Pohjoismainen matkakortti oli aiemmin Suomessa käytössä ollut asiakirja, jolla Suomen kansalainen pääsi matkustamaan Pohjoismaihin.
Säännökset matkakortista Pohjoismaisesta matkakortista säädettiin asetuksella vuonna 1930.Asetus pohjoismaisesta matkakortista (18.7.1930). Samana päivänä annettiin asetus myös Suomen–Viron matkakortista.
Suomen kansalainen oli oikeutettu matkustamaan 1930-luvulla Ruotsiin, Norjaan, Tanskaan ja Islantiin sekä ulkomaanpassilla että pohjoismaisella matkakortilla.
Matkakortin hakeminen ja saaminen Pohjoismaisen matkakortin antoi Suomen kansalaiselle sen paikkakunnan poliisiviranomainen, jossa asianomainen henkilö vakinaisesti asui. Matkakortti annettiin pyynnöstä vain henkilölle, joka oli tunnettu tai joka pystyi tyydyttävästi selvittämään henkilöllisyytensä. Matkakorttia oli henkilökohtaisesti pyydettävä. Matkakorttia ei annettu henkilölle, jolle vuoden 1927 passiasetuksenAsetus Suomen kansalaisten ulkomaanpasseista (15.12.1927). mukaan ei ollut lupa antaa esteettömyystodistusta ulkomaanpassin saamista varten.
Matkakortin voimassaolo Pohjoismainen matkakortti oli voimassa kuusi kuukautta kortin antamispäivästä lukien, eikä sen voimassaoloaikaa saanut pidentää. Jos pohjoismaisen matkakortin haltijan vaimo ja viittätoista vuotta nuoremmat lapset halusivat matkustaa matkakortin haltijan mukana, heidän nimensä oli merkittävä matkakorttiin.
Pohjoismaalaiset Suomessa Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Islannin kansalaiset olivat oikeutettuja saapumaan Suomeen pohjoismaisella matkakortilla ulkomaanpassin lisäksi. Tällainen matkakortti oikeutti enintään kolmen kuukauden yhtämittaiseen oleskeluun Suomessa. Jos matkakortin haltija halusi oleskella maassa pidemmän ajan, hänen oli hankittava itselleen oleskelukirja.
Lähteet
Lakiviitteet
Luokka:Matkustusasiakirjat