pienoiskuva|”Historian valtavimmat lihakset iskevät yhteen.” Barbaarit-elokuvan (1987) suomenkielisen VHS-julkaisun kansi. Barbaarielokuva on fantasiaelokuvan lajityyppi, jonka määrittäviä piirteitä ovat lihaksikkaat ja vähäpukeiset päähenkilöt, myyttisiä ja yliluonnollisia elementtejä sisältävä miljöö sekä runsas seksi ja väkivalta. Tyypillinen barbaarielokuva kertoo muinaisesta soturista, joka kostaa pahalle velholle kotikylänsä tuhoamisen. Ensimmäiset barbaarielokuvat ilmestyivät 1970-luvun lopulla, ja niiden suosion huippukausi ajoittui seuraavan vuosikymmenen ensimmäiselle puoliskolle. Lajityypin perusteoksena pidetään vuonna 1982 ilmestynyttä Conan barbaaria.

Suurin osa barbaarielokuvista tehtiin melko pienellä budjetilla, ja niiden saamat arvostelut olivat usein kielteisiä. Kotivideomarkkinoiden kasvu ja menestyneempien fantasiaelokuvien vanaveteen ajoittunut julkaisu mahdollisti halvalla tehtyjen elokuvien taloudellisen kannattavuuden. Myöhemmissä analyyseissä barbaarielokuvien viehätyksen onkin usein katsottu kumpuavan taiteellisten ansioiden sijaan seksin, väkivallan ja eksotiikan kaltaisesta eskapismista sekä myös tahattomasta komiikasta.

Barbaarielokuvat tunnetaan myös miekka ja magia -elokuvina samannimisen kirjallisuudenlajin mukaan.Virolainen 1992; Mäkijärvi 2018, s. 75, 78.

Arkkityyppisiä piirteitä

Barbaarielokuville on leimallista, että ne ovat muunnelmia muutamasta perusjuonikuviosta. Monissa barbaarielokuvissa onkin lajityypin muista elokuvista sellaisenaan lainattuja kohtauksia. Tyypillinen sankari on myyttisessä menneisyydessä tai fantasiamaailmassa asuva barbaari, joka taistelee pahuutta vastaan. Yleensä päähenkilö on korostetun maskuliininen mies, mutta jotkin barbaarielokuvat kertovat naissotureista. Sekä mies- että naisbarbaarit tapaavat olla barbaarielokuvissa lihaksikkaita ja vähäpukeisia. Tarinan konna tai hänen kätyrinsä on usein paha velho.Virolainen 1992; Suni, Kojo, Mustonen & Rautsi 2005.

Tyypillinen barbaarielokuva alkaa päähenkilön kotikylän tuhoamisella. Sankari on ainoa eloonjäänyt ja päättää kostaa vanhempiensa kuoleman. Toisinaan tähän liittyy ennustus. Joskus päähenkilö on tarinan alussa vasta lapsi ja joutuu varttumaan kovissa olosuhteissa, minkä ansiosta oppii seikkailuissa tarvitsemiaan taitoja. Mieheksi kasvamiseen liittyy monesti myyttisen tai taianomaisen aseen haltuun saaminen. Sankari lähtee tutkimaan maailmaa ja etsimään tarinan konnaa. Seikkailujensa aikana hän saa mukaansa uskollisia apureita ja kohtaa erilaisia vaaroja, joista osa on yliluonnollisia. Usein tarinassa esiintyy myös neito pulassa, jonka sankari pelastaa. Lopussa päähenkilö surmaa vihollisensa ja suuntaa uusiin seikkailuihin.

Barbaarielokuvien toistuvia aineksia ovat pahat kultit, noidat, hirviöt, ennustukset, aseiden ihannointi ja eksoottiset tapahtumapaikat sekä runsas seksi ja väkivalta.Lehtinen 2017; Virolainen 1992; Suni, Kojo, Mustonen & Rautsi 2005. Vaikka barbaarigenren mytologiasta ja kansantarinoista lainatut elementit muuttuivat nopeasti kliseiksi, olivat ne lajityypin varhaisina vuosina tuoreita piirteitä valtavirran elokuvissa.

Lajityypin historia

Tausta

Barbaarielokuvat ovat amerikkalaisen fantasiakirjailija Robert E. Howardin ja tämän luoman sankarin Conan barbaarin henkisiä perillisiä.Virolainen 1992. Elokuvallisia edeltäjiä olivat italialaiset peplum-elokuvat, jotka yleensä kertoivat antiikin mytologioista, kuten Herkuleesta. Dungeons & Dragons -roolipelin (1974) suosio lisäsi miekka ja magia -viihteen suosiota. Tähtien sodan (1977) kaltaisten elokuvien myötä erikoistehostetekniikka kehittyi nopeasti, mikä mahdollisti aiempaa vakuuttavammat kuvaukset taikuudesta ja hirviöistä. Vaikka miekkaa ja magiaa oli B-elokuvissa hyödynnetty jo pitkään, se alkoi nyt näyttäytyä vakavasti otettavana aihepiirinä myös laadukkaammille ja kalliimmille tuotannoille.Fantasy » Sword-and-Sorcery. AllMovie. Viitattu 11.4.2022.

Barbaaribuumi

Jokunen barbaarielokuva tehtiin jo 1970-luvun lopulla ja 1980-alussa, mutta varsinaisen barbaaribuumin käynnisti vuonna 1982 ilmestynyt, John Miliusin ohjaama Conan barbaari, jossa pääosaa esitti Arnold Schwarzenegger ja joka teki lajityypin keskeiset elementit tunnetuksi. Muita samana vuonna ilmestyneitä barbaariaiheisia menestyselokuvia olivat Albert Pyunin Julma miekka (The Sword and the Sorcerer) sekä Don Coscarellin Voittamaton kostaja (The Beastmaster).Ashlin 2012. Jälkimmäinen tosin menestyi teatterikierroksellaan heikosti, mutta kohosi vähitellen kulttielokuvaksi TV-esitysten ja kotivideolevityksen myötä.Lehtinen 2017.

Auktoriteetteja vastustava ja ongelmat väkivallalla ratkaiseva sankarityyppi sopi hyvin reaganilaisen Amerikan ilmapiiriin.Mäkijärvi 2018, s. 76. Vuosina 1982–1987 ilmestyikin kymmeniä barbaarielokuvia, jotka pyrkivät ratsastamaan erityisesti Conanin menestyksellä.Virolainen 1992; Ashlin 2012; Kojo 2004; Suni, Mustonen & Rautsi 2005; Suni, Kojo, Mustonen & Rautsi 2005, Falicov 2004. Pienen budjetin barbaarielokuvien tehtailemisessa kunnostautui erityisesti B-elokuvan pitkäaikainen taustavaikuttaja Roger Corman, joka laajensi lajityypin kuvastoa tuottamalla naisbarbaareista kertovia elokuvia. Taloudellisista syistä Corman tuotti barbaarielokuvansa latinalaisessa Amerikassa, mutta ne oli suunnattu lähinnä länsimaiselle yleisölle.Falicov 2004; Salmonson 2006; Wong 2016. Myös Italiassa tuotettiin paljon barbaarielokuvia. Kasvavat kotivideomarkkinat mahdollistivat halvalla tehtyjen elokuvien taloudellisen kannattavuuden. Usein barbaarielokuvien markkinointi oli harhaanjohtavaa ja värikkäät kansikuvat antoivat katteettomia lupauksia dramaattisista tapahtumista ja näyttävistä erikoistehosteista. Yrittäjien suuresta määrästä huolimatta yksikään myöhempi barbaarielokuva ei yltänyt Conan-sarjan kaupalliseen menestykseen.Mäkijärvi 2018, s. 78.

Atorin (1982) ja Deathstalkerin (1983) kaltaisten, teknisesti heikkolaatuisten pienen budjetin tuotantojen ylitarjonta johti nopeasti barbaarielokuvien suosion romahtamiseen. Suuret rahoittajat vetäytyivät genren parista viimeistään taloudellisesti ja taiteellisesti epäonnistuneen Red Sonjan (1985) jälkeen.Ashlin 2012. — Red Sonjan budjetti oli noin 17,9 miljoonaa dollaria, mutta se tuotti teatterikierroksellaan vain noin 6,9 miljoonaa dollaria. (Lähde: The Numbers, viitattu 19.4.2020.) Myös kriitikot suhtautuivat elokuvaan kielteisesti ja sitä pidettiin ”hengettömänä päätöksenä Schwarzeneggerin barbaaritrilogialle”. (Lähde: Rotten Tomatoes. Viitattu 19.4.2020.) Vuosikymmenen loppuun mennessä buumi oli ohi, eikä tyylilajin elokuvia ole sittemmin juuri tehty.Virolainen 1992; Kojo 2004; Suni, Mustonen & Rautsi 2005; Suni, Kojo, Mustonen & Rautsi 2005. — ”The Barbarians tuli sekä ’barbaaribuumin’ että 80-luvun loppupuoliskolla [vuonna 1987]. Sitä voi siis myös haikein silmin katsoa eräänlaisena hyvästinä aikakaudelle, jona näin tajutonta kamaa pääsi syntymään.” (Rautsi 2005.) 1980- ja 90-lukujen taitteessa viaton camp-henkinen toimintaviihde menetti sitä paitsi muutenkin suosiotaan.Kuten edellä, ks. myös Mäkijärvi 2018, ss. 221–230.

Lajityypin kuihtuminen

Kylmän sodan päätyttyä ilmapiiri alkoi korostaa poliittista korrektiutta ja elokuvatuottajat pyrkivät huomioimaan naisten ja vähemmistöjen näkökulman aiempaa paremmin. Samalla suuren ja pienen budjetin tuotantojen välinen kuilu kasvoi, mikä muutti tuotantokulttuuria pysyvästi. Toimintaelokuvista tulikin 1990-luvulla aiempaa itseironisempia tai jopa parodisia.Mäkijärvi 2018, ss. 221–230. Kehitys heijastui aikakauden verrattain harvoihin barbaarielokuviin. Esimerkiksi vuonna 1991 ilmestynyt Beastmaster 2 oli humoristinen tieteisparodia, jossa entisaikain barbaari päätyi seikkailemaan 90-luvun New Yorkiin. Vuosikymmenen lopussa nähtiin myös varhaisempiin barbaarielokuviin löyhästi perustuneet TV-sarjat Conan the Adventurer (1997–1998) ja Beastmaster (1999–2002).

Vuosituhannen vaihteen jälkeen barbaarigenre koki hienoisen renessanssin, kun digitaalinen teknologia ja markkinoiden pirstaloituminen madalsivat sekä elokuvien tuotantokustannuksia että tuotto-odotuksia. Samalla Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -trilogia (2001–2003) lisäsi kiinnostusta fantasiaelokuviin. Tämän seurauksena markkinoille ilmaantui muutamia uusia barbaarielokuvia ja lajin varhaisempia edustajia uudelleenjulkaistiin DVD-muodossa. Vuonna 2011 ilmestyneen Conan the Barbarian -uusioversion saama väliinpitämätön vastaanotto osoitti kuitenkin, että lajityypin kunnian päivät olivat jo takana päin.Mäkijärvi 2018, s. 81.

Jälkimaine ja tulkinnat

Barbaarielokuvien teknisen kehnouden, estottoman alastomuuden ja tahattoman koomisuuden panivat merkille jo aikalaiskriitikot. Elokuvakriitikko Leonard Maltin kommentoi ensimmäisen Deathstalkerin olevan ”heikko tulkinta miekka ja magia -genrestä, ja kiinnostava ainoastaan tahattomasti aiheuttamansa naurun sekä avokätisesti tarjoilemiensa alastomien naisten ansiosta.”Falicov 2004. (Leonard Maltin: ”[Deathstalker is] a weak interpretation of the sword and sorcery genre, and interesting only for the involuntary laughter the film provokes and the gratuitous female nudity.”)

Nalle Virolainen sanoo Tähtivaeltajassa barbaarifilmien olevan jopa eksploitaatioelokuviksi äärimmäisen toisteisia, ja voidaankin puhua vain ”yhdestä ainoasta miekka ja magia -juonesta”, jota varioidaan vähäisin muutoksin. Sen viehätysvoima perustuu ainakin näennäisesti todellisuuspakoon: seikkailuun, jännitykseen, eksotiikkaan, kauniisiin alastomiin naisiin sekä vahvaa isähahmoa ilmentäviin komeisiin lihaksikkaisiin miehiin. Käytännössä suurin osa genren edustajista on kuitenkin liian pienellä budjetilla tehtyjä ja teknisesti kehnoja. Barbaarien (1987) kaltaiset elokuvat viihdyttävätkin Virolaisen mukaan ennen muuta outouden ja komiikan voimalla. Verkkolehti Elitistin Suuri barbaarikatsaus -artikkelisarjassa huomautetaan, että Schwarzeneggerin barbaaritrilogiaa (kaksi Conan-elokuvaa ja Red Sonja) lukuun ottamatta lajityypin edustajia ei voi pitää ”oikeina elokuvina”, vaan niiden ”mystinen vetovoima” perustuu alkukantaiseen mielihyvään ja viihdyttävään absurdiuteen. Jälkimmäistä vielä korostavat mytologioita ja historiallisia aikakausia vapaasti sekoittavat miljööt, jotka eivät rajoita tekijöiden mielikuvitusta tai aseta mahdottoman ja mahdollisen välille selkeää rajaa. Lehden mukaan ”täysin looginen barbaarielokuva on kuin Beastmaster ilman uskollisia hillereitään – auttamattoman hukassa.”Kojo 2004; Rautsi 2005; Suni, Kojo, Mustonen & Rautsi 2005.

Barbaarielokuvien sukupuoliroolit ovat yleensä hyvin konservatiivisia.Virolainen 1992; Rautsi 2005; Suni, Kojo, Mustonen & Rautsi 2005. Joissakin naissotureista kertovissa barbaarielokuvissa on kuitenkin feministisiä teemoja, ja ne kuvaavat itsenäisiä, fyysisesti voimakkaita naisia, mikä 80-luvulla oli viihde-elokuvissa epätavallista. Merkittäviä barbaarirooleja tehneitä naisnäyttelijöitä olivat esimerkiksi Sandahl Bergman (Conan barbaari, 1982), Grace Jones (Conan hävittäjä, 1984), Lana Clarkson (Deathstalker, 1983; Barbarian Queen, 1985) ja Ty Randolph (oik. Mindi Miller, Amazon, 1986). Monet naisvetoiset barbaarielokuvat olivat Roger Cormanin tuottamia.Wong 2016. Jessica Amanda Salmonson, jonka toimittamaan Amazons!-antologiaan Cormanin samanniminen elokuva perustuu, on kuitenkin kommentoinut miekka ja magia -elokuvien feminismiä näennäiseksi: ”Näiden elokuvien ei ollut edes tarkoitus kertoa hyvää sankarifantasiatarinaa – – vaan tuottaa liikkuva versio seksikkäästä pin-up-kalenterista, tai herättää eloon Boris Vallejon ja Frank Frazettan fetisistiset maalaukset.”Salmonson 2006.

Luettelo barbaarielokuvista

Elokuvat on järjestetty ensi-illan mukaan. Alkukielinen nimi (jos muu kuin englanninkielinen) on tilan säästämiseksi jätetty taulukosta pois ja sijoitettu englanninkielistä nimeä seuraavaan alaviitteeseen.