Runo-Edda tai Vanhempi Edda on runomuotoinen skandinaavisten muinaistarujen kokoelma. Suurin osa runoista syntyi arviolta vuosina 800–1000, jotkin sen jälkeen. Ne elivät aluksi muinaisnorjankielisenä suullisena perimätietona ennen kuin ne kirjoitettiin ylös Islannissa toisen vuosituhannen alkuvuosisatoina. Runot ovat useiden eri tekijöiden sepittämiä, mutta tekijöiden nimiä ei tiedetä. Merkittävin käsikirjoitus on Islannissa noin vuonna 1270 koottu Codex Regius.
Synty ja siirtyminen Edda-runojen syntyaikaa ja alkuperää ei voida tarkasti määritellä. Niiden runomitta on länsigermaanista, mikä tekee niistä luultavasti hyvin vanhoja. Runojen aiheet ovat peräisin kristinuskon tuloa edeltävän ajan mytologiasta, ja ne kertovat muun muassa esikristillisistä jumalista, joiden osuutta ei ole kristinuskon vaikutuksesta pienennetty kuten monissa muissa tuon ajan eurooppalaisissa mytologioissa. 1200- ja 1300-luvun kirjoituksissa eddalaista runoutta pidettiin jo vanhanaikaisena.Clunies Ross, Margaret (A Handbook to Eddic Poetry, 2016), s. 16–18.
Vanhimpia tunnettuja esimerkkejä muinaisnorjankielisestä eddamittaisesta runoudesta ovat vanhemmalla futhark-riimukirjoituksella tehtyjä kaiverruksia, usein muistokirjoituksia, joita on löydetty paljon etenkin Ruotsista.Clunies Ross, Margaret (A Handbook to Eddic Poetry, 2016), s. 19. Kirjoitus oli käytössä noin vuosina 150–700.
Yksittäisten runojen keskinäistä aikajärjestystä on myös vaikea määritellä. Se johtuu osittain siitä, että kun runot kirjoitettiin ylös keskiajalla, niihin oli jo saatettu lisätä uusia piirteitä.Clunies Ross, Margaret (A Handbook to Eddic Poetry, 2016), s. 18-19.
Eddarunojen esittäjiä ei tiedetä nimeltä, eikä heidän sukupuolestaan ole tietoa. Sitäkään ei tiedetä, missä runonlausujat esiintyivät. Yleisesti arvellaan, että runoa lausui yksi lausuja yleisölleen. Joidenkin tutkijoiden mukaan runoja saattoi esittää usea esittäjä, joista jokaisella oli oma roolinsa. Tätä tukisi Codex Regiusissa olevat merkinnät, jotka näyttävät näyttelijälle tarkoitetuilta ohjeilta.Clunies Ross, Margaret (A Handbook to Eddic Poetry, 2016), s. 19–20.
Ei tiedetä, siirtyivätkö runot sukupolvelta toiselle samassa muodossa, vai uusiutuivatko ne jatkuvasti lausujien tuntemien runokaavojen puitteissa. Yleisimmin uskotaan runojen siirtyneen muistinvaraisesti, vaikka joistain runoista tunnetaankin hiukan toisistaan poikkeavia versioita.Clunies Ross, Margaret (A Handbook to Eddic Poetry, 2016), s. 20–21.
Ylös kirjoittaminen Latinalainen kirjaimisto sekä eläimennahka kirjoitusmateriaalina saapuivat Skandinaviaan 1000- ja 1100-luvuilla. Sen myötä suullista Edda-runoutta alettiin kirjoittaa ylös pergamentille Islannissa ja mahdollisesti paikoin myös muualla Skandinaviassa. Tarkkaa aikaa tälle ei kuitenkaan tiedetä.Clunies Ross, Margaret (A Handbook to Eddic Poetry, 2016), s. 21–23. Runo-Edda on koottu erilaisista käsikirjoituskokoelmista, ja siitä on erilaisia versioita. Kaikkia runoja ei koskaan kirjoitettu ylös, ja osa kirjoitetuistakin on kadonnut. Puuttuvien runojen tapahtumiin viitataan esimerkiksi Snorri Sturluson 1220-luvulla laatiman Proosa-Eddan tarinoissa.Clunies Ross, Margaret (A Handbook to Eddic Poetry, 2016), s. 31.
Codex Regius Runo-Eddan tunnetuin käsikirjoitus on Islannissa noin vuonna 1270 koottu Codex Regius. Kokoelman alkuperäistä nimeä ei tiedetä. Sitä alettiin kutsua 1600-luvulla Sæmundar-Eddaksi, kun sen löytäjä Brynjólfur Sveinsson luuli sitä Sæmundr fróðin kokoamaksi ja Snorri Sturlusonin 1220-luvulla kirjoittaman Eddan (nykyään nimeltään Proosa-Edda) lähteeksi. Muinaisnorjalaisten runojen kokoelman nykyaikainen nimi Runo-Edda perustuu tähän väärinkäsitykseen.Clunies Ross, Margaret (A Handbook to Eddic Poetry, 2016), s. 22–23.
Codex Regiukseen kuuluu 31 erillistä runoa. Se koostuu kahdesta osiosta, Eddan jumalrunot, joihin kuuluu 11 runoa, ja Eddan sankarirunot, joita on 20. Ensimmäisistä jumalrunoista Vǫluspá, Vafþrúðnismál ja Grímnismál kuvaavat maailman, jumalien, ihmisten ja muiden olentojen syntyä sekä maailmanloppua.Clunies Ross, Margaret (A Handbook to Eddic Poetry, 2016), s. 24. Sankarirunoissa kerrotaan muun muassa Sigurdin sankariteoista.Clunies Ross, Margaret (A Handbook to Eddic Poetry, 2016), s. 25.
Runojen lomassa on kokoajien kirjoittamia proosamuotoisia selvennyksiä, jotka selittävät lukijalle vaikeasti ymmärrettäviä, unohtuneita tai avoimeksi jääviä asioita.
Muut kirjat Edda-runoutta on myös islantilaisissa muinaissaagoissa, jotka ovat saagojen lajityyppi.Clunies Ross, Margaret (A Handbook to Eddic Poetry, 2016), s. 28. Lisäksi kolme Edda-runoa esiintyy keskiaikaisissa islantilaisissa historiallisissa kokoelmissa.Clunies Ross, Margaret (A Handbook to Eddic Poetry, 2016), s. 30.
Runot on suomentanut Aale Tynni.
Runomitat Eddan runomitta tunnetaan hyvin tarkkaan, sillä Snorri Sturluson teki siitä kattavan selvityksen Nuorempaan Eddaan sisältyvässä "Háttatal"-runossa.Andersen 2012, s. 42.
Muodollisesti Edda-runot käyttävät tiukkoja, tavujen määrään ja alkusointuihin perustuvia runomittoja. Eeppisessä, kertovassa runoudessa, kuten "Vǫluspássa" oli yleensä käytössä fornyrðislag-mitta (sananmukaisesti 'vanhojen sanojen mitta'), joka perustuu allitteraatioon ja painollisten ja painottomien tavujen vaihteluun.Andersen 2012, s. 36. Samantapaisia mittoja on käytössä myös muissa keskiaikaisissa, germaanisissa runoteoksissa, kuten Englannin Beowulfissa ja saksankielisessä Nibelungein laulussa.Andersen 2012, s. 27.
Lyyrisempi, ei-kertova runous, kuten "Hávamál", käytti yleensä ljóðaháttr-runomittaa (sananmukaisesti 'runomitta'). Ljóðaháttrissa säkeistöt koostuvat tavallisesti kahdesta kolmen säkeen jaksosta, joissa kahta ensimmäistä säettä yhdistää sama alkusointu ja kolmannessa on oma sisäinen alkusointu. Konsonanttiriimi perustuu saman konsonantin toistumiseen, mutta vokaaliriimien alkusointu voi muodostua myös eri ääneistä. Esimerkki ljóðaháttr-runomitasta ("Hávamál", runo 77):
Deyr fé, deyja frændr, deyr sjalfr it sama, ek veit einn, at aldrei deyr: dómr um dauðan hvern.Kuolee karja, koko suku suuri, kuolevainen olet itsekin. Muttei kuole kiitos koskaan, jos on hyvä maine hankittuna. (suom. Juha Peura)Hávamál. Viikinkien viisaus. Suomentanut Juha Peura. Gudrun publishing, 1996, s. 88.
Lähteet
Viitteet
Kirjallisuutta
Luokka:Kansalliseepokset Luokka:Skandinaavinen mytologia * Luokka:Keskiajan kirjallisuus