Savolaisten asutusliike oli muuttoliike, joka kohdistui aiemmin harvaan asutuille tai asumattomille alueille suuressa osassa Suomea. Muuttoliike alkoi 1300-luvulla, saavutti huippukautensa 1500-luvulla, jolloin myös kruunu otti sen suojelukseensa, ja päättyi lopulta 1600-luvun lopussa. Savolaiset harjoittivat kaskiviljelyä, kalastusta ja metsästystä, joten heidän elinkeinonsa vaativat paljon maata. Kaskiviljely myös edellytti liikkuvaa elämäntapaa. Niinpä savolaiset muuttivat alueille, jotka olivat aiemmin olleet pohjalaisten, hämäläisten ja satakuntalaisten erämaina. Nämä itse olivat jo vakiinnuttaneet tai vakiinnuttamassa pääelinkeinoikseen peltoviljelyn ja karjanhoidon, joten heillä ei ollut samanlaista tarvetta tai mahdollisuutta muuttaa erämaihin.
Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa julisti vuonna 1542 erämaat kruunun omaisuudeksi ja antoi luvan niiden uudisraivaukseen ja asuttamiseen. Taustalla oli uusien verotulojen tarve ja myös Ruotsin vaikutusvallan levittäminen. Savolaiset asuttivat sellaisiakin alueita, jotka virallisesti kuuluivat Venäjälle, mikä johti rajakahakoihin ja kahteen sotaan. Suuri Venäjän sota vuosina 1555–1557 päättyi ratkaisemattomana, mutta vuosina 1570–1595 käydyn pohjoismaisen viisikolmattavuotisen sodan päätteeksi Ruotsi ja Venäjä sopivat Täyssinän rauhassa, että Pohjois-Savo ja alue Jäämerelle asti kuuluivat Ruotsille.
Savolaiset perustivat uudistiloja Savoon, Pohjanmaan, Hämeen ja Satakunnan erämaihin (näihin kuuluivat Kainuu, Pirkanmaa ja Keski-Suomi) sekä Pohjois-Karjalaan, Inkeriin, Lappiin ja Keski-Ruotsiin (metsäsuomalaiset). Keski-Ruotsista heitä päätyi myös Uuteen Ruotsiin, nykyisen Philadelphian seudulle, ensimmäisten eurooppalaisten joukossa. Savolaisten asutusliikkeen myötä muun muassa Kainuu sai ensimmäisen vakituisen talonpoikaisasutuksensa.
Savolaisten asutusliikkeen alkuvaiheet
Savolaisten asutusliikkeen alkusysäyksenä ja ylläpitävänä voimana on pidetty vahvaa väestönkasvua ja tarvetta uusille erämaille, kalavesille ja kaskimaille. Savolaisten harjoittama kaskiviljely vaati jatkuvasti uusia maita, mutta tuotti niin hyviä satoja, että se elätti suuriakin perheitä. Toisaalta kaskiviljely myös vaati paljon työvoimaa.
Savolaisten eränkäynti ja sitä seurannut asutus levisivät voimakkaasti 1300-luvulla Päijänteen ja Saimaan välisellä alueella sekä Saimaan pohjois- ja itäpuolella. 1400-luvulla savolaiset olivat lisääntyneet ja muutto Karjalasta jatkui niin, että 1400-luvun puolessavälissä perustettiin Juvan ja Säämingin pitäjät ja 1470-luvulla rakennettiin Olavinlinna. Vakiintuneen käsityksen mukaan Pohjois-Savon asuttaminen alkoi 1400-luvun lopulla. 1500-luvun alussa Leppävirran seutu oli asutettu. Arvo M. Soinisen mukaan Pohjois-Savon asuttaminen oli vilkkaimmillaan 1520- ja 1530-luvuilla. Jukka Korpelan mukaan kyse ei varsinaisesti ollut Savon asuttamisesta, vaan alueella jo aikaisemmin eläneen väestön kirjaamisesta verorekistereihin ja veronmaksun edellyttämästä viljanviljelyn voimistumisesta.
Kuningas ottaa uudisasukkaat suojelukseensa thumb|Jacob Binck, Gustav Vasa, 1542. Samana vuonna, kun tämä Kustaa Vaasaa esittävä muotokuva valmistui, kuningas julisti erämaat kruunun omistukseen ja alkoi suosia niiden uudisasuttamista.
Kuningas Kustaa Vaasa pyrki lisäämään kruunun tuloja. Hän yritti nostaa maaveroa, mutta talonpojat vastustivat sitä niin kovasti, että oli helpompaa kannustaa heitä perustamaan uusia tiloja. Näin kruunu sai uusia verotettavia. Etenkin Suomessa oli paljon mahdollisuuksia perustaa uusia tiloja. Silloisen asutuksen eteläpuolella oli maata, joka kiistattomasti kuului taloille ja kylille, mutta asutuksen pohjoispuoliset asumattomat maat olivat erämaita, joihin talonpojilla oli ikiaikainen nautintaoikeus. Vuonna 1542 kuningas otti erämaat kruunun haltuun ja julisti, että ne voitiin vapaasti asuttaa. Tämän myötä Savonlinnan voudit kehottivat savolaisia muuttamaan erämaihin. Savonlinnan vouti Klemet Krok huomautti jo tuolloin Kustaalle, että Pohjois-Savon asuttamisesta oli sekin hyöty, että se vahvistaisi alueen yhteyden Ruotsiin. Pohjois-Savo kuului Pähkinäsaaren rauhan nojalla virallisesti Venäjälle.
Kustaa Vaasan valtakauden (1523–1560) lopulla Leppävirta oli jo asutettu melko tiheästi ja Kuopio, Lapinlahti sekä Maaninka kohtalaisen tiheästi. Savon pohjoisimmissa pitäjissä asti oli kiinteää, mutta harvaa asutusta. Tavinsalmen pitäjän eli Pohjois-Savon asuttivat pääasiassa juvalaiset, rantasalmelaiset ja sääminkiläiset. Savon asutus ulottui pitkälle Venäjän puolelle Pähkinäsaaren rauhan rajalta.
Savolaisten asutusliikettä pidetään usein Kustaa Vaasan asutuspolitiikan seurauksena, mutta muuttoliike oli alkanut jo kauan ennen vuoden 1542 julistusta. Tässä vaiheessa Pohjois-Savon asuttaminen oli lopuillaan, joten Tavinsalmen hallintopitäjä voitiin jo perustaa. Kustaa ja hänen voutinsa ohjasivat asuttamista Hämeen ja Satakunnan erämaihin, kun näiden seutujen asukkaat eivät itse erämaitaan asuttaneet. Suurin osa Hämeen erämaiden uudisasukkaista oli savolaisia, koska Etelä-Savo on karua maata, kun taas Hämeen etelä- ja keskiosissa oli runsaasti uudisasutukseen soveltuvaa hedelmällistä maata ja hyviä kaskimaita. Savolaisten muuttoliike oli siis käynnistynyt spontaanisti, mutta 1540-luvulta lähtien kruunu ohjasi sitä. Liike myös vahvistui, kun kuningas ja vouti asettuivat tukemaan sitä.
Savolaisasutus leviää pohjalaisten erämaihin
Savolaiset olivat taistelleet erämaista hämäläisten kanssa keskiajalla, joten ennen hämäläisten nykyisessä Keski-Suomessa sijainneiden erämaiden asutusta savolaisten asutusliike suuntasi Pohjanmaalle.
1530-luvulta lähtien savolaisten asutus levisi pohjalaisten erämaille. Siikajoen vartta asutettiin Revonlahdelle asti, Oulujoen varrelta asutettiin Utajärvi sekä Muhos, ja myös Oulujärven rantoja asutettiin. 1540-luvulla savolaisia muutti Etelä-Pohjanmaan järviseudulle, Evijärvelle ja Lappajärvelle asti. Pohjoisessa asutus levisi Haapajärvelle ja Pyhäjärvelle, jossa oli myös hämäläisten erämaita. Pohjanmaan eteläosien savolaisasutus laajeni ja kasvoi nopeasti.
Karjanhoidon ohella kalastus ja metsästys olivat vielä 1500-luvulla merkittäviä elinkeinoja pohjalaisille. Erityisen tärkeitä oli kesällä tehdyt kalastusretket erämaajärville. Esimerkiksi Limingan pitäjässä peltoviljely ja karjanhoito olivat vuonna 1558 jo merkittävässä asemassa, mutta lähes 40 prosenttia taloista lähetti edustajansa kalastamaan Oulujärvelle. Liminkalaisten matkaan lähettämillä 120 venekunnalla oli tuona vuonna mukanaan melkein 4 000 verkkoa. Rannikon asukkaiden eräjärvikalastus alkoi taantua 1570-luvulta lähtien savolaisten asutusliikkeen ja viisikolmattavuotisen sodan vuoksi.
Kainuun ensimmäinen pysyvä asutus
Kruunu vaikutti erityisen vahvasti Oulujärven erämaan asuttamiseen. Oulujärven alueen eli nykyisen Kainuun ensimmäiset asukkaat tulivat Savon itä- ja keskiosista. 1530-luvulla savolaisasutus levisi Oulujärven länsipäähän ja Oulujokilaaksoon, Limingan erämaahan. Tuolloin seudulle muutti 10-20 savolaista. Savonlinnan vouti Gustaf Fincke painosti savolaisia muuttamaan Oulujärvelle ja keväällä 1552 Savon rintamailta muutti 140 perhettä Oulujärvelle, 400 kilometriä pohjoiseen. Kustaa Vaasa kielsi pohjalaisia häiritsemästä uudisasukkaita ja Fincke lähetti Oulujärvelle sotilaita suojelemaan savolaisia paitsi pohjalaisilta, myös vienankarjalaisilta. Kuninkaan tarkoituksena olikin vahvistaa Ruotsin valtaa kiistellyllä rajaseudulla ja vallata maita, jotka Pähkinäsaaren rauhan mukaisesti olisivat kuuluneet Venäjälle.
Hämäläisten erämaat asutetaan
Keskiajalla Hämeen ja Ala-Satakunnan pääelinkeino oli ollut pyynti. Kun erämaita ei ollut enää saatavilla läheltä, niitä hankittiin kauempaa, nykyisestä Keski-Suomesta, Pohjois-Savosta ja Oulujärven alueelta asti. 1500-luvulle tultaessa turkisten merkitys kuitenkin väheni ja Hämeen taloista enää 20 prosenttia ja Satakunnan taloista 15 prosenttia omisti kaukaisia erämaita. 1500-luvun lopulla savolaiset asuttivat nämä erämaat.
Hämäläisten erämaihin muutti 1540-luvulla vain pari savolaista. Kiinteä hämäläisasutus ei ulottunut Jyväskylän seutua pohjoisemmaksi, mutta hämäläiset suojelivat erämaitaan. Kuningas Kustaa Vaasa vaati hämäläisiä, satakuntalaisia ja pohjalaisia perustamaan erämailleen tiloja, mutta nämä eivät olleet halukkaita. Vuonna 1551 jämsäläiset polttivat Haapajärven ja Pyhäjärven talot, jotka oli rakennettu heidän vanhoihin erämaihinsa. Uudisasukkaat valittivat kuninkaalle. Seuraavana vuonna Hollolan käräjillä julistettiin, että erämaiden asukkaat olivat kuninkaan suojeluksessa ja että jos maiden entiset omistajat halusivat pitää maat, heidän pitäisi lähettää joku edustajansa asumaan maille. Tämän jälkeen hämäläiserämaiden uudisasukkaita ei enää häiritty. Moni hämäläinen ilmoitti olevansa halukas muuttamaan itse erämaalleen. Kuningas takasi heille siihen etuoikeuden ja nimitti Gustaf Fincken korkeaan virkaan Hämeeseen, jotta tämä johtaisi hämäläisten asutustoimintaa. Suurin osa uudisasukkaista oli kuitenkin savolaisia. Hämäläisten ilmoitukset olivat enimmäkseen verukkeita, joilla he pyrkivät säilyttämään nautintaoikeutensa erämaihin. Paikoin tämä saattoi lykätä erämaiden asuttamista, mutta se ei estänyt sitä.
Kustaa Vaasan valtakaudella Rautalammin suurpitäjään eli pohjoiseen Keski-Suomeen ja läntiseen Pohjois-Savoon perustettiin yli sata taloa, joista viidennes oli hämäläisten perustamia. Kustaan aikana Keski-Suomessa taloja perustettiin lähinnä Rautalammin ja Viitasaaren reittien varsille, Saarijärven reitin varrelle niitä perustettiin hyvin vähän. Satakuntalaisten koillisiin erämaihin, Näsijärven latvavesien rannoille, taloja perustivat 1540–1550-luvuilla enemmän satakuntalaiset kuin savolaiset. Kustaan kuoleman jälkeen alueelle perustettiin Ruoveden pitäjä ja savolaisten osuus kasvoi nopeasti.
Savolaisasutus leviää saamelaisten maille
Kansanperinteen mukaan saamelaiset vetäytyivät pohjoiseen, kun uudisasukkaat levittäytyivät heidän mailleen. Edelleen perinnetiedon mukaan osa saamelaisista tapettiin. Pentti Virrankoski olettaa, että nämä ovat myöhemmin keksittyjä tarinoita. Myöhemmin, kun Lappia asutettiin, saamelaiset eivät vetäytyneet eikä heitä tapettu, vaan he omaksuivat suomalaisten elinkeinot ja sulautuivat näihin. Myös Etelä-Suomessa suurin osa saamelaisista jäi paikoilleen. Virrankoski olettaa, että näin kävi yleisesti myös silloin, kun savolaiset muuttivat saamelaisten maille. Virrankoski huomauttaa myös, että metsäsaamelaiset olivat kalastajia ja metsästäjiä, joten heidän ei olisi ollut helppo muuttaa, sillä heidän elinkeinonsa vaati maiden ja vesien tuntemusta. Jos he olisivat muuttaneet pohjoisemmaksi, tämä olisi myös häirinnyt siellä elävien saamelaisten elinkeinoa. Savosta ja Pohjanmaalta tiedetään monia tapauksia, joissa saamelaiset ovat jääneet paikoilleen. Lisäksi Lappalaisesta tuli yleinen sukunimi Savossa.
Riita valtakuntien rajasta pienoiskuva|Pähkinäsaaren rauhan raja. Katkoviivalla merkitty osuus oli 1500-luvulla kiistelty, sillä Ruotsi väitti rajan kulkevan idempänä ja antoi savolaisten asuttaa rajan Venäjän-puoleisia alueita.
Pähkinäsaaren rauhassa oli sovittu, että Ruotsin ja Venäjän raja kulki Säämingistä Varkauden kautta Pyhäjoelle. Savolaisia uudisasukkaita asettui tämän rajan itäpuolelle, mikä johti riitoihin Ruotsin ja Venäjän sekä Ruotsin alaisten savolaisten ja Venäjän alaisten karjalaisten välillä. Ruotsissa esitettiin, että valtakuntien raja olisikin kulkenut suunnilleen nykyistä Kerimäen itärajaa pitkin, sitten Orivettä, Juojärveä ja Rikkavettä pitkin Nilsiän itärajalle ja sieltä Rautavaaran Tiilikalle. Suunnilleen tämä raja onkin myöhemmin vakiintunut Karjalan ja Savon väliseksi rajaksi.