thumb|320px|Pyhien Theodorosten kirkko (Ágioi Theódoroi). Bysanttilaisaikainen kirkko Mystraksessa Kreikassa. Bysantin kirkko oli Bysantin valtakunnassa toiminut osa kristillistä apostolista ja katolista kirkkoa. Se rakentui Konstantinopolin patriarkaatin ympärille ja kehittyi nykyisten ortodoksisten kirkkojen kantakirkoksi.
Kristillisyys oli keskeinen osa bysanttilaista kulttuuria ja yhteiskuntaa, ja kirkko oli Bysantin keisarikunnan vaikutusvaltaisimpia toimijoita. Keisarikunnassa ei tehty selvää rajaa valtion ja kirkon välillä. Kirkon ja valtion suhdetta kuvattiin sopusoinnuksi eli "sinfoniaksi" tai "harmoniaksi". Kirkko muuttui vähitellen keisarin kirkoksi, ja keisarilla oli merkittävä rooli kirkkopolitiikassa ja myös opillisissa kysymyksissä. Kirkko ja valtio pitivät itseään ortodoksian eli oikeaoppisen kristillisen uskon puolustajina.Kärkkäinen 2008, s. 56–61.Haldon 2010, s. 165–185.
Bysantin aikana kehittyivät ne liturgiset muodot, jotka ovat edelleen käytössä ortodoksisessa kirkossa.Kärkkäinen 2008, s. 62–66. Bysantin kirkon hengellisiä keskuksia olivat erityisesti luostarit, joissa Bysantin henkinen perintö elää yhä edelleen.Haldon 2010, s. 197–201.
Historia Konstantinopoli, uusi kristillinen Rooma Bysantin valtakunnan alku sijoitetaan joskus Konstantinopolin kaupungin perustamiseen vuonna 330. Konstantinopoli perustettiin alun perin kristilliseksi kaupungiksi ja se esitti itsensä apostolisena seurakuntana Rooman ja Jerusalemin tavoin. Kaupunki itse perustettiin vasta yli 200 vuotta apostolisen ajan päättymisen jälkeen, mutta apostolisuus juonnettiin siihen, että apostoli Andreas olisi perustanut kaupungin edeltäjän Byzantionin seurakunnan. Andreas nähtiin siis kaupungin ensimmäisenä patriarkkana. Nykyisin tämän legendan todenperäisyys on kuitenkin kyseenalaistettu. Kriitikkojen mukaan se olisi keksitty tukemaan ajatusta Konstantinopolin asemasta tasa-arvoisena Rooman kanssa tai jopa edellä sitä, sillä Jeesus kutsui Andreaan apostoliksi ennen Rooman kirkon perustajaa Pietaria.
Kristinuskon vahvistuminen valtionuskontona thumb|200px|Konstantinopolin Khoran kirkko sisältä.
Kirkko vahvistui Bysantin alkuvuosina. Samalla kirkko omaksui olemukseensa ja teologiaansa myöhäisroomalaisen ajan "poliittisen teologian". Kirkon ja valtion suhteet kehittyivät vähitellen hyvin läheisiksi. Bysantissa uskottiin, että ainoastaan ortodoksisten perinteiden hurskas harjoittaminen ja säilyttäminen takasivat valtion eheyden.
Joidenkin tietojen mukaan Leo I (keisarina 457–474) olisi ollut ensimmäinen keisari, joka ei saanut kruunua roomalaisen perinteen mukaan sotapäälliköltä, vaan Konstantinopolin patriarkalta. Selvää on, että kirkko kruunasi keisarit viimeistään 700-luvulta keisari Fokaasta alkaen.
Justinianus I (keisarina 527–565) katsoi, että ihmiskunnalle on annettu kaksi suurta siunausta: papin ja keisarin virat. Justinianus sulki Ateenan maineikkaan filosofikoulun vuonna 529 osaksi käytännön syistä ja osaksi pyrkimyksestä hävittää pakanallinen uskonnollisuus. Keisarin suuren rakennusohjelman helmi oli Konstantinopolin uusi katedraali Hagia Sofia (Pyhä viisaus), joka oli läpi keskiajan kristikunnan suurin kirkko.
Kristinusko oli Bysantissa enemmistön uskonto viimeistään 600-luvulle tultaessa. Tuolloin ainakin avoimen pakanalliset kultit olivat hävinneet. Bysantin alueellisesta ja kulttuurisesta laajuudesta johtuen erilaiset esi- ja ei-kristilliset uskonmuodot säilyivät kuitenkin pitkään kristinuskon rinnalla tai sisällä.
Kirkolliskokoukset
Bysantin alkuvuosia leimasivat kiistat opin oikeasta tulkinnasta. Kirkko joutui jatkuvasti ottamaan kantaa harhaoppeihin (heresia) ja eriuskoisuuteen (heterodoksia), ja pyrki siksi määrittämään oikeaoppisuuden eli ortodoksian sisällön. Tämän vuoksi järjestettiin koko kirkon yleisiä kirkolliskokouksia, joissa oikea oppi pyrittiin määrittelemään. Kaikki kahdeksan ensimmäistä vuosina 325–870 pidettyä ekumeenista kirkolliskokousta järjestettiin Konstantinopolissa tai sen välittömässä läheisyydessä (Nikea, Khalkedon), lukuun ottamatta Efesoksessa järjestettyä kolmatta ekumeenista kirkolliskokousta vuonna 431.
Ensimmäinen ekumeeninen kirkolliskokous, Nikean kirkolliskokous, kutsuttiin koolle vuonna 325 areiolaisuutta koskeneen kiistan vuoksi. Kirkolliskokous tuomitsi areiolaisuuden harhaopiksi. Toinen ekumeeninen kirkolliskokous eli Konstantinopolin kirkolliskokous kokoontui vuonna 381. Kolmas eli Efesoksen kirkolliskokous kokoontui vuonna 431 ja käsitteli nestoriolaisuutta koskenutta kiistaa tuomiten opin harhaopiksi. Tämän seurauksena idän assyrialainen kirkko erkani muusta kirkosta.
thumb|200px|Seitsemättä ekumeenista eli Nikean toista kirkolliskokousta esittävä ikoni. thumb|280px|Vapahtajan kirkastumisen kirkko (Metamórfosi Sotíra). Kirkko Nomitsíksessa Mánin niemimaalla Peloponnesoksella. Neljäs eli Khalkedonin kirkolliskokous vuonna 451 käsitteli nestoriolaisuuden vastareaktiona syntynyttä monofysitismiä ja tuomitsi sen. Tämän seurauksena orientaaliortodoksiset kirkot erkanivat muusta kirkosta. Viides ekumeeninen kirkolliskokous oli Konstantinopolin toinen kirkolliskokous vuonna 553 ja kuudes Konstantinopolin kolmas kirkolliskokous vuosina 680–692.
Seitsemäs ekumeeninen eli Nikean toinen kirkolliskokous kokoontui vuonna 787 Nikeassa ja Konstantinopolissa. Se oli viimeinen suuri kirkolliskokous, jossa olivat läsnä sekä idän että lännen kirkot. Kahdeksas kirkolliskokous eli Konstantinopolin neljäs kirkolliskokous kokoontui vuosina 867–870 Konstantinopolissa. Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan hyväksynyt tätä ekumeeniseksi, samoin kuin ei myöskään seuranneita kokouksia, johtuen kasvaneista erimielisyyksistä lännen kirkon kanssa.
Ikonoklasmi
700-luvulla ja 800-luvun alussa Bysantin valtakunnassa vallitsi ikonoklasmin eli kuvainraaston virtaus, joka tuomittiin lopulta harhaoppina.Kärkkäinen 2008, s. 67–71. Ikonoklasmi käynnistyi keisari Leo III:n (keisarina 717–741) valtakauden myötä, kun tämä kielsi ikonit ja niille osoitetun kunnioituksen. Myös Konstantinos V (keisarina 741–775) omaksui ikonoklastisen kannan kautensa loppupuolella. Eräänä syynä ikoneja vastustavan kannan syntyyn oli islamin nousu ja arabien menestyksekkäät valloitukset: bysanttilaiset saattoivat ajatella kuvia vastustaneiden muslimien tekevän siis jotakin oikein. Luonnonmullistukset, kuten Santorinin tulivuorenpurkaus vuonna 726, lisäsivät ajatusta, että Bysanttia rangaistaan jonkin asian tähden.Haldon 2010, s. 38–52.Haldon 2010, s. 53–63.
Ikonikielto johti kapinointiin sekä monien Bysantin taiteen tuotteiden tuhoamiseen. Ikonoklasmi vaikutti kuitenkin lähinnä hoviin, ylimpiin virkamiehiin ja ylimpään papistoon, ei niinkään tavalliseen kansaan.Haldon 2010, s. 38–52.Haldon 2010, s. 53–63.
Keisarinna Irenen (Eirene) vaikutuksesta pidetty seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous päätti vuonna 787, että ikoneja saa kunnioittaa, mutta ei palvoa. Tuolloin kirkolliskokous omaksui kirkon ikoniteologiaksi Johannes Damaskolaisen kannan, jonka tämä oli esittänyt teoksessaan Ikoneista.Seppälä, Johannes: "Esipuhe". Teoksessa
Keisari Leo V palautti ikonoklasmin uudelleen voimaan vuonna 813, koska kuvakiellon katsottiin olleen sodissa saavutettujen voittojen taustalla. Theodora II salli ikonit vuonna 843 patriarkka Methodioksen tuella, ja kirkolliskokous vahvisti Nikean ekumeenisen kirkolliskokouksen päätöksen.Haldon 2010, s. 219–230.
Lähetystyö Itä-Euroopassa Bysantin itäiseen Eurooppaan suorittamalla lähetystyöllä oli historiallisesti suuri merkitys. Sitä kautta koko alue tuli kristinuskon piiriin. Merkittävää työtä tekivät veljekset Kyrillos ja Methodios, jotka toimivat lähettiläinä slaavien alueilla, käänsivät kirkollisia tekstejä muinaisbulgariaksi eli kirkkoslaaviksi ja kehittivät samalla kyrillisen kirjaimiston. Bulgaria omaksui ortodoksisen uskon 800-luvulla ja Kiovan Rus vuonna 988.
Idän ja lännen kirkkojen ero Idän ja lännen kirkkojen välinen etäisyys alkoi kasvaa vähitellen samalla, kun Konstantinopoli menetti otteen valtakunnan läntisistä alueista ja kulttuurierot kasvoivat. Rooman ja Konstantinopolin suhteet olivat olleet ongelmalliset alusta asti. Ikonoklasmi, kiista Rooman piispan eli paavin asemasta sekä paavi Nikolaus I:n ja patriarkka Fotioksen välinen kiista syvensivät entisestään idän ja lännen kirkkojen eroa.Haldon 2010, s. 185–188.
Bysanttilaiset alemman papiston jäsenet ja munkit vetosivat oikeaa oppia koskeneissa kiistoissa usein suoraan Roomaan, siinä missä patriarkat ja piispat joutuivat tekemään uskoa koskevia kompromisseja poliittisista syistä. Myös tämä vaikutti kirkkojen suhteeseen. Idän ja lännen kirkot olivat myös kilpailijoita esimerkiksi itäisessä Euroopassa suoritetussa lähetystyössä.
Lopulliseksi kirkkojen ero muodostui uskontunnustukseen tehtyä filioque-lisäystä koskeneen kiistan myötä 1050-luvulla. Lisäys oli tehty lännessä Khalkedonin kirkolliskokouksen hyväksymään uskontunnustukseen jo Toledon kirkolliskokouksessa vuonna 589. Lisäys oli hiertänyt kirkkojen välejä erityisesti 800-luvulta lähtien. Kiista kärjistyi vuonna 1014, kun paavi luki lisäyksen sisältäneen uskontunnustuksen ensimmäistä kertaa Roomassa järjestetyssä messussa. Kiista huipentui vuonna 1054 alkaneeseen niin kutsuttuun suureen skismaan.
Teologisista eroista huolimatta eron voidaan nähdä olleen yhtä lailla seurausta myös yleisistä kulttuuri- ja maailmankatsomuseroista sekä idän ja lännen yleisestä vieraantumisesta toisistaan.
Idän ja lännen kirkkojen yhdistymisneuvottelut
Bysantti menetti viimeisinä vuosisatoinaan vähitellen lähes koko aiemman alueensa ja kutistui kattamaan lähes pelkästään Konstantinopolin kaupungin. Samaan aikaan Konstantinopolin patriarkaatin alainen alue pysyi entisellään. Siksi kirkko oli noina aikoina tavallaan valtiota vahvempi. Bysantin loppuaikojen ahdingon vuoksi keisarit aloittivat neuvottelut lännen kanssa idän ja lännen kirkkojen yhdistymiseksi sotilaallisen avun saamiseksi. Neuvottelut alkoivat 1200-luvulla ja sopua yritettiin Lyonin kirkolliskokouksessa vuonna 1274. Neuvottelut kestivät läpi 1300- ja 1400-lukujen.
Yhdistymistä kannattivat monet ylimystön jäsenet ja osa papistostakin, mutta oikeaoppisuuden tukipilareiksi asettuneet luostarit ja väestön enemmistö vastustivat sitä. Kirkkojen yhdistyminen hyväksyttiin Firenzen kirkolliskokouksessa vuonna 1439, mutta päätöstä vastustettiin idässä voimakkaasti. Yhdistyminen julistettiin lopulta voimaan Konstantinopolissa valtakunnan viimeisenä vuonna, vuonna 1452. Se ei kuitenkaan juurikaan toteutunut käytännössä yleisen vastustuksen vuoksi.
Kirkon ja valtion suhde thumb|right|320px|Patriarkka Euthymios kruunaa keisari Konstantinos VII:n. Skyllitzes Matritensis, 1100-luku. right|thumb|320px|Keisari Aleksanteri III panee patriarkka Euthymioksen viralta. Skyllitzes Matritensis, 1100-luku.
Bysantin keisarikunnassa ei tehty selvää rajaa valtion ja kirkon välillä. Kirkon ja valtion suhde nähtiin ikään kuin sielun ja ruumiin suhteena: kirkko huolehti henkisestä ja valtio maallisesta alueesta. Bysantti, kristitty Rooma, nähtiin koko maailmanjärjestyksen perustana ja suorastaan taivaan ikonina eli kuvana maan päällä. Tämän maailmanjärjestyksen johdossa oli kristitty keisari. Keisareita ympäröi teokraattinen muodollisuus ja mystiikka, joka vahvisti vaikutelmaa hallitsijan tuonpuoleisesta vallasta.
Bysantin keisarilla oli merkittävä asema Bysantin kirkossa. Keisarin läsnäolo oli merkittävä osa Hagia Sofian säännöllistä jumalanpalveluselämää. Keisari kutsui koolle kirkolliskokoukset ja pani toimeen niiden päätökset. Tämän tehtävänä oli suojella oikeaoppista, ortodoksista uskoa, ja taistella harhaoppeja vastaan. Keisarit puuttuivat oppikiistoihin ja käyttivät tässä tarvittaessa myös sotajoukkoja. Joissain tapauksissa kuitenkin myös keisarit itse kannattivat oppeja, jotka julistettiin myöhemmin harhaopeiksi.