pienois|pysty=0.6|Musta lippu, anarkistien symboli 1880-luvulta alkaen. Anarkismi on taloudellisista ja yhteisöllisistä valtahierarkioista vapaata yhteiskuntaa tavoitteleva poliittinen ideologia, joka korostaa yksilönvapautta. Anarkistit vastustavat valtiota siihen sisältyvän pakkovallan vuoksi.
Sana ”anarkismi” tulee kreikan johtajattomuutta tai esivallan puutetta tarkoittavasta sanasta. Joskus anarkismi suomennetaan hallituksettomuudeksi. Poliittisesta filosofiasta puhuttaessa anarkismi ei tarkoita yhteiskunnallista sekasortoa, vaikka käsitteellä anarkia on arkikielessä sellainen sisältö. John Zerzan on määritellyt anarkismin autoritarismin vastaisuudeksi.
Sekä anarkismi että sosialismi kehittyivät teollisen vallankumouksen seurauksena ja vastasivat sen ajan yhteiskunnan ongelmiin. Merkittäviä anarkisteja ovat muun muassa Pierre-Joseph Proudhon, Pjotr Kropotkin, Mihail Bakunin, Emma Goldman ja Max Stirner. Anarkistit osallistuivat muun muassa Pariisin kommuuniin, Venäjän sisällissotaan ja Espanjan sisällissotaan.
Nykyisin anarkismi on vaikuttanut muun muassa antikapitalistisissa, sodanvastaisissa ja ekologiseen kestävyyteen pyrkivissä liikkeissä.
Yleistä
Käsitteen käyttö
pienois|pysty=0.6|Anarkistimerkki. pienois|pysty=0.6|Punamusta lippu, anarkososialismin symboli. Sana ”anarkismi” tulee muinaiskreikan johtajattomuutta tai esivallan puutetta tarkoittavasta sanasta, joka keskiajalla käännettiin latinaksi muodossa anarchiahttp://cnrtl.fr/etymologie/anarchie.
Käsitteen varhaisimmat käytöt osana poliittista sanastoa juontavat Ranskan vallankumouksen aikaan. Terrorin aikana oman valtansa turvaamiseen keskittyneet jakobiinit ja girondistit ryhtyivät kutsumaan yhteiskunnallista vallankumousta ajaneita sanskulotti- ja raivopäät-liikkeiden jäseniä tasavaltaa hajottaviksi anarkisteiksi. Jotkin myöhemmät anarkistit ovat pitäneet näitä liikkeitä esianarkisteina, jotka ajoivat muun muassa sukupuolten tasa-arvoa sekä hajautettua suoraa demokratiaa. Kyseisten liikkeiden jäsenet eivät kuitenkaan itse identifioituneet anarkisteiksi.McKinley, C. Alexander: The French Revolution and 1848. Teoksessa Adams & Levy 2019, s. 311–315.
Monet myöhemmät anarkistit pitivät lisäksi Ranskan vallankumouksen aikaista terroria osoituksena valtiososialismin ja vallan keskittämisen mahdottomuudesta ja osoituksena poliittisen vallankumouksen riittämättömyydestä. Anarkistien näkemyksen mukaan vallankumouksen tulisi ulottua poliittisen vallan sijaan yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen ulottuvuuteen ilman poliittisen vallan tavoittelua. Anarkismin mukainen vallankumous kattaisi ihanteellisesti siis pelkän vallanvaihdon sijaan muutoksen sosiaalisissa ja taloudellisissa suhteissa. Valta siis hajautettaisiin keskitetyltä vallankäytön elimeltä paikallistason kansanvaltaisiin instituutioihin.
Anarkismin voinee näin ollen käsitteellistää sanan esittäjän näkökulmasta käsin: keskitetyn vallankäytön kautta politiikkaa tekevät tahot näkevät paikallistason kansanvaltaisuuden uhkana omalle asemalleen ja pitävät anarkismia ennen kaikkea yhteiskunnallisena sekasortona, kun taas keskitettyä valtaa (usein siis valtiota tai jopa diktatuuria) vastustavat anarkistit näkevät keskitetyn poliittisen vallan väistämättömästi useiden tahojen yli valtaa käyttävänä ja sortavana instituutiona, jolloin ruohonjuuritason osallistavuuteen ja yhteistyöhön perustuva suora demokratia (so. sosiaaliset anarkismit) onkin paradoksaalisesti tae yhteiskunnallisen sekasorron välttämiselle.Franks, Benjamin: Anarchism. Teoksessa Adams & Levy 2019, s. 386–400.
Anarkismi käsitteenä sisältää vahvoja kielteisiä konnotaatioita. Käsitettä anarkismi on käytetty mustamaalaamaan erilaisia yhteiskunnallisia liikkeitä. Anarkismin vastustajat ovat yhdistäneet käsitteeseen mielikuvia kaaoksesta. Pierre-Joseph Proudhonin, ensimmäisen anarkistiksi itseään kuvanneen filosofin, ajattelu tarkoitti kuitenkin sekasorrolle vastakkaisia edistyksen, yhteistyön ja egalitarismin ihanteita.Kinna 2005, s. 5–10.
Klassinen anarkismin määritelmä
pienois|Anarkismin suhde valtaan ja vapauteen sekä kapitalismiin ja sosialismiin anarkistiliikkeen mukaan. Anarkismin klassisen määritelmän mukaan se on ajattelutapa, jossa vastustetaan valtiota, siihen sisältyvän pakkovallan, poliittisen auktoriteetin sekä valtakoneiston muodollis-oikeudellisuuden ja byrokraattisuuden vuoksi. Perimmäisenä tavoitteena on valtion lakkauttaminen. Myös muut kuin anarkistit voivat kannattaa valtion vallan rajoittamista ja jopa sen lakkauttamista, mutta klassisen määritelmän mukaan anarkistin pitää vastustaa valtiota nimenomaan aikaisemmin mainittujen kolmen periaatteen vuoksi. Poliittisen auktoriteetin vastustamisen vuoksi anarkistit eivät toimi puoluepolitiikassa, eivätkä he esimerkiksi äänestä valtion järjestämissä vaaleissa.Andersson, Timo: Anarkistisesta perinteestä: William Godwinin, Max Stirnerin, Pierre-Joseph Proudhonin, Mihail Bakuninin, Aleksandr Herzenin, Pjotr Kropotkinin, Leo Tolstoin jms. aatteesta. Timo Anderssonin blogi 16.2.2007. Viitattu 20.9.2014.
Taustaa
Historiallisesti anarkismi on 1800-luvulta lähtien ollut vapautta ja tasavertaisuutta korostava sosialistinen työväen aate, jonka edustajat pitivät aatettaan vaihtoehtona marxilaiselle valtion haltuunottamiseen tähdänneelle sosialismille. Anarkistien ja marxilaisten tiet erosivat ensimmäisen internationaalin vuoden 1872 Haagin kongressissa. Myöhemmin on syntynyt myös muita, ideologialtaan merkittävästi anarkismin perinteestä poikkeavia ajattelusuuntia, jotka liittävät itsensä anarkismiin.
Anarkismin yhteiskunnallisen merkityksen katsotaan vähentyneen toisen maailmansodan jälkeen merkittävästi, mutta anarkistisia liikkeitä ja ajattelijoita on yhä olemassa ympäri maailmaa. Anarkismin käytännön muodot vaihtelevat tilanneyhteydestä riippuen; sen alla voidaan esimerkiksi vastustaa finanssikapitalismia tai sotilaallista interventionismia tai edistää alueellista itsehallintoa. Anarkistisia menettelyjä on otettu käyttöön esimerkiksi hippiliikkeessä, talonvaltaustoiminnassa, aseistakieltäytymisen parissa ja eläinten oikeuksien puolustajien piirissä. Myös kansainvälinen piraattiliike on mahdollista nähdä anarkistisena liikkeenä. Anarkismi ei välttämättä tarkoita mitään vakiintunutta poliittista ideologiaa. Joillekin anarkismi kuvastaa puhtaasti vapautta.
Anarkismin historiaa
Ensimmäiset vaikutteet
pienois|pysty|James Northcote, William Godwin, 1802. Godwinia pidetään ensimmäisenä anarkistifilosofina. Varhaisimmat anarkistisiin teemoihin viittaavat ajatukset ovat peräisin 500-luvulta ennen ajanlaskumme alkua, jolloin niitä esitti Kiinassa taolainen filosofi Laozi sekä myöhemmin muun muassa Zhuangzi. Vastaavaa ajattelua antiikin Kreikassa edustivat kyynikkojen koulukuntaan lukeutunut Diogenes Sinopelainen ja stoalaisuuden perustaja Zenon Kitionilainen.
Modernin anarkismin varhaisimpana edeltäjänä pidetään ranskalaisen renessanssifilosofin Étienne de La Boétien ajatuksia, joita hän esitti 1500-luvun puolivälissä. Myöhemmin sen syntyyn vaikutti muun muassa ranskalainen kirjailija Jean-Jacques Rousseau 1700-luvun jälkipuoliskolla. Termiä ”anarkisti” alettiin ensimmäisen kerran käyttämään yleisemmin Ranskan suuren vallankumouksen aikana 1790-luvulla. Tuolloin vaikutti muun muassa Raivopäiksi kutsuttu köyhälistön aseman parantamista ajanut liike.
Modernin anarkismin synty
Ensimmäisenä varsinaisena anarkistifilosofina pidetään 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa vaikuttanutta englantilaista William Godwinia, vaikka hän ei itse käyttänytkään nimitystä omissa teoksissaan. Godwinin pääteos on vuonna 1793 ilmestynyt Political Justice, jossa hän muun muassa esitti, että valtiovallalla on haitallinen vaikutus yhteiskunnalliseen kehitykseen. Godwin oletti valtion syrjäytyvän tarpeettomana kansan tietoisuuden lisääntyessä. Godwin ei kannattanut vallankumouksellisuutta, vaan ajoi muutosta rauhanomaisen kehityksen kautta.
Ranskalainen Pierre-Joseph Proudhon oli ensimmäinen itseään anarkistiksi kutsunut filosofi ja poliitikko. Vuonna 1840 julkaistun Qu’est-ce que la propriété? (Mitä on omaisuus?) -teoksensa myötä häntä pidetään modernin anarkismin perustajana. Proudhon vastusti valtiota, järjestäytynyttä uskontoa sekä kapitalismia, ja hänen ajattelullaan oli suuri vaikutus myöhempien vuosikymmenten anarkisteihin. Ensimmäinen itseään libertaarina pitänyt filosofi oli ranskalainen anarko-kommunisti Joseph Déjacque. Muita ennen vuonna 1864 tapahtunutta kansainvälisen työväenliikkeen järjestäytymistä vaikuttaneita anarkistifilosofeja olivat muun muassa saksalainen Max Stirner ja ranskalainen Anselme Bellegarrigue.
Kansainvälisen työväenliikkeen nousu ja 1800-luvun suuntaukset
pienois|pysty|Nadar, Mihail Bakunin, noin 1860. Bakunin on ehkä historian merkittävin anarkisti. Merkittävimmät anarkistien liikkeet ovat juontuneet 1800-luvulla voimistuneesta työväenliikkeen liikehdinnästä. Aate voidaan tässä historiallisessa muodossaan nähdä sosialismin yhtenä muotona. Anarkistisia liikkeitä syntyi erityisesti ”Euroopan hullun vuoden” 1848 myötä, jolloin kymmenessä Euroopan valtiossa nähtiin eri pituisia vallankumouksia ja kapinoita vallitsevaa hallintoa vastaan. Vuonna 1864 perustettiin työväenliikkeen ensimmäinen internationaali, joka kokosi samaan yhteistyöjärjestöön eri suuntauksia, joihin anarkistien lisäksi kuului muun muassa blanquisteja, sosiaalidemokraatteja, radikaaleja sosialisteja sekä eri maiden ammattiliittojen jäseniä.
Ensimmäisessä internationaalissa historian merkittävimpiin anarkisteihin lukeutuva Mihail Bakunin kiisteli Karl Marxin kanssa siitä, tavoitetaanko sosialistinen yhteiskunta parhaiten tuhoamalla valtio heti, vai käyttämällä valtiota uuden yhteiskunnan rakentamisen apuvälineenä. Bakunin oli sitä mieltä, että jos työväenliike kaappaa vallan, syntyy uusi ”proletariaatin diktatuuri”, joka on vielä nykyistä valtaa pahempi. Bakuninin ja Marxin riitely huipentui vuoden 1872 syyskuussa pidetyssä Haagin kongressissa, jolloin kansainvälinen työväenliike hajosi anarkisteihin ja marxilaisiin. Taustalla oli suhtautuminen edellisen vuoden Pariisin kommuunin tapahtumiin, jossa molempien osapuolten edustajilla oli ollut merkittävä osuus. Marx syytti kommuunin epäonnistumisesta anarkisteja, jotka hänen mielestään olivat haaskanneet aikaa suoran demokratian mukaisiin äänestyksiin ja kokouksiin hallituksen armeijan tuhoamisen sijasta. Bakuninin kannattajat, joista merkittävin ryhmä oli sveitsiläisiä kelloseppiä edustanut Juran liitto, erosivat internationaalista Haagin kongressissa ja perustivat muutamaa viikkoa myöhemmin Sveitsissä anarkistisen internationaalin. Vuonna 1872 tapahtunut työväenliikkeen hajaannus on näkyvissä vielä nykyisinkin anarkistien ja puoluepolitiikassa mukana olevien vasemmistolaisten välillä.
Bakuninin tavoin Venäjältä Keski-Eurooppaan emigroituneet anarkistit olivat saaneet innoituksensa maassa toimineista mir-yhteisöistä. Niillä tarkoitettiin maaseudun kyläkuntia, jotka olivat usein suhteellisen omavaraisia ja joille valtio ilmeni käytännössä lähinnä verottajan muodossa. Kaupungistuneeseen yhteiskuntaan liittyvä anarkismi, josta 1800-luvun lopussa syntyi ammattiyhdistysliikkeen kautta vaikuttava anarkosyndikalismi, pyrki muodostamaan talousjärjestelmän, jossa tuotantovälineet olisivat yhteisomistuksessa ja tehtaat demokraattisesti työntekijöiden johtamia. Näissä sosialistisen anarkismin muodoissa ajateltiin, että pohjimmiltaan valta olisi paikallisilla yksiköillä, jotka muodostaisivat keskenään ylemmän tason organisaatioita suuremman mittakaavan asioiden hoitamista varten.