thumb|right|Boulevard Haussmann thumb|right|upright|Napoleon III antaa paroni Haussmannille varmennettavaksi päätöksen alueliitoksesta, jonka mukaan 11 kuntaa (Auteuil, Passy, Batignolles, Montmartre, La Chapelle, La Villette, Belleville, Charonne, Bercy, Vaugirard ja Grenelle) liitettiin Pariisiin vuonna 1860 Hausmannin kaupunkiuudistus oli Pariisissa vuosina 1852–1870 Napoleon III:n määräyksestä prefekti Georges Eugène Haussmannin johdolla suoritettu kaupungin laajakantoinen modernisointihanke, joka lyhyessä ajassa muutti perusteellisesti Pariisin kaupunkikuvan.
Muutokset koskivat kaupunkisuunnittelun kaikkia aloja, ja niiden kohteeksi joutui sekä Pariisin vanha keskikaupunki että sen uudemmat laita-alueet. Pariisiin rakennettiin joukko uusia bulevardeja ja muita katuja, joiden tieltä purettiin suuri määrä vanhaa rakennuskantaa. Samalla annettiin uusien rakennusten julkisivuja koskevia määräyksiä ja rakennettiin myös joukko uusia julkisia rakennuksia. Kaupunkiin muodostettiin myös monia uusia aukioita ja viheralueita, ja Pariisiin rakennettiin lisäksi nykyaikainen vesijohto- ja viemäriverkosto. Hankkeeseen liittyi myös vuoden 1860 alueliitos, jossa Pariisiin liitettiin joukko naapurikuntia, ja niiden alueelle ryhdyttiin rakentamaan laajoja asunto- ja teollisuusalueita.
Hanke sai monilta aikalaisiltaan osakseen ankaraa arvostelua suurten kustannusten vuoksi ja koska se pitkälti eriytti eri yhteiskuntaluokat eri asuinalueille. Kuitenkin uudistusta jatkettiin eräiltä keskeneräisiksi jääneiltä osiltaan vielä sen jälkeenkin, kun Napoleon III oli menettänyt valtansa ja Ranskan kolmas tasavalta perustettiin. Nykyisin Pariisin asemakaava on suurelta osaltaan Haussmannin aikaisten suunnitelmien mukainen. Myöhemminkin kaupunkisuunnittelussa on laajalti seurattu Haussmannin hankkeen periaatteita. Niistä luovuttiin joksikin ajaksi 1900-luvulla, mutta niihin on palattu, kun sodanjälkeinen suunnittelu sai vuorostaan osakseen arvostelua.
Pariisi ennen Haussmannin uudistuksia
thumb|right|Île de la Cité ja sen läheisyydessä olevat alueet ennen Haussmannin aikaista uudisrakentamista. Vagondyn kartta vuodelta 1771. thumb|right|Île de la Cité Haussmannin uudelleen rakentamana. Punainen = uudet kadut, vaaleansininen = uudet aukiot, tummansininen = uudet rakennukset.
Pariisin keskusta oli vielä 1800-luvun puolivälissä pitkälti sen kaltainen kuin miksi se oli keskiajalla rakennettu. Kaupungin väestön kasvu kuitenkin oli varsinkin 1700-luvulla ja 1800-luvulla suuresti kasvattanut sen keskeisten osien asukastiheyttä varsinkin alueella, joka jäi Kaarle V:n aikaisten, Ludvig XIII:n aikana osittain laajennettujen rajojen sisään. Kapeat kadut vaikeuttivat liikennettä. Autoja silloin ei tosin vielä ollut, mutta jatkuvasti kasvanut hevosliikennekin saattoi ruuhkauttaa kadut pahanpäiväisesti. Vuonna 1851 Pariisissa oli 60 269 vaunua, ja kaikkien katujen yhteenlaskettu pituus oli noin 500 kilometriä. Vanhoissa rakennuksissa asui yhä enemmän ihmisiä, minkä vuoksi asumisahtaus oli omiaan aiheuttamaan terveydellisiä haittoja. Ajan käsityksen mukaan katujen kapeus ja talojen korkeus yhdessä haittasivat ilmanvaihtoa, ja tauteja aiheuttavien miasmojen oletettiin tällaisissa oloissa leviävän erityisen helposti. Varakkaat luokat pyrkivät yhä suuremmassa määrin muuttamaan pois keskikaupungilta, ja he asettuivat varsinkin Pariisin läntisille ja pohjoisille laita-alueille. Täten keskikaupungista oli tullut yhä selvemmin köyhälistön aluetta ja samalla poliittisesti vaarallista, mikä olikin yhtenä syynä kaupungin perusteelliselle uudelleenrakentamiselle.
Varhaisemmat modernisointihankkeet Vuonna 1608 kuningas Henrik IV:n määräyksestä rakennettiin uusi katu Rue Dauphine, joka johti Pont-Neufiltä Filip Augustin aikaiselle kaupunginmuurille saakka, Bucin portille, ja sitä kautta Saint-Germainin kylään. Vaikka toimenpide ei ollut luonteeltaan täysin julkinen ja vaikka uusi katu kulkikin puutarhojen kautta, Rue Dauphine oli kuitenkin Pariisin ensimmäinen suora ja moderni katu.
1600-luvulla Pariisin ympärille rakennettiin kuninkaiden määräyksestä useita puurivien reunustamia suoria teitä, joista useimmat alun perin sijaitsivat selvästi kaupungin ulkopuolella, mutta jotka kaupungin laajetessa ovat jääneet sen sisään puistokaduiksi. Ainoa keskikaupungille vanhojen korttelien läpi raivattu uusi katu oli vuonna 1689 rakennettu Rue du Roule, joka johti Pont-Neufiltä halleille..
1700-luvulla viranomaiset aloivat pitää Pariisin keskustan kortteleiden raivaamista välttämättömänä. Seinen varteen rakennettiinkin 1780-luvulla joukko pitkiä rantakatuja, ja samalla purettiin siltojen päällä olleet talot sekä liikenteellisistä että terveydellisistä ja tilankäytöllistä syistä. Ranskan vallankumouksen aikana vuonna 1794 "Taiteilijoiden komissio" julkaisi suunnitelman uusien katujen rakentamiseksi Pariisiin. Yhden niistä oli määrä johtaa Place de la Nationilta suoraan Louvren suurelle kolonnadille, jolloin se olisi ollut nykyisen Avenue Victorian suora jatke. Se ennakoi jo myöhempää suurta itä-länsi-suuntaista akselia, ja tarkoituksena oli myös korostaa julkisten monumenttien merkitystä.
Napoleon I määräsi, että kirkolta valtiolle siirtyneiden kiinteistöjen halki oli rakennettava loistelias katu Jardin des Tuileries'n reunaa pitkin. Vuonna 1807 aloitettiin tämän Rue de Rivolin ensimmäisten arkadien rakentaminen. Toisen tasavallan aikana sitä alettiin jatkaa Hôtel de Villelle saakka, mikä saatiin valmiiksi toisen keisarikunnan aikana. Tämä akseli, johon liittyi useita rakennuksia, oli liikenteen kannalta tehokkaampi kuin Taiteilijoiden komission ehdottama. Siinä käytettiin myös hyväksi vanhaa lain määräystä, jonka mukaan raunioituneiden talojen tilalle ei saanut rakentaa uusia, ellei uudisrakennusten julkisivuja siirretty viranomaisten määräämän linjan taakse. Tämä määräys kuitenkin teki mahdolliseksi leventää yleisiä kulkuväyliä vain hyvin hitaasti. Vuonna 1807 määrättiin Napoleonin määräyksestä vanhojen korttelien läpi puhkaistavaksi myös Rue d'Ulm, joka johti Sainte-Genevièven kirkon (nykyisen Panthéonin) luota Rue des Feuillantines'ille, Val-de-Grâcen sairaalan taakse. Kyseessä oli ensimmäinen katu, jonka avaamiseksi kiinteistöjä pakkolunastettiin.
1830-luvulla prefekti Rambuteau kiinnitti huomiota vanhojen ylikansoitettujen korttelien liikenteellisiin ja terveydellisiin ongelmiin ja julisti, että pariisilaisille oli annettava "vettä, ilmaa ja varjoa". Vuonna 1836 Pariisiin avattiin hänen mukaansa nimetty katu Rue des Francs-Bourgeois'n ja Rue Saint-Eustachen väliin. Lisäksi Pariisissa nousseet kansannousut olivat jatkuvana huolenaiheena silloiselle hallitukselle, joka itsekin oli saanut alkunsa heinäkuun vallankumouksesta vuonna 1830. Niinpä Rambuteau määräsi samaan aikaan myös Hotel de villeä laajennettavaksi, ja samalla sen eteen oli muodostettava entistä suurempi aukio. Hallituksen käytettävissä olleet keinot olivat kuitenkin vähissä, koska pakkolunastus edellytti voimassa olleiden lakien mukaan varsin painavia perusteita. Uusi 3. toukokuuta 1841 annettu laki väljensi pakkolunastuksen edellytyksiä, mutta laki oli edelleenkin omistajien puolella, jotka saattoivat asettaa erityisen lautakunnan puolustamaan heidän oikeuksiaan.
Toisen keisarikunnan alkuvaiheessa annettiin uusia säädöksiä, jotka yhdessä vuoden 1841 lain kanssa koskivat pakkolunastusta yleiseen tarpeeseen ja järjestelmällistä turvautumista lainanottoon. Nämä säädökset muodostivat laillisen perustan keisarin nimittämän uuden prefektin laajoille valtuuksille.
Louis-Napoléon Bonaparte
Napoleon I:n veljenpoika Louis-Napoléon Bonaparte valittiin vuonna 1848 Ranskan presidentiksi. Vuonna 1851 hän teki sotilasvallankaappauksen, ja 2. joulukuuta 1852 hän julistautui Ranskan keisariksi nimellä Napoleon III.
Napoleon III halusi modernisoida Pariisin. Asuttuaan Lontoossa vuosina 1846–1848 hän oli nähnyt suuren pääkaupungin laajoine puistoineen ja vesijohtoverkkoineen, sekä teollisen vallankumouksen muuttaman maan. Hän omaksui Rambuteaun ajatukset. Yhteiskunnallisista kysymyksistä kiinnostuneena hän halusi parantaa köyhälistön asuinolosuhteita. Vuonna 1860 ennen alueliitosta Pariisin asukastiheys oli noin 36 400 henkeä neliökilometrillä, mutta kymmenen vuotta aikaisemmin se oli hallien läheisyydessä ollut melkein 100 000 henkeä neliökilometriä kohti,, ja asumisolot olivat varsin epäterveelliset. Vaikka Napoleon III ei aina osannutkaan ennakoida ratkaisua uudistustöiden vuoksi asuntonsa menettäneiden perheiden ongelmiin heidän joutuessaan muuttamaan kaupungin laitaosiin, hän kuitenkin pani alulle Pariisin 86 ensimmäisen sosiaalisen asuntotalon rakentamisen Cité Rochechouartiin vuonna 1851. Niiden rakentamisen joutui rahoittamaan kaupan ja teollisuuden haarakonttori siltä osin kuin Pariisin kaupungin varat eivät riittäneet. Samojen periaatteiden mukaan, Charles Fourier'n falansterien ja Étienne Cabet'n Icarien innoittamana hän itse laati 41 asuintalon piirustukset, jotka oli rakennettava työläisiä varten Avenue Daumesnilin varrelle ja jotka olivat näytteillä Pariisin vuoden 1867 maailmannäyttelyssä. Kysymys oli kuitenkin ennen kaikkea julkisvallan yrityksestä pitää hallinnassaan pääkaupunkia, jossa kansannousut olivat vuodesta 1789 lähtien kukistaneet useita hallituksia. Osa kiinteistönomistajistakin, jotka olivat huolissaan omistustensa ja asuntojensa arvosta, vaati leveitä ja suoria katuja, jotta sotajoukot oli helpompi siirtää paikata toiseen.
thumb|left|Le Marais oli yksi harvoista keskustan kaupunginosista, joita Haussmannin rakennustyöt eivät juuri lainkaan muuttaneet. Kuvassa Hôtel de Sens.
Voidakseen toteuttaa suunnitelmansa uuden keisarin oli saatava luja valta-asema, jotta hankkeen vastustajat eivät onnistuisi sitä torjumaan. Näin lujaa asemaa ei kenelläkään hänen edeltäjistään ollut.
Napoleon III:n oli löydettävä kykenevä henkilö johtamaan suurimittaisia töitä. Tämän tehtävän sai osakseen Georges Eugène Haussmann, ankara ja määrätietoinen toiminnan mies, jonka keisari nimitti Seinen departementin prefektiksi kesäkuussa 1853 antaen tälle tehtäväksi "tuulettaa, yhtenäistää ja kaunistaa kaupunki". Keisari ja Haussmann toimivat tehokkaasti yhdessä. Keisari tuki prefektiä vastustajiaan vastaan vuoteen 1870 saakka. Haussmann taas osoittautui kaikissa tapauksissa uskolliseksi, mutta ajoi läpi myös omia ehdotuksiaan, jollainen oli esimerkiksi Boulevard Saint-Germainin rakentaminen.
Näin laaja hanke edellytti monien henkilöiden myötävaikutusta. Sisäasiainministeri Victor de Persigny, joka esitteli Haussmannin Napoleonille, huolehti asian rahoittamisesta yhdessä Pereiren veljesten kanssa. Jean-Charles Alphand huolehti puistoista ja istutuksista yhdessä Jean-Pierre Barillet-Deschampsin kanssa. Haussmann korosti arkkitehti Deschampsin johtaman kaupunkisuunnitteluviraston keskeistä osuutta; tässä suhteessa Haussmannin mukaan "geometrialla ja graafisella suunnittelulla oli tärkeämpi osuus kuin varsinaisella arkkitehtuurilla."Mémoires du Baron Haussmann. Töihin osallistui joukko muitakin arkkitehteja: Victor Baltard suunnitteli Hallit, Théodore Ballu La Trinité -kirkon, Gabriel Davioud teatterit ja Place du Châtelet'n ja Jacques Hittorff Gare du Nordin ja Place de l’Étoilen.
Julkisvallan ja yksityisen aloitteellisuuden yhteistyö
right|thumb|Place Saint-Georges