Lastenelokuva on erityisesti lasten katsottavaksi tarkoitettu fiktiivinen tai dokumenttipohjainen elokuva. Sen hahmot ja tapahtumat vetoavat lapsiin joko mielikuvituksellisuudessaan tai yhteyksissään lasten todellisuuteen, kuten kotiin, vanhempiin ja kouluun. Lastenelokuvien alalajeja ovat erilaiset animaatioelokuvat sekä näytellyt komediat ja draamat, jotka puolestaan voivat mukailla jotakin aikuiselokuvien lajityyppiä kuten rikostarina, tieteiselokuva tai lännenelokuva. Lastenelokuvien tarinat voivat olla mielikuvituksellisia fantasioita tai hyvinkin realistisia, lapsia puhuttelevia tarinoita, jotka kiinnostavat yhteyksillään lasten todellisuuteen ja heitä askarruttaviin kysymyksiin. Etenkin yhdysvaltalaisia lastenelokuvia kutsutaan myös perhe-elokuviksi, ja niihin sijoitetaan usein myös aikuisia kiinnostavia asioita tai ne vaativat aikuisten läsnäoloa esimerkiksi pelottavuutensa takia. Lastenelokuvien ja aikuisten elokuvien väliin sijoittuvat nuortenelokuvat. Myös monia kaikenikäisille tarkoitettuja elokuvia pidetään erityisen hyvin nuorellekin yleisölle sopivina, kuten British Film Instituten vuonna 2005 kokoamassa listassa ”50 elokuvaa jotka kannattaisi nähdä ennen kuin täyttää 14”. Sille äänestettiin muun muassa neorealismiklassikko Polkupyörävaras, lasten henkeä uhkaavasta isäpuolesta kertova Räsynukke sekä Marilyn Monroe -farssi Piukat paikatDebate produces list of films that children should see, British Film Institute. Arkistoitu Internet Archiveen 25.10.2009..
Lastenelokuvien aihepiirejä ja käsittelytapoja thumb|Televisio on lastenelokuvan tärkeä jakelukanava. Teatterilevitykseen tarkoitetut lastenelokuvat perustuvat usein klassisiin satuihin tai suosittuihin lastenkirjoihin tai sarjakuvahahmoihin, joiden tiedetään jo ennestään kiinnostavan lapsia aiheina.Parkkinen, Pia: Vapiskaa Tatu ja Patu, täältä tulevat Heinähattu ja Vilttitossu – kotimaisella lastenelokuvalla menee nyt lujaa, Yle Uutiset 3.7.217. Kun teatterielokuvat ovat usein fantasiaa korostavia, realistiset lastentarinat ovat olleet yleisempiä televisiolle tehdyissä lastenohjelmissa, joissa taloudelliset riskit eivät ole niin suuria ja ajankohtaisuus on luontevampaa. Kun aikuisten näytelmäelokuvat ovat yleensä kestoltaan pitkiä, lastenelokuvissa suositaan niitä enemmän myös lyhytelokuvaa.
Elokuvien tekijät pitävät tärkeänä, että lastenelokuvat eivät horjuta lasten perusturvallisuutta ja uskoa hyvään. Silti niissä voi käsitellä vaikeitakin aiheita – pettymystä, surua, vääryyttä ja hylätyksi tulemista – ilman että elämää yksinkertaistetaan liikaa. Lastenelokuvat voivat käsitellä synkkiäkin asioita, jos ne koskettavat lapsen kokemusmaailmaa: eroa rakkaimmista, yksinäisyyttä, henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Esimerkiksi Toy Story -elokuvat pohtivat elämän peruskysymyksiä: Keitä me olemme? Miten me tiedämme sen minkä tiedämme? Mikä on meidän paikkamme maailmassa?Said, SF: What makes a children's film great? The Telegraph 29.10.2005. Viitattu 24.6.2017.
Asiantuntijoiden mielestä hyvä lastenelokuva katsoo maailmaa lasten eikä aikuisten näkökulmasta, lasten kokemuspiiriin tukeutuen. Ongelmiin osoitetaan olevan ratkaisuja, eikä ketään jätetä yksin ongelmineen. Tarinan rakenne on mieluummin lineaarinen kuin ajassa poukkoileva. Pitkän lastenelokuvan kesto on mieluummin lähempänä tuntia kuin kahta. Hyvä lastenelokuva tarjoaa mahdollisuuksia samastua oman kokemuspiirin ulkopuolisiin, erilaisiin ihmisiin. Päähenkilöiden tulisi antaa kehittyä tarinan kuluessa, mutta henkilöitä ei saisi olla liikaa. Samastumiskelpoisia sankarihahmoja pitäisi luoda myös tytöille, ei vain pojille. Schoeffel, R T: What does Quality mean in Films for Children? European Children's Film Association, ei päiväystä. Viitattu 24.6.2017.
Lastenelokuvien tuotantokysymyksiä Jos elokuvan merkittävissä rooleissa käytetään lapsinäyttelijöitä, kuvausaikatauluissa ja -järjestelyissä pyritään ottamaan huomioon heidän läsnäolonsa monin tavoin. Monissa maissa tuotantoa säätelevät alaikäisiä työntekijöitä koskevat työaikasäädökset. Kuvauspaikalla on lasten omia vanhempia tai muita lastenhoitajia, ja pitkät tuotannot joko sijoitetaan koululaisten loma-aikoihin tai lapsille järjestetään opetusta kuvausten yhteyteen. Pienten lasten väsyminen kuvausten moniin toistoihin ja odotteluun voi aiheuttaa enemmän kuvaustaukoja kuin aikuisten ammattinäyttelijöiden kanssa. Eräs ratkaisu on käyttää lapsihahmon näyttelijöinä identtisiä tai muutoin tarpeeksi yhdennäköisiä kaksosia, jotka tekevät kohtauksia vuorotellen. Näin työskentelivät uriensa alkuvaiheessa muun muassa Olsenin kaksostytöt sekä Sprousen kaksospojat.
Lapsinäyttelijöiden roolitukseen muistaa Markku Pölönen saaneensa Mikko Niskaselta ohjeen etsiä vakaakatseisia lapsia, jotka eivät pälyile ympäriinsä, sillä tärkeä osa elokuvan henkilöohjauksesta on katseen ohjaaminen. Katsetestin jälkeen Niskanen neuvoi tekemään huumorintajutestin, jossa pyydetään lasta kertomaan vitsi. Lapsi saattaa myös kasvaa ja muuttua, jos koekuvauksista kuluu paljon aikaa varsinaiseen kuvaukseen. Kuvaustilanteista pyritään tekemään lapsinäyttelijöille helppoja pyytämällä työryhmän aikuisjäseniä muun muassa välttämään turhaa puhetta ja etenkin erimielisyyksiä kuvausten aikana.
Lastenelokuvafestivaaleja ja -organisaatioita Eurooppalaista lastenelokuvaa edistää kansainvälinen kattojärjestö European Children's Film Association (ECFA), jonka sadan jäsenjärjestön joukossa ovat Suomesta Kansallinen audiovisuaalinen instituutti KAVI, Oulun kansainvälinen lasten- ja nuortenelokuvien festivaali, Espoo Ciné, Koulukino, Suomen elokuvakontakti sekä turkulainen Valoaurinko. Vuodesta 2011 ECFA on jakanut vuosittaista tunnustuspalkintoa vuoden parhaiksi arvioiduille eurooppalaisille lastenelokuville.
Kilpailusarjoja sisältäviä lastenelokuvafestivaaleja järjestetään ympäri maailmaa runsaat 120, yhtenä suomalainen Oulun festivaali vuosittain marraskuussa. Lisäksi on kolmisenkymmentä festivaalia,joilla ei jaeta palkintoja. Monilla yleiselokuvafestivaaleilla esitellään lasten- ja nuortenelokuvia omissa esitys- ja kilpailusarjoissaan tai oheistapahtumissa.
Lastenelokuva Suomessa ja Pohjoismaissa Suomalaiset elokuvantekijät eivät varsinkaan 1900-luvulla suosineet lastenelokuvia, televisiotuotantoja lukuun ottamatta. Vuonna 1978 elokuvatutkija Kari Uusitalo laski, että siihen mennessä Suomessa tuotetuista 743 pitkästä elokuvasta 15 voitiin laskea ”hyvällä tahdolla” lastenelokuviksi – ja tuolloinkin Uusitalo laski mukaan muun muassa Spede-elokuvan Noin 7 veljestä. Parhaan lastenelokuvan Jussi -palkinto jaettiin vain kahdesti ennen kuin kategoria lopetettiin kokonaan: elokuvalle Herra Huu – jestapa jepulis, penikat sipuliks (1974) sekä elokuvalle Kuningas jolla ei ollut sydäntä (1982), joka oli ensimmäinen suomalainen satuelokuva vuonna 1949 valmistuneen Prinsessa Ruususen jälkeen.
Muita 1970- ja 1980-luvun suomalaisia lastenelokuvia ovat Heikki Partasen Pessi ja Illusia (1984), Päivi Hartzellin Lumikuningatar (1986), Anssi Mänttärin Anni tahtoo äidin (1989) ja jo 1970-luvulla uransa aloittaneen Matti Ijäksen varhaistuotannon tv-elokuvat kuten Muni maailmani, muni (1979) ja Minä, siili ja trumpetti (1983). Myös Raili Rusto teki monia televisioelokuvia lapsille, kuten Aikapoika ja mono (1976), Villahousupakko (1977) ja Ystävyyden saari (1984).
1990-luvun alussa Raili Rusto teki neljä Uppo-Nalle-elokuvaa. Muita 1990-luvun suomalaisia lasten- tai nuortenelokuvia olivat Liisa Helmisen Urpo ja Turpo -nukkeanimaatiosarja, Kaija Juurikkalan Rosa Was Here (1994), Heikki Kujanpään Jäänmurtaja (1997) ja Raimo O. Niemen lähes 400 000 katsojaa Suomen teattereissa saanut Poika ja ilves (1998).Suomalainen elokuvatuotanto 1990–1999, Elonet-sivusto, viitattu 30.6.2015.
2000-luvulla suosittuja suomalaisia lastenelokuvia ovat olleet Risto Räppääjä (2008) ja sen monet jatko-osat. Niiden ohjaajien Mari Rantasilan ja Timo Koivusalon lisäksi lastenelokuvia ovat Suomessa tehneet 2000-luvulla etenkin naisohjaajat kuten Liisa Helminen (Pelikaanimies 2004), Saara Cantell (Unna ja Nuuk 2006, Onneli ja Anneli 2014 ja Onnelin ja Annelin talvi 2015), Johanna Vuoksenmaa (Onni von Sopanen, 2006) ja Kaisa Rastimo (Heinähattu ja Vilttitossu 2002 ja Myrsky 2008).
2010-luvulla suomalaisia lastenelokuvia tehtiin noin neljä vuodessa, kun niitä vuosikymmen aiemmin tehtiin vain pari vuodessa. Lastenelokuvat olivat myös suosittuja: vuoden 2016 kolme suosituinta elokuvaa olivat Risto Räppääjä ja yöhaukka, Angry Birds -elokuva sekä Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu!, jotka kaikki saivat yli 300 000 katsojaa.
Lastenelokuva Tanskassa Muut Pohjoismaat ovat saaneet Suomea enemmän kansainvälistä mainetta lasten- ja nuortenelokuvien tuotannostaan. Tanskassa 25 prosenttia valtion elokuvatuotantotuesta on vuodesta 1982 lähtien suunnattu nuoren yleisön elokuvien tuotantoon, ja monet tanskalaiset elokuvaohjaajat kuten Bille August, Søren Kragh-Jacobsen ja Nils Malmros tulivat uransa alussa tunnetuiksi juuri lasten- ja nuortenelokuvistaan. Monet niistä perustuvat Bjarne Reuterin lastenkirjoihin ja käsikirjoituksiin.
Tanskan kulttuurikaanoniin vuonna 2006 valittujen 12 elokuvan joukossa on kolme lapsille suunnattua tai lapsihahmosta kertovaa elokuvaa: Jannik Hastrupin ja Flemming Quist Møllerin animaatio Bennys badekar (1971), Nils Malmrosin varhaisnuorisokuvaus Tiedon puu (1981) ja Bille Augustin Oscarilla ja Golden Globella palkittu draamaelokuva Pelle Valloittaja (1987). Erilliseen ”lasten kaanoniin” valittiin vielä Astrid Henning-Jensenin draamaelokuva Yksin maailmassa (1949) ja Søren Kragh-Jacobsenin lastenkomedia Kumi-Tarzan (1981).
Lastenelokuva Ruotsissa Ruotsissa monia lastenelokuvia ja televisiosarjoja on tehty Astrid Lindgrenin tarinoiden pohjalta, esimerkkeinä Peppi Pitkätossu karkuteillä (1970), Veljeni Leijonamieli (1977) sekä monet Saariston lapset -tarinoihin perustuvat elokuvat 1960-luvulla. Lindgrenin kirjasta Mio, poikani Mio tehtiin samanniminen englanninkielinen elokuva vuonna 1987. Myös Maria Gripen monista lastenkirjoista on tehty elokuvia ja televisiosarjoja, kuten Hugo ja Josefin ja Lasinpuhaltajan lapset. Merkittäviä lasten- ja nuortenelokuvien käsikirjoittajia ja ohjaajia Ruotsissa ovat olleet myös Olle Hellbom, Ella Lemhagen ja Ulf Stark.
Näytelmäelokuvien ohella ruotsalaisista lastenanimaatioista Pekka Töpöhäntä (1981) ja Pekka Töpöhäntä Amerikassa (1985) tuli 1980-luvulla hyvin suosittuja myös VHS-videojulkaisuina. Lastenanimaatioita Ruotsissa on tehty myös muun muassa Bamse-sarjakuvanallesta, Peppi Pitkätossusta sekä Sven Nordqvistin Viiru ja Pesonen -tarinoista.
British Film Instituten listalle ”50 elokuvaa jotka kannattaisi nähdä ennen kuin täyttää 14” pääsi Pohjoismaista vain kaksi elokuvaa, molemmat ruotsalaisia: Elämäni koirana (1985) ja Fucking Åmål (1998).
Lastenelokuva Norjassa Norjalaisista pitkistä lastenelokuvista on Suomessa nähty muun muassa 1950-luvulla tehdyistä kahdeksasta Far til fire -elokuvasarjasta kolme: Mettisen mainiot mukulat menopäällä 1953, Mettiset mäessä 1954 ja Mettisen mainiot mukulat 1956. Sarja vuonna 2005 jatkoa uusintaversiolla Me neljä ja isä (Far til fire gi’r aldrig op, 2005). 1980-luvulla on Suomessa esitetty Hädässä ystävä tunnetaan (For Tors skyld, 1982) ja sirkustarina Ennen päivänkoittoa (Før dagen er helt våken, 1982). Anthony Buckeridgen Jennings-tarinoiden pohjalta, jotka Suomessa tunnetaan vain kirjasarjana, tehtiin Norjassa 1960-luvulla neljä elokuvaa, joiden päähenkilön nimi on Stompa (Internet Archive).
Lastenelokuva muualla Euroopassa Iso-Britannia