pienoiskuva|Alumiiniatomeja kuvattuna elektronimikroskoopilla. Alumiini on alkuaineiden jaksollisen järjestelmän kolmanteen jaksoon ja 13. ryhmään (eli kolmanteen pääryhmään) kuuluva metalli. Sen kemiallinen merkki on Al () ja järjestysluku 13. Sitä on 8,8 prosenttia maankuoresta, jossa se on kolmanneksi yleisin alkuaine (hapen ja piin jälkeen) ja samalla yleisin metalli.
Yleisyydestään huolimatta alumiini on tullut tunnetuksi vasta 1800-luvulla, sillä se esiintyy luonnossa ainoastaan oksideina, ja vasta elektrolyysin keksiminen teki mahdolliseksi eristää sitä vapaana alkuaineena. Nykyisin se on hyvin yleisesti käytetty metalli, jonka keveys ja lujuus tuovat merkittäviä säästöjä muun muassa kuljetusalalla.
Alumiini kestää melko hyvin ilman ja veden vaikutusta, eikä siis ole altis korroosiolle, ja siksi sitä käytetään usein teräksen sijasta. Alumiinin ’korroosiokestävyys’ perustuu pintaan muodostuvaan suojaavaan oksidikerrokseen eli korroosioon. Alumiinin pinta siis korrosoituu (hapettuu), mutta pintaan muodostuva tiivis oksidikerros suojaa alempia kerroksia korroosiolta. Usein alumiinia seostetaan muilla metalleilla, esimerkiksi magnesiumilla. Alumiinin hyvää lämmönjohtavuutta hyödynnetään etenkin elektroniikkateollisuudessa. Alumiinin sähkönjohtokyky on myös erittäin hyvä ja sitä käytetäänkin yleisesti suurjännitesiirtojohdoissa.
Alumiinin tuottamiseen bauksiitista tarvitaan paljon sähköenergiaa. Alumiinijätteestä palautuu uusiokäyttöön kolme neljäsosaa. Alumiinin jalostuksessa käytetään yleisesti Hall–Héroult-menetelmää, jossa alumiinia tuotetaan elektrolysoimalla bauksiitin ja kryoliitin (Na3AlF6) seosta.
Ominaisuudet Fysikaaliset ominaisuudet Alumiini on kevyt, himmeänhopeinen metalli. Se on myös helposti taottavaa, taipuisaa ja helposti valettavaa. Alumiinin hopeinen väri ei häviä, vaikka alumiinin jauhaisi pieneksi, joten sitä voidaan käyttää hopeisissa maaleissa. Alumiini heijastaa valoa erittäin hyvin. Se on myös erittäin hyvä lämmön- ja sähkönjohdin. Alumiinia voidaan käyttää myös suprajohteena 1,2 kelvinin lämpötilassa. Alumiini ei juurikaan reagoi magneetteihin.
Kemialliset ominaisuudet Alumiinin merkittävin hapetusluku on +III. Alumiini muodostaa hapen kanssa nopeasti alumiinioksidia (Al2O3). Erityisesti tätä muodostuu alumiinin päälle ohut kerros. Ohut oksidikerros suojaa alumiinia ja tekee siitä korroosionkestävää. Oksidikerrosta voi paksuntaa erillisellä hapettimella tai elektrolyysin avulla. Jos oksidikerros on tarpeeksi paksu, alumiini ei liukene heikkoihin happoihin tai emäksiin. Se kuitenkin liukenee huoneenlämmössä vahvaan suolahappoon ja vahvoihin emäksiin. Alumiini on amfoteeri. Puhtaalla alumiinilla on epämetallien ominaisuuksia; se muodostaa tetrahydroksidikompleksin emästen kanssa. Se kuitenkin vapauttaa happoliuoksista vetyä, joten sillä on myös metallien ominaisuuksia.Greenwood & Earnshaw, s. 224
Alumiinin yhdisteet Vesiliuoksissa alumiini muodostaa kompleksiyhdisteitä koordinaatioluvulla 6. Alumiini muodostaa yhdisteitä monien epämetallien kanssa; se muodostaa nitridin, sulfidin ja halideja. Alumiinihydroksidi (Al(OH)3) on amfoteerista, joten se liukenee sekä happoihin että emäksiin. Alumiinihydridi on voimakas pelkistin, jolloin muodostuu vetykaasua. Alumiini muodostaa useita erilaisia hydridikomplekseja eri alkali- ja maa-alkalimetallien kanssa. Tunnetuin tällainen aine lienee litiumalumiinihydridi (LiAlH4), jota käytetään orgaanisten aineiden syntetiikassa sekä polymerointireaktioissa.Greenwood & Earnshaw, s. 224–229
Alumiini voi muodostaa halidien kanssa myös monohalideja ja dihalideja, mutta ne hajoavat itsestään alumiiniksi ja trihalidiksi. Alumiinifluoridi (AlF3) on tärkeä aine alumiinin valmistamisessa. Alumiinikloridia (AlCl3) käytetään Friedel–Crafts-alkyloinnin katalyyttinä. Alumiinifluoridin sulamispiste on huomattavasti suurempi kuin muiden alumiinihalidien. Samoin se on käytännössä liukenematonta.Greenwood & Earnshaw, s. 233 Alumiinioksidi on erittäin kovaa, sen sulamispiste on korkea ja se toimii eristeenä. Siksi sille löytyy paljon erilaisia käyttökohteita keramiikasta peileihin.Greenwood & Earnshaw, s. 243
Terveysriskit Alumiini on ympäristömyrkky, jota löytyy aina ympäristöstä saastumisen ja alumiinin teollisen hyödyntämisen takia. Alumiini on vaaratonta saostuneessa muodossa ja kiviainekseen sitoutuneena, mutta muuttuu haitalliseksi jouduttuaan tekemisiin happaman veden kanssa ja muuttuessaan liukoiseen muotoon.
Elimistöön päätynyt alumiini häiritsee muun muassa siittiöiden, sikiöiden ja keskushermoston kehitystä. Alumiini pystyy ylittämään veriaivoesteen ja kerääntyy siksi aivoihin etenkin ihmisen ikääntyessä.
Alumiini on haitallista aivojen toiminnalle, ja pitkäaikainen alumiinialtistus voi johtaa hermosolujen tuhoutumiseen ja hermoston rappeutumissairauksiin. Autismia, Parkinsonin tautia ja seniiliä dementiaa sairastavien aivosoluista on löydetty korkeita alumiinipitoisuuksia. Alumiinia kertyy myös esimerkiksi luustoon, jolloin seurauksena voi olla osteomalasia eli luunpehmennystauti, mikä johtuu luun mineralisoitumisen vähenemisestä.
Vuonna 2015 julkaistussa tutkimuksessa saatiin viitteitä siitä, että nanomuotoinen alumiini saattaa aiheuttaa verisuonten kroonista inflammaatiota.
Ravinnosta saatavan alumiinin hyväksyttävän saannin ylärajana pidetään yhtä milligrammaa kilolle viikossa, kun otetaan huomioon alumiinin kertyminen elimistöön. Yksilölliset erot altistuksessa ovat suuria, ja Euroopan ruokaturvallisuusvirasto on arvioinut, että yläraja ylittyy huomattavalla osalla Euroopan väestöä.
Erään arvion mukaan keskimääräinen ruoasta, vedestä ja ilmasta saatu alumiiniannos olisi 25 mg vuorokaudessa, mikä tarkoittaa 60-kiloiselle aikuiselle tasoa 3 mg/kg viikossa. Eurooppalaisissa tutkimuksissa on havaittu, että aikuisväestö saa ravinnosta peräisin olevaa alumiinia keskimäärin 0,2–1,5 milligrammaa viikossa painokiloa kohden. Lapsilla ja nuorilla suurimmat havaitut altistukset olivat 0,7–2,3 mg/kg viikossa. Eri ruoka-aineiden alumiinipitoisuudessa on hyvin suuria eroja. Eniten alumiinialtistusta aiheutuu viljatuotteista, eräistä vihanneksista kuten sienistä, pinaatista, retiiseistä ja lehtisalaatista, teestä ja kaakaosta sekä eräistä vauvanruoista. Esimerkiksi kahdensadan gramman suklaalevy voi sisältää jopa 30 milligrammaa alumiinia. Muita ravinnossa olevan alumiinin lähteitä ovat ruoan lisäaineet ja alumiinifoliot sekä alumiiniset ruoanvalmistus- ja säilytysastiat.
Vain noin prosentti ravinnon alumiinista imeytyy suolistosta elimistöön, joten esimerkiksi kymmenkiloiselle vauvalle suurimmasta sallitusta viikkoannoksesta imeytyisi viikon aikana yhteensä 0,1 milligrammaa. Rokotteista verenkiertoon päätyvä kertaluontoinen alumiiniannos taas vaihtelee välillä 0,2–1,25 milligrammaa, ja alle neljävuotiaille tarkoitetut rokotteet sisältävät puoli milligrammaa alumiinia. Alumiiniyhdisteitä on käytetty rokotteiden tehosteaineena jo vuodesta 1926 lähtien, koska alumiini kiihdyttää immuunijärjestelmän vasta-ainetuotantoa, jolloin rokotussuojasta saadaan parempi ja pitkäaikaisempi. Refluksitaudin hoitoon tarkoitetuista ja mahan happamuutta neutraloivien antasien hoitoannokset sisältävät kokonaiset 1 000–2 000 milligrammaa alumiinihydroksidia.
Historia pienoiskuva|Alumiinia. Alumiinimineraalit tunnetaan jo ajanlaskun alkuajoilta, jolloin alunaa suositeltiin lääkkeeksi muun muassa verenvuotoon, ihottumaan ja hilseilyyn. Alunaa käytettiin myös paperin valmistamisessa ja väriaineiden kiinnitteenä. Turkkilaiset käyttivät alunaa muodostaakseen punaista väriä. Uuden ajan puolestavälistä aina 1600-luvulla paavilla oli monopoliasema alunan valmistamiseen johtuen Italiasta löytyneestä aluniittiesiintymästä. Alumiini oli myös tuolloin kallista. Kun Englannista löytyi alunaliuske-esiintymä, alunan markkinahinta laski 1600-luvulta lähtien.
Andreas Marggraf onnistui 1750-luvulla muodostamaan alumiinioksidia alunasta. Humphry Davy pystyi pelkistämään natriumia ja kaliumia 1700-luvun lopussa, mutta ei onnistunut eristämään alumiinia. Vasta vuonna 1825 Hans Christian Ørsted onnistui valmistamaan alumiinia. Hän kuumensi alumiinikloridia kaliummetallin ja elohopean kanssa, jolloin muodostui metallista alumiinia. Ørsted ei kuitenkaan pystynyt erottamaan alumiinia ja elohopeaa toisistaan. Kaksi vuotta myöhemmin Friedrich Wöhler oli ensimmäinen, joka onnistui saamaan aikaan puhdasta alumiinia, kun hän vaihtoi kaliumin natriumiin. Natriumin kalleudesta johtuen myös alumiinin valmistus oli kallista, mikä teki siitä rikkaiden metallia useiksi vuosikymmeniksi. Se oli kalliimpaa kuin kulta, ja sen kalleudesta kertoo, että alumiinia oli esillä Pariisin maailmannäyttelyssä 1855 jalokivien ohessa sekä Napoleon III käytti juhlatilaisuuksissa alumiinisia aterimia. Charles Hall kehitti vuonna 1886 menetelmän, jossa sulaan kryoliittiin johdetaan sähkövirtaa, jolloin muodostuu metallista alumiinia. Samaan aikaan myös Paul-Louis-Toussaint Héroult keksi saman menetelmän. Hall–Héroult-menetelmän ansiosta alumiinin hinta laski nopeasti murto-osaan entisestä arvostaan: vielä vuonna 1852 kilo alumiinia maksoi 1 200 dollaria, kun vuonna hinta 1895 hinta oli 1,15 dollaria kilolta.Greenwood & Earnshaw, s. 216
Alumiinin nimi tulee latinan kielen sanasta alumen (). Nimen aineelle antoi Davy, joka nimesi löytämänsä raudan ja alumiinin lejeeringin nimellä alumium ja myöhemmin nimellä aluminum.
Esiintyminen ja valmistus pienoiskuva|Bauksiitti on tärkein alumiinin lähde. Alumiini on maankuoren kolmanneksi yleisin alkuaine hapen ja piin jälkeen. Noin 8,1 prosenttia maankuoresta on alumiinia. Alumiinin tärkein malmi on bauksiitti. 90 prosenttia maapallon bauksiittivarannoista sijaitsee trooppisella tai subtrooppisella vyöhykkeellä. Noin 28 prosenttia kaikesta bauksiitista tulee Guineasta. Suurimmat bauksiitin tuottajat ovat Kiina, Australia, Brasilia, Guinea ja Intia. Alumiinia esiintyy myös muissa mineraaleissa, kuten kryoliitissa, spinellissä ja turkoosissa. Monet jalokivistä ovat korundia eli alumiinioksidia. Tunnettuja jalokiviä ovat rubiini ja safiiri.Greenwood & Earnshaw s. 218
Bauksiitti on pääosin alumiinioksidia (Al2O3), mutta se sisältää myös epäpuhtauksia. Jotta saadaan puhdasta alumiinioksidia, käsitellään bauksiitti Bayer-prosessin avulla. Tässä bauksiitti jauhetaan ja liuotetaan natriumhydroksidiin korkeassa lämpötilassa. Kiinteät epäpuhtaudet poistetaan ja alumiinihydroksidi saostetaan liuoksesta pois. Liuokseen jää natriumaluminaattia, joka voidaan saostaa alumiinihydroksidiksi. Kun alumiinihydroksidi kuumennetaan yli 1 000 °C:n lämpötilassa, se muuttuu alumiinioksidiksi. Puhdasta alumiinia voidaan valmistaa Hall–Héroult-menetelmän avulla, jossa alumiinioksidi pelkistetään kryoliittiliuoksessa korkeassa lämpötilassa.
Alumiinin valmistus vaatii hyvin paljon energiaa ja valmistamisessa syntyy hiilidioksidia. IEA:n mukaan alumiiniteollisuuden energiatehokkuutta voidaan parantaa erityisesti kierrättämisellä ja käyttämällä uusiutuvia energialähteitä. IEA:n raportin mukaan alumiinituotannon hiilidioksidipäästöt ovat kuitenkin laskeneet 2000-luvulla, joskin lasku pysähtyi 2010-luvun puolessavälissä. Kansainvälisen alumiini-instituutin mukaan vuonna 2018 alumiinin pelkistyssulatukseen käytettiin noin 870 terawattituntia energiaa. Tästä noin 61 prosenttia tuotettiin hiilellä: erityisesti Kiinassa, muualla Aasiassa, Afrikassa ja Oseaniassa käytetään paljon hiilellä tuotettua sähköä. Euroopassa ja Amerikassa käytettiin suhteellisesti enemmän vesivoimaa: Euroopassa tarvitusta energiasta hiilellä tuotettiin 7 prosenttia, kun Kiinassa vastaava luku oli 90 prosenttia. Yhden alumiinitonnin valmistaminen vaatii noin 14 MWh energiaa.