käytöstä. Tietämys psykedeeleistä alkoi kasvaa voimakkaasti 1800-luvun puolivälissä. Kannabis ja hasis tulivat Eurooppaan, ja Richard Spruce selvitti amazonialaisia ayahuasca-rituaaleja. Ernst Freiherr von Bibra julkaisi vuonna 1855 raportin seitsemästätoista kasvista, jotka vaikuttivat mieleen. Vuonna 1864 julkaistiin raportti afrikkalaisen Tabernantha ibogan psykoaktiivisista vaikutuksista.Stafford 1992, s. 1–2.
Saksalainen Artur Heffter valmisti ensimmäisenä psykedeelistä ainetta meskaliinia peyotekaktuksesta 1800-luvun lopulla. Yhdysvaltalainen lääkäri S. Weir Mitchell julkaisi raporttinsa omista peyotekokemuksistaan vuonna 1896. Peyotesta ja meskaliinista julkaistiin seuraavina vuosikymmeninä lisää raportteja, mutta psykedeelit pysyivät yhä melko tuntemattomina suurelle yleisölle.Stafford 1992, s. 3.
Sveitsiläinen kemisti Albert Hofmann syntetisoi ensimmäisenä LSD:tä vuonna 1938. Hän havaitsi aineen voimakkaat psykedeeliset vaikutukset vahingossa viisi vuotta myöhemmin, ja löytö julkaistiin 1947. LSD:tä käytettiin aluksi alkoholismin hoidossa.
Yhdysvaltalainen R. Gordon Wasson toi 1950-luvulla yleiseen tietoon meksikolaisten intiaanien psilosybiinisienen. Aldous Huxleyn Tajunnan ovet on tunnettu meskaliinikokemuksen kuvaus 1950-luvulta.
Yhdysvaltalainen psykologi Timothy Leary aloitti psykedeelien tutkimuksen Harvardin yliopistossa. Hänet erotettiin 1963 syytettynä päihteiden jakelusta opiskelijoille. Psykedeelit, erityisesti LSD, levisivät pian tutkimuslaboratorioiden ulkopuolelle ja olivat tärkeä osa 1960-luvun vastakulttuuria. 60-luvun puoleenväliin mennessä hippiliikkeelle oli kehittynyt Yhdysvalloissa voimakas vastaliike, joka vaati psykedeelisten päihteiden kieltämistä peläten amerikkalaisen keskiluokan arvojen rappeutumista. Hallitus reagoi kriminalisoimalla LSD:n Yhdysvalloissa 1968 ja muutamaa vuotta myöhemmin suuri joukko psykedeelejä kiellettiin maailmanlaajuisesti YK:n Psykotrooppisten aineiden yleissopimuksella.
Psykedeelitutkimus keskeytyi, kun aineista tuli laittomia. Psykedeelien tutkimus on edelleen hyvin rajoitettua, mutta sitä on alettu tehdä jälleen 1990-luvulta alkaen. Vuonna 2014 julkaistiin ensimmäinen yhdysvaltalaistutkimus 40 vuoteen LSD:n vaikutuksista. Viimeaikaiset tutkimukset käsittelevät muun muassa MDMA-terapiaa posttraumaattisen stressioireyhtymän hoidossa; LSD:n vaikutusta kuolettavasti sairaiden kuolemanpelon käsittelemiseen; psilosybiinin ja LSD:n vaikutusta Hortonin syndroomaan, joka on yksi kivuliaimpia tunnettuja päänsäryn muotoja; ayahuascakokemusten fenomenologiaa sekä ayahuascan, salvia divinorumin ja ibogan vaikutuksia addiktioiden hoidossa.Research, Multidisciplinary Association for Psychedelic Studies (MAPS) Suurimmat psykedeelitutkimuksia organisoivat tahot ovat Multidisciplinary Association for Psychedelic Studies (MAPS), Beckley Foundation ja Heffter Research Institute.
Laillistaminen