Suomen Ilmapuolustusliitto (, lyhenne SIPL) oli suomalainen maanpuolustushenkinen ilmailujärjestö, joka toimi vuosina 1925–1945. Sen toimintaa on jatkanut vuodesta 1945 alkaen Suomen Ilmailuliitto.
Perustaminen Tausta Suomalainen siviili-ilmailu rajoittui 1920-luvulla vaatimattomasta alusta liikkeelle lähteneeseen lentoliikenteeseen ja muutamien harrastelijoiden toimintaan. Tämän lisäksi Ilmailuklubi järjesti vuosittain ilmailunäytöksen Helsingissä. Yleisen väestön kosketus ilmailuun rajoittuikin tuohon aikaan pääasiassa Suomen ilmailuvoimien toimintaan.Uola 1994, s. 26–27
Monisatavuotiset perinteet omaavilla armeijalla ja laivastolla oli vahvat puolestapuhujat siellä, missä asevoimien määrärahoista päätettiin. Ilmailuvoimissa ja niiden ulkopuolella ymmärrettiin, että ilmailun kehittäminen ja ilmailuvoimien määrärahojen turvaaminen vaativat laajan väestön tutustuttamista toimintaan, ja näin ollen nähtiin tärkeäksi, että ilmailuvoimien puolestapuhujaksi saataisiin ilmailutoimintaa yleiselle väestölle tuottava järjestö.
Ilmapuolustusjärjestön perustamista pohdittiin 1920-luvun alulla useilla paikkakunnilla, joista merkittävimpinä Kuopio, Joensuu ja Viipuri. Hanketta ei millään paikkakunnista viety eteenpäin siten, että olisi syntynyt valtakunnallista toimintaa ilmapuolustuksen ja ilmailun hyväksi.
Yleiset ilmailupäivät 1925 Kului kaksi vuotta ilman toiminnan merkittävää kehittymistä. Kuopiossa ilmapuolustusasiaa alun perin ajamaan lähtenyt A. J. Hahl päätti kirjoittaa aiheesta artikkelin Uusi Suomi -sanomalehteen, joka innostui aiheesta ja otti jutun pääkirjoituksekseen 20. elokuuta 1925. Hahl otti tämän jälkeen yhteyttä 11 suomalaiseen merkkihenkilöön, joilta hän pyysi apua ilmapuolustusasian eteenpäinviemiseksi. Hahlin pettymykseksi vain yksi vastauksista oli myönteinen. Ilmavoimien väliaikainen komentaja Väinö Vuori esitti koko maan kattavan ”ilmakokouksen” järjestämistä yleisten ilmailupäivien yhteydessä 10. lokakuuta 1925. Hahlin toiminnan kanssa samoihin aikoihin Georg von Wendt kirjoitti Helsingin ruotsinkielisessä lehdessä ilmapuolustusliiton puolesta viitaten muun muassa Neuvostoliitossa perustettuun vastaavaan järjestöön.
Yleisten ilmailupäivien yhteydessä järjestetyssä ilmapuolustusliiton perustamiskokouksessa olivat läsnä varhaisempien Kuopion, Joensuun ja Viipurin ilmapuolustusyhdistysten lisäksi vastikään perustetut tai perusteilla olleet Helsingin-, Tampereen-, Varsinais-Suomen- ja Kokkolan ilmapuolustusyhdistykset sekä Suomen Ilmailuklubi. Kokouksessa puhunut Väinö Vuori hahmotteli toimintasuunnitelman perustettavalle yhdistykselle: liiton tehtäväksi tuli tehdä ilmailun kaikinpuolista merkitystä tunnetuksi yleisen väestön piirissä ja toimia samalla etenkin sotilasilmailun tarpeiden tukena. Vuori visioi myös järjestön voivan edistää siviili-ilmailun kehittymistä kotimaassa tukemalla uusien lentoreittien aikaansaamista. Uuden järjestön nimestä ja sen roolista joko siviili- tai puolisotilaallisena toimijana esiintyi erilaisia kantoja. Vastaavana malliesimerkkinä nostettiin esiin Saksassa laivastoasiaa ajanut Flottenverein.Uola 1994, s. 30–31
Perustamistoimikunta Liiton sääntöjä ei saatu valmiiksi lokakuun kokouksessa, mutta niiden valmistelua asetettiin jatkamaan ilmapuolustusaktiiveista ja muutamista yhteiskunnan merkkihenkilöistä koostunut toimikunta, johin kuuluivat muun muassa Kuopiossa ilmapuolustusliiton perustamista ajanut Hannes Hahl ja Helsingin ruotsinkielisessä lehdessä ilmapuolustusliiton puolesta kirjoittanut Georg von Wendt. Hahlin ja von Wendtin lisäksi toimikunnassa oli joukko yhteiskunnallisesti merkittäviä henkilöitä: jääkärimajuri Väinö Vuori, kauppaneuvos Samuli Hohenthal, puolustusministeri Aleksander Lampén, diplomi-insinööri Erik von Frenckell, toimittaja J. W. Keto, maisteri C. A. J. Gadolin, agronomi Tatu Nissinen, ylijohtaja V. M. J. Viljanen, pankinjohtaja Eino Tulenheimo, kirjailija Santeri Alkio, päätoimittaja A. L. Hintikka ja jääkärieversti Per Zilliacus. Toimikunta sai tehtäväkseen liiton tulevien sääntöjen muotoilun ja perustamiskokouksen koolle kutsumisen. Tämän lisäksi sen tehtäviin kuului myös paikallisjärjestöjen perustamisen ympäri maata. Toimikunta alkoi lämmitellä välejä politiikkaan presidentti Lauri Kristian Relanderin kautta. Relander oli lentänyt työtehtäviensä puitteissa Aero-yhtiön matkustajakoneilla, ja toimikunta toivoi saavansa hänestä ilmapuolustusjärjestön suojelijan. Toimikunta vetosi myös eduskuntaan ilmavoimien määrärahojen korottamiseksi.
Ilmapuolustusliiton asiaa lähti ajamaan syksyllä 1925 myös Suomen ilmavoimien esikunnan julkaisema Aero-lehti. Lehti piti ilmapuolustusjärjestön keskeisimpänä perustamissyynä Neuvostoliiton hyökkäysuhkaa, maalaillen jopa kauhukuvia mahdollisesta sodasta. Aeron julkaisuissa nähtiin tärkeänä, että ilmapuolustusjärjestö saisi Suomalaiset kiinnostumaan ilma-aseen kehittämisestä. Lehti esitti suojeluskuntalaisten kouluttamista ilmavoimien reserviksi ja näki tärkeänä, että kansanedustajat saataisiin ymmärtämään aselajin merkitys.
Liiton perustaminen ja alkuvuodet Liiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Samuli Hohenthal (myöh. Harima) ja varapuheenjohtajaksi von Wendt. Johtokuntaan kuului myös Väinö Vuori, ja liiton ensimmäiseksi asiamieheksi palkattiin Sakari Pälsi, joka kuitenkin jäi lomalle tehtävistään toukokuussa 1926 ja irtisanoutui saman vuoden elokuussa. Tehtävään valittiin hänen jälkeensä Elmo E. Kaila, joka ajautui riitoihin K. W. Chansonin kanssa. Liiton hallitus asettui kiistassa Chansonin kannalle, ja erotti Kailan vuonna 1931. Tehtävä siirtyi tämän jälkeen Emil J. Helteelle.Uola 1994, s. 32–33
Liiton johtokunnan keskeisimmiksi hahmoiksi muodostuivat Harima, J. V. Wartiovaara ja Salovius, joiden vaikutusvalta perustui henkilöiden vaikutusvaltaiseen asemaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Salovius erosi liiton johtokunnasta vuonna 1933, mutta hän säilytti vaikutusvaltansa liiton sisäisiin asioihin tämänkin jälkeen, sillä hän toimi kulkulaitosministeriön kansliapäällikkönä, ja pystyi vaikuttamaan valtiovallan suhtautumiseen ilmapuolustusliittoon.
Ilmapuolustusliiton toimisto oli toiminnan alkuvaiheessa melko vaatimaton: sen papereita säilytettiin asiamies Kailan kotona. Vuodesta 1927 alkaen liiton toimisto oli sen toimistonhoitajan Evy Rosenbergin yksityisasunnossa, mistä se siirtyi vuonna 1928 Aleksanterinkatu 19:stä vuokrattuun toimistohuoneeseen. E. J. Granroth (Karrus) maalasi kiinteistöön ilmailuaiheisia seinämaalauksia. Liiton toimisto muutti vuonna 1930 Keskuskatu 4:ään, mistä se siirtyi kaksi vuotta myöhemmin Vuorikatu 16:een. Viimeisen kerran toimisto muutti vuonna 1937, kun se siirtyi Heikinkatu 20:een (nyk. Mannerheimintie 16A), Vanhaa ylioppilastaloa vastapäätä.
Toiminta Ilmapuolustusliitto oli perustettu vuosien valmistelutyön jälkeen pääasiassa eräänlaiseksi ilmavoimien tukiorganisaatioksi, mikä oli huomattavissa liiton säännöissä ja sen perustamista edeltäneen taustatyön luonteessa. Liiton tavoitteet olivat lähes yksinomaan maanpuolustukselliset, vaikka sen keskeinen päämäärä olikin ilmailun yleinen edistäminen. Liitto näki esimerkiksi siviili-ilmailun lähinnä sotilasilmailun tukimuotona, sillä siviililentäjien koulutuksella luotiin samalla ilmavoimille tarpeellista lentäjäreserviä. Maanpuolustuksellinen näkökulma ilmailun edistämiseen oli toisaalta ajalle luonnollinen, sillä siviili-ilmailu oli Suomessa edelleen 1920-luvun puolivälissä melko pienimuotoista.Uola 1994, s. 34–35
Liiton johtokunnan ensimmäisiä tehtäviä oli laatia muistio ilmapuolustuksen periaatteista, suuntaviivoista ja SIPL:n suhtautumisesta Suomen maanpuolustukseen. Muistio oli lopulta sisällöltään hyvin samankaltainen eri tahojen liiton perustamista ennen antamien kannanottojen kanssa. Liitto pyrki tuomaan itsensä esiin eräänlaisena kansalaisjärjestönä; muistiossa pyrittiin tuomaan ”kansalaisten huolestuneet ajatukset ilmapuolustuksemme heikosta asemasta” hallituksen ja eduskunnan tietoon. Liitolla ei ollut alkuvuosina keinoja tai voimavaroja parantaa suoraan ilmapuolustuksen tilaa Suomessa, jolloin sen ainoaksi vaikutustavaksi jäi valtiovaltaan ja kansan yleiseen mielipiteeseen vaikuttaminen.
1930-luvun Suomessa Ilmapuolustusasiaa ajoivat SIPL:n lisäksi esimerkiksi Suomen Kaasusuojelujärjestö, jonka toiminta oli jossain määrin päällekkäistä SIPL:n kanssa. Järjestöön kuulunut Akateeminen Ilmasuojeluyhdistys järjesti jopa omaa lentokoulutusta. SIPL ja Kaasusuojelujärjestö kävivät vuonna 1934 yhdistymisneuvotteluja, tosin tuloksetta. Kaasusuojelujärjestön toiminnasta kehittyi myöhemmin Suomen väestönsuojelun perusta.
Määrärahakysymys Asevoimien määrärahojen jaosta alkoi muodostua kilpailu eri aselajien välillä 1920-luvulla. Merivoimia tukeva laivastoliitto sai lähtölaukauksensa, kun lehdissä uutisoitiin ilmapuolustusliiton perustamisesta. Suomen Laivastoliitto perustettiinkin vielä vuoden 1925 aikana. Vuonna 1927 säädetty laivaston kehittämistä käsittelevä laki saikin ilmavoimien kehittämistä ajavat tuntemaan jääneensä määrärahakilpailussa tappiolle. Asiaa käsiteltiinkin SIPL:n syyskokouksessa 1927 everstiluutnantti Vuoren aloitteesta. SIPL:n liittokokous yhtyi Vuoren näkemyksiin ilmavoimien kehittämisestä 5–10 vuoden ohjelmalla, joka vastasi laivastolakiin kirjattua merivoimien vastaavaa ohjelmaa. Ilmapuolustusliiton lähetystö kävi keskustelemassa määrärahakysymyksestä myös silloisen pääministerin Väinö Tannerin kanssa, joka tosin oli penseä koko ajatukselle, todeten hallituksen kyllä tietävän, mitä tehdä puolustusmäärärahoille.Uola 1994, s. 36–37
SIPL:n vetoomuksilla ei ollut merkittäviä välittömiä vaikutuksia, ja mikä sai liiton syyttämään valtiota selvin sanoin ilmavoimien kehittämisen laiminlyönnistä. Se lähetti esimerkiksi vuonna 1928 valtioneuvostolle kirjeen, jossa valitettiin ilmapuolustuksen useita vuosia jatkuneesta liian vähäisestä rahoituksesta. Liitto mukaan määrärahat eivät olleet edes riittävät sen aikaisen tilanteen ylläpitoon, mikä huomattiin pian, kun ilmavoimien vanhentuneen kaluston poistaminen aiheutti laivueiden määrän putoamisen. Vuoden 1928 syyskokouksen päätöksellä liitto julkaisi lehdistölle julkilausuman, jossa se valitti ilmavoimien ja lentoliikenteen taloudellisen tuen laiminlyönnistä.
Kannanotot saivat jonkinlaista vastakaikua mediassa, missä niihin otti kantaa aktiivisimmi Uusi Suomi. Liitto kävi myös pienimuotoista väittelyä määräraha-asiassa tiedotusvälineiden palstoilla sen ”kilpailijan” laivastoliiton kanssa.Uola 1994, s. 38–39 Ilmapuolustuskiiton ponnistukset eivät jääneet aivan tuloksettomiksi: eduskunnassa tehtiin vuonna 1928 kansanedustaja Martti Rantasen johdolla toivomusaloite, jonka tavoitteena oli ilmapuolustuksen kehittämistä koskevan lain säätäminen. Eduskunta hyväksyi aloitteen ja kehotti saman vuoden syyskuussa hallitusta selvittämään, miten silloisia ilmailuvoimia tulisi kehittää maanpuolustuksen ja lentoliikenteen etua silmällä pitäen. Hallitusta kehotettiin antamaan myös esitys ilmapuolustuksen kehittämistä koskevasta laista.
Hallitus nimitti ilmapuolustuksen tilaa selvittämään niin sanotun ilmailuasiantuntijakomitean marraskuussa 1928. Komitean puheenjohtajaksi kutsuttiin SIPL:n puheenjohtaja Hohenthal, ja muut jäsenet olivat Leonard Grandell, Rafael Hallanmaa ja ilmavoimien komentaja Väinö Vuori. Komitean vuonna 1929 valmistuneessa mietinnössä esiteltiin visio ilmajoukkojen sotilasdoktriinista ja joukko yksityiskohtaisia laskelmia aselajin tarpeista ja konkreettisista järjestelyistä. Komitean mietintö jäi lopulta vähälle huomiolle päätöksenteossa ja hallituksen työ aiheen parissa pitkälti tuloksettomaksi, mikä sai liiton paheksumaan hallituksen saamattomuutta joulukuussa 1929.
Vaikutusyritykset 1930-luvulla