Kasvit ovat monisoluisia, pääasiassa yhteyttämällä ravintonsa saavia eliöitä. Kuuden eliökunnan järjestelmässä ne muodostavat kasvikunnan (Plantae), yhden aitotumaisten eliöiden neljästä pääryhmästä eläinten, sienten ja alkueliöiden ohella. Kasveiksi on eri aikoina tulkinnasta riippuen voitu määritellä vaihteleva joukko erilaisia eliöitä. Kasveja tutkiva tieteen ala on kasvitiede eli botaniikka.
Kasvit poikkeavat eläimistä ja sienistä monella tavalla. Ne eivät yleensä kykene liikkumaan paikasta toiseen, vaan pysyvät koko elämänsä tietyllä kasvualustalla. Kasvit ovat yleensä omavaraisia eli autotrofisia, sillä ne hankkivat tarvitsemansa aineet yhteyttämisen avulla. Kasvisolut poikkeavat eläinsoluista muun muassa kiinteällä, selluloosasta koostuvalla soluseinällään ja väriaineita sisältävillä plastideillaan. Sienten soluissa on kitiinin jäykistämä soluseinä, ja bakteerien soluseinässä on mureiinia.
Kasvit muodostavat levien kanssa suurimman osan planeettamme biomassasta. Lähes ainoina omavaraisina eliöinä kasvit ovat ravintoketjun perusta, ja ne ovat luoneet ilmakehän runsaan happipitoisuuden tuottamalla kaasua yhteyttämisellä. Nykyisen kaltainen elämä maapallolla on pitkälti kasvien ansiota. Maapallo voidaan jakaa alueella kasvavien kasvien mukaan eri kasvillisuusvyöhykkeisiin.
Kasvit voidaan jaotella monen tavan mukaan. Kehityksen ja sukulaisuussuhteiden mukaan kasvit voidaan ryhmitellä taksonomisesti tieteellisen luokittelun avulla. Kasvumuotojen perusteella kasvit voidaan luokitella esimerkiksi puihin, pensaisiin, köynnöksiin, ruohoihin, mehikasveihin ja päällyskasveihin.
Rakenne Kasvin osat Putkilokasveilla on varsi, joka toimii kasvin tukena, rakenteen perustana ja johtojänteiden ensisijaisena paikkana. Jotkut lajit kasvattavat maanpinnan alla kulkevan maavarren, jota pitkin kasvi voi levitä kasvullisesti. Paksuimmillaan varsi on vanhoilla puilla, joilla sen ympärysmitta saattaa harvoin kasvaa jopa muutamaan kymmeneen metriin. Juuri on kasvin maanalainen osa, joka ankkuroi kasvin paikalleen ja imee maaperästä ravinteita sekä vettä kasvin käyttöön. Päällyskasveilla juuret ovat usein paljaat ja niiden avulla päällyskasvi kiinnittyy isäntäkasviinsa. Viherlevillä ja eräillä sammalilla on erikoistuneiden varren, juurten ja lehtien sijaan erikoistumaton sekovarsi.
Lehti on useimmilla kasveilla pääasiallinen yhteyttävä elin. Sen muoto ja ulkonäkö vaihtelevat erittäin paljon kasviryhmästä riippuen. Tyypillinen korkean kehitystason kasvin lehti on pitkulainen, teräväkärkinen ja melko pehmeä. Havupuiden neulasiksi kutsutut lehdet ovat usein hyvin kapeita, jäykkiä ja teräviä; kaktusten lehdet taas ovat surkastuneet piikeiksi. Lihansyöjäkasveilla osa lehdistä on erikoistunut esimerkiksi suppiloiksi.
Kukka on koppisiemenisen kasvin lisääntymiselin. Se sisältää emiön ja hetiön, jotka voivat sijaita samassa kukassa, erikseen saman kasvin kukissa tai kokonaan eri kasveissa. Koristeelliset ja värikkäät terälehdet houkuttelevat hyönteisiä ja muita pölyttäjiä vierailemaan kukissa pölytyksen aikaansaamiseksi. Tuulipölytteiset kukat ovat yleensä pieniä ja vaatimattoman näköisiä. Hedelmä on koppisiemenisillä kasveilla hedelmöityksen jälkeen paisuneesta emiöstä muodostunut elin, joka sisältää kasvin siemenet.
Solutason rakenne thumb|300px|Kasvisolun rakenne.
Kasvisolu on aitotumallinen eli eukaryoottinen solu, kooltaan keskimäärin 10–100 μm (eläinsolut 10–30 μm). Soluseinä koostuu selluloosasta sekä muista polymeereistä, kuten pektiinistä ja ligniinistä. Se on rakenteeltaan jäykkä ja vankka, ja sen avulla solu pystyy luomaan nestepaineen, joka pitää koko kasvia muodossaan. Mikäli kasvi ei saa tarpeeksi vettä, nestepaine vähenee ja kasvi nuutuu. Viherhiukkaset eli kloroplastit ovat solulimassa sijaitsevia soluelimiä, jotka suorittavat yhteyttämisen. Niiden rakenne sisältää liukoisen perusaineksen eli strooman sekä päällekkäisistä pussimaisista kalvoista koostuvan yhteyttämis- eli tylakoidivesikkelikalvoston. Pusseissa sijaitsevat yhteyttämisreaktion aikaansaavat väripigmentit, niistä tärkeimpänä vihreä klorofylli. Ne kasvit, jotka pudottavat lehtensä talveksi, imevät ennen sitä lehdistä klorofyllin talteen sisuksiinsa, jolloin muut väriaineet tulevat näkyviin. Siten syntyy syksyinen ruska. Vakuoli eli solunesterakkula sisältää veden lisäksi entsyymejä, ravintoaineita, jäteaineksia tai jopa myrkkyjä. Nuorilla soluilla saattaa olla useita pieniä rakkuloita, jotka vanhemmiten yhdistyvät vieden jopa 90% solun tilavuudesta. Kasvisoluilla ei ole keskusjyväsiä, lysosomeja tai värekarvoja (poikkeuksena eräät yksisoluiset levät).
Kasvisolukot thumb|300px|Lehden poikkileikkaus. Kuvassa johtosolukkoa ovat floeemi eli nila ja ksyleemi eli puuosa. Niiden ympärillä on jälsi. Solukot muodostuvat keskenään samaan tehtävään erikoistuneista soluista. Ne ovat syntyneet, kun kehittyneiden monisoluisten eliöiden solujen työnjako on johtanut solujen erilaistumiseen. Lähes kaikilla putkilokasveilla on vähintään kolmenlaisia solukkoja: Pintasolukko on tavallisesti yhden solukerroksen vahvuinen, ja se verhoaa kasvia tiiviisti. Solukon ulkoseinä on yleensä paksu ja kestävä. Sen päällä on vielä ohut vahainen kalvo, kutikula, joka suojaa kasvia liialta haihtumiselta. Perussolukko muodostaa pääosan kasvista. Solut voivat olla pyöreähköjä tai lähes suorakulmaisia, pitkiä ja paksuseinäisiä, jolloin ne ovat tukisoluja. Johtosolukko muodostaa johtojänteet.
Johtojänteet thumb|Puun sisärakenne: 1. ydin, 2. vuosilusto eli vuosirengas, 3. puuaines, 4. jälsi, 5. nila ja 6. kaarna Putkilokasveille on kehittynyt erityinen johtojänteiden verkosto, joka toimii veden ja ravinteiden tuojana soluille sekä yhteyttämistuotteiden viejänä soluista pois. Jänteet ovat selkeimmin nähtävissä lehtien suonina. Varressa jänteiden sijainti vaihtelee: yksisirkkaisilla kasveilla ne ovat sekaisin. Kaksisirkkaisilla ja havupuilla ne ovat järjestäytyneet renkaaksi poikkileikkauksen tasossa. Ytimenpuoleinen johtojänteen osa on puu ja ulompi osa nila; lisäksi niiden välissä on vielä ohut jälsi.
Ohuet jälsisolut jakaantuvat ja muodostavat uusia soluja lähinnä sisäänpäin, ja myös hieman ulospäin kuoreksi. Tähän perustuu varren paksuuskasvu. Puuosassa sijaitsevat putkilot, jotka ovat syntyneet päällekkäisten kuolleiden solujen seinämistä. Niitä pitkin vesi kulkeutuu juurista aina kasvin kärkiosiin saakka. Havupuilla on putkiloiden sijaan kapeita ja pitkiä soluja. Nilassa sijaitsevat siiviläputket. Ne muodostuvat päällekkäisistä elävistä soluista, joiden väliseinät ovat täynnä reikiä. Siiviläputket kuljettavat yhteyttämistuotteet lehdistä kasvin muihin osiin.
Puuvartisilla kasveilla johtojänteet ovat kasvaneet kiinni toisiinsa ydintä ympäröiväksi putkeksi. Niiden solut ovat paksuseinäisiä ja vahvoja, ja niiden puuosan solujen selluloosaseinissä on kerrostuneena puuainetta. Keväällä syntyvät uudet solut ovat suurikokoisempia kuin myöhemmin kesällä syntyvät, mistä aiheutuu vuosirenkaiden näkyminen puun poikkileikkauksessa.
Lisääntyminen Kasvit voivat lisääntyä suvullisesti siementen avulla tai suvuttomasti itiöiden avulla tai kasvullisesti. Kasveille on ominaista sukupolvenvuorottelu, jossa vuorottelee suvullinen ja suvuton lisääntyminen.
Kasvien suvullisen lisääntymisen kierrossa kasvin sporofyyttisukupolvi, joka muodostaa siemenkasveilla varsinaisen näkyvän kasvin, kuten puun tai ruohon, lisääntyy suvuttomasti tuottamalla itiöitä, joista kehittyy gametofyyttejä. Gametofyyttisukupolvi, joka koostuu siemenkasveilla käytännössä koiraspuolisista siitepölyhiukkasista ja naaraspuolisista siemenaiheen alkiorakoista, puolestaan tuottaa koiraspuolisia siittiöitä ja naaraspuolisia munasoluja. Varsinainen suvullinen lisääntyminen tapahtuu aina gametofyyttien kesken. Koiras- ja naarasgametofyytit saattavat kehittyä samassa sporofyytin kukassa tai kukinnossa (kaksineuvoisuus) tai erillisissä hede- ja emikukissa tai -kukinnoissa (yksineuvoisuus). Prosessi alkaa pölytyksellä, jossa itiöseinän suojaamista koirasgametofyyteistä koostuva siitepöly kulkeutuu joko saman kasvin (itsepölytys) tai toisen kasvin (ristipölytys) heteen ponnesta emin luotille. Usein yksittäinen kaksineuvoinen kukka saattaa pölyttää itse itsensä. Eläinpölytteiset kasvit houkuttelevat kukkien värin ja tuoksun sekä meden tai siitepölyn avulla eläimiä luokseen, jotka sitten levittävät siitepölyn muiden kukkien emiin. Useimmat eläinpölytteiset kasvit ovat hyönteispölytteisiä, mutta pölyttäjinä voivat toimia muutkin eläimet, kuten linnut tai lepakot. Tuulipölytteiset kasvit, joita ovat monet puut ja heinät, tuottavat suuria määriä siitepölyä tuulen levitettäväksi.
Koppisiemenisillä kasveilla emin luotille päätynyt siitepölyhiukkanen kasvattaa pitkän siiteputken emin vartalon läpi sikiäimeen, jossa siemenaihe sijaitsee. Samalla putkessa oleva siittävä tuma on jakautunut kahtia. Niistä toinen sulautuu yhteen munasolun ja toinen keskussolun tuman kanssa. Näin hedelmöitys on tapahtunut. Sikiäin muuttuu suuremmaksi hedelmäksi, siemenaihe siemeneksi ja siemenaiheen kalvot siemenkuoriksi. Munasolusta on kehittynyt alkio siemenen sisälle ja keskussolusta yleensä varastoainesolukkoa. Paljassiemenisillä kasveilla siitepölyhiukkanen kiinnittyy suoraan siemenaiheen pinnalla olevaan nestepisaraan. Jos siitepölyä joutuu toisen lähisukua olevan kasvin emin luotille, saattaa hedelmöitys tapahtua, jolloin siemenistä kasvaa lajien risteymä eli hybridi. (Katso partenokarpia).
Siementen on epäedullista kehittyä emokasvin juurelle, joten kasveille on kehittänyt erilaisia keinoja siementensä levittämiseksi. Monien kasvien siemenissä on lisäke, jonka tuuli helposti tempaa mukaansa (esimerkiksi maitohorsma ja voikukka). Monet hedelmät taas tarjoavat syöjälleen ravintoa vastineeksi sen sisältämien siementen kuljettamisesta. Jotkut siemenet ja hedelmät takertuvat helposti turkkiin tai vaatteisiin koukkumaisten piikkien avulla (takiaiset, rusokit). Osa kasveista osaa itse singota siemenensä kauemmas, esimerkiksi käenkaali ja aho-orvokki. Aho-orvokki saattaa ampua siemeniään jopa viiden metrin päähän.
Siementen koko vaihtelee suuresti. Seychellienpalmun (Lodoicea maldivica) yhden siemenen sisältävä hedelmä painaa jopa 20 kg, kun taas kämmekkäkasvien eli orkideoiden siemeniä voi mahtua yhteen grammaan 992,25 miljoonaa. Ne eivät sisällä lainkaan vararavintoa, vain pelkän alkion, joka tarvitsee sienirihmaston apua itääkseen.
Suvuton lisääntyminen on kasveilla hyvin tavallista. Yksisoluiset levät lisääntyvät jakautumalla. Sanikkaisten ja sammalten itiöt itävät ilman hedelmöitystä. Muillakin kasveilla on runsaasti keinoja suvuttomaan lisääntymiseen, sillä kukkaa lukuun ottamatta lähes mikä tahansa kasvin osa voi kehittyä uudeksi yksilöksi. Tällaisia ovat muun muassa katkenneet oksat ja varrenpätkät (monet pensaat), juuristot (leskenlehti, peltokorte), maavarret (kielo), rönsyt (mansikka, rönsylilja), lehdet (voikukka, paavalinkukat), sipulit ja silmut. Tällä tavalla syntyneet kasvit ovat aina emokasvinsa klooneja, ellei tapahdu mutaatiota.
Kasvu ja elämä