Suomen historia on 1100-luvulta alkava ajanjakso, jolta on löydetty Suomea koskevia kirjallisia lähteitä – edeltävä aika on Suomen esihistoriaa. Suomen historiallisen ajan alkaminen aloitti myös Suomen keskiajan. Muualla Euroopassa keskiajan lasketaan alkaneen jo 400-luvulla. Kirjallisten lähteiden harvuuden vuoksi 1100–1200-lukuja sanotaan usein Suomen varhaishistoriaksi.Haggrén ym., s. 369–370.
Suomen varhaisen historian lähteet
Kirjalliset lähteet Suomesta liittyvät kristinuskon leviämiseen Suomen alueella. Vanhin tunnettu Suomeen liittyvä kirjoitus on paavi Aleksanteri III:n Gravis admodum -kirje vuodelta 1171 tai 1172. Suomea koskevia lähteitä tunnetaan 1100-luvulta noin 20. Noin puolet on syntynyt paavillisessa kuuriassa, muut ovat yleensä mainintoja Novgorodin kronikoissa. Näitä aikalaistietoja täydentävät 1200–1300-lukujen lähteet, kuten Pyhän Eerikin legenda, Pyhän Henrikin legenda sekä Eerikinkronikka. 1200-luvulta tunnetaan vain noin 200 Suomea koskevaa kirjoitettua lähdettä. Rautakautta seuraavia 1100–1200-lukuja sanotaan siksi usein Suomen varhaishistoriaksi. Lounais-Suomessa rautakausi päättyi 1100-luvun jälkipuolella ja Itä-Suomessa vuoden 1300 tienoilla.
Kirjoituksia tunnetaan 1300-luvulta lähes 1000 ja 1400-luvulta noin 4000 kappaletta. Määrää lisäsi 1300-luvun puolivälissä pergamenttia halvemman paperin yleistyminen. Noin vuonna 1540 Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa määräsi, että voutien pitää toimittaa tilit Tukholmaan tarkastettaviksi. Voudintileistä tärkeimpiä olivat maakirjat ja kirkollisverojen luettelot. Niistä saadaan ensi kertaa tietoja suuresta osasta Suomen kyliä ja taloja. Varhaisimmat historialliset lähteet painottuvat yhteiskunnan yläluokkiin, joten niistä on vaikea saada kokonaiskuvaa Suomen menneisyydestä ennen 1540-lukua, erityisesti 1100–1200-luvuista.
Varhaishistoria (1100-luvun loppu – 1200-luvun loppu) thumb|Suomi n. vuonna 1250.
pienois|pysty|Ristiretkiaikainen hevosriipus Kaukolan Kekomäen kalmistosta. Suomen keskiajan alkuna on pidetty 1150-luvun ensimmäistä ristiretkeä, joka ”lienee ollut” ruotsalaisten sotaretki (ledung). Retkeä johtaneen kuningas Eerikin historiallisuudesta on ”vain niukkoja aikalaismainintoja”, ja piispa Henrikistä ensimmäiset maininnat ovat vasta 1200-luvulta, joten vuonna 2005 tehdyssä kuuluisassa tutkimuksessa epäiltiin, ettei ”Suomen kuuluisinta murhaa” olisi ollutkaan. Arkeologian perusteella selvä kulttuurimuutos on havaittavissa 1200-luvulla. Etelä-Suomi vakiintui osaksi Rooman paavin valtapiiriä ja suuri osa Karjalaa tuli ortodoksisen kirkon valtapiiriin.Haggrén ym., s. 373. Arkeologiset löydöt kuitenkin osoittavat myös, että Lounais-Suomen asukkaat olivat kosketuksissa kristinuskoon parisataa vuotta ennen ensimmäistä ristiretkeä.Jensen, s. 76.
Historiallisten lähteiden valossa 1100–1300-luvut olivat Itämeren alueella rauhatonta. Tuolta ajalta on jäänteitä useista muinaislinnoista. Katolinen kirkko pyrki käännyttämään alueen pakanakansoja, ja Itämeren kuningaskunnat, mahtimiehet ja heimot sotivat usein keskenään. Kirkon tavoitteita toteuttivat lähetyssaarnaajien ohella uudet katoliset kuningaskunnat Tanska ja Ruotsi sekä kalparitarit ja vapaaehtoiset ristiretkeläiset. Palkinnoiksi jaettiin aneita sekä voitettujen alueita.
Käännytys aiheutti myös vastareaktioita. Niistä kertovat vuoden 1237 Hämeen kapina sekä Lalli-tarusto. Baltian käännytystyön aikalaiskuvaus 1200-luvulta, Henrikin Liivinmaan kronikka, kertoo Itämeren alueen käännytyksen väkivaltaisuudesta. Ortodoksinen Novgorod oli maltillisempi väkivallan käytössä, mutta teki silti sotaretkiä Suomeen ja Karjalaan. Orjanhakumatkoja tehtiin mahdollisesti myös Suomeen.Haggrén ym., s. 359–360.
Itämeren alueen suomensukuiset kansatkin sotivat väliin keskenään, väliin liittoutuivat Ruotsin ja Novgorodin kanssa ja hyökkäsivät alueittensa ulkopuolelle. Tanska teki Suomeen noin vuonna 1187 sekä 1191 ja 1202 kolme ristiretkeä. Nämä tanskalaislähteiden kolme tai mahdollisesti useampaa retkeä eivät kuitenkaan jättäneet historiaan jälkiä Suomen pysyvästä valloittamisesta tai kristillistämisestä. Lähteet eivät edes kerro minne tarkalleen retket Suomessa kohdistuivat.Jensen, s. 126–127.Haggrén ym., s. 380. Myös Ruotsin kasvava kuningaskunta teki keskiajalla sotaretkiä Suomeen, joista toinen ristiretki ehkä vuosina 1249–1250 Hämeeseen ja kolmas ristiretki vuonna 1293 Karjalaan.”Viime aikoina historioitsijat ovat kuitenkin alkaneet ottaa paremmin huomioon Itämeren alueen kokonaistilanteen, ja ajatus, että ruotsalaisten Suomen alueelle tekemiä retkiä voidaan pitää ristiretkinä, on saanut pikkuhiljaa lujempaa jalansijaa tutkijoiden keskuudessa”. Jensen 2019, s. 76.
Suomessa ei vähäisen yhteiskunnallisen järjestäytymisen takia käyty suuria taisteluita ristiretkeläisiä vastaan toisin kuin Baltiassa, jossa oli väkirikkaita maakuntia ja peltoja puolustettavana. Suomessa eräalueita oli paljon ja pakeneminen oli puolustautumisessa pääsääntö. Hyvä, jos saatiin sovittua, että korkeille paikoille sytytetyillä vainovalkeilla saatiin tiedotettua etäämmälle vaarasta. Poikkeuksena on ehkä ollut vain Kokemäenjoen varren peltoalue Satakunnassa. Eränkäynti, kaski ja karja sallivat paon muttei pelto. Suomen valloitus sujui siis ilmeisesti helposti, ja ristiretket johtivat pian liittosuhteeseen ja linnoitusten rakentamiseen Turkuun, Hämeeseen ja Viipuriin. Harvasilmuinen linnoitusverkko varusväkineen edusti Ruotsin valtaa ja antoi jossain määrin turvaa paikallisille.Ylikangas 2007, s. 10–16.
Näiden sotaretkien sekä rannikon ruotsalaisen kolonisaation seurauksena Suomi kasvoi osaksi Ruotsia ja katolista kirkkoa. Myös Novgorodin vaikutus ulottui Suomeen ja erityisesti Karjalaan. Ristiretkiaika päättyi Pähkinäsaaren rauhaan vuonna 1323 Ruotsin kuningaskunnan ja Novgorodin sopiessa tiettävästi ensi kertaa keskinäisen rajansa. Länsirannikon viljava alue, Häme ja Laatokan Karjala erosivat edelleen toisistaan kulttuuriltaan ja heimoyhteisöiltään. Niiden lähellä olivat vähäväkinen Uusimaa sekä Keski- ja Pohjois-Suomen laajat erämaat.
Elinkeinot ja asuminen vasen|pienois|pysty||Rekonstruktio 1100-luvulla käytössä olleesta niin sanotusta Perniön puvusta. Suomessa rukiin viljely yleistyi jo myöhäisrautakaudella. Rukiin kaksivuoroviljely alkoi Lohjalla 1200-luvun puolivälissä siitepölylöytöjen mukaan. Koko maassa pyyntielinkeinot olivat tärkeitä, ja etenkin lounaissaaristossa niitä voitiin harjoittaa ympäri vuoden. Meren rannalla olleelta Raision Mullin asuinpaikalta on löytynyt paljon lintujen, kalojen ja hylkeiden luita. Mullista ja Pirkkalan Tursiannotkosta löydetyt luut kertovat myös hirven ja karhun sekä pienriistan metsästyksestä. Asuinpaikkojen ja kalmistojen läheltä on löytynyt myös paljon ongenkoukkuja ja atraimia sekä monien kalojen luita.Haggrén ym., s. 348–351.
pienois|pysty|Hämeenlinnan Varikkoniemestä löytyneen ristiretkiaikaisen kaksihuoneisen hirsirakennuksen pienoismalli.Haggrén ym., s. 350.
Turkismetsästys ja -kauppa olivat merkittäviä elinkeinoja myös ristiretkiajalla. Hopearahoja ei ole löytynyt Suomen alueelta kovin paljoa 1000-luvun puolivälin jälkeen, mutta erilaiset hopeakorut osoittavat että ainakin osittain turkiksista maksettiin hopealla. Vuonna 1887 Salosta löydetty, 1100-luvulle ajoitettu Halikon hopea-aarre on yhä Suomen suurin maa-alueilta löydetty aarre. Rahan käyttö maksuvälineenä alkoi yleistyä Suomessa jälleen 1200–1300-luvulla.
Itämeren kauppaa hallitsi Gotlanti, mutta myös friisiläisiä kauppiaita nykyisen Hollannin ympäristöstä liikkui alueella. Tästä on jälkinä muun muassa Karjalan Heinjoelta löytynyt, noin vuoteen 1070 ajoitettu hopea-aarre, joka sisälsi pääasiassa friisiläisiä rahoja. Lyypekin perustamisen (1152) jälkeen ja erityisesti Hansaliiton myötä alkoi Itämeren markkinoille tulla saksalaisia kauppiaita. Novgorod, Hansan itäisin konttorikaupunki, harjoitti myös kauppamerenkulkua Itämerellä.
Hämeenlinnan Varikkoniemestä on löytynyt rautakautinen pitkätalo. Viimeistään 1000-luvulla alettiin rakentaa hirsisalvostekniikalla, jota yhä käytetään hirsimökeissä. Asunnot lämmitettiin joko avoliedellä tai sisäänlämpiävillä uuneilla. Hirsitaloissa oli kivipohjainen, savesta koottu kupoliuuni. Myös kiuasuunit soveltuivat ruanlaittoon. Savupiippuja ei rautakaudella tunnettu, joten hämärät asunnot olivat epäterveellisiä savupirttejä, mutta viimeistään 1400-luvulla alettiin rakentaa uloslämpiäviä uuneja, joiden savu poistui asunnosta savupiipun kautta.
Ruotsin vallan aika (1200-luvun loppu – 1809)
Keskiaika (1200-luvun loppu–1397)
Ruotsin valta vakiintui 1300-luvulla Suomenniemen etelä- ja länsiosissa ja ne tulivat osaksi Rooman kirkkoa sekä länsieurooppalaista kulttuuripiiriä. Rannikon kolonisaatio ruotsalaisilla siirtolaisilla jatkui yhä. Itä- ja Pohjois-Suomen laajoja harvaan asuttuja alueita yhdisti vain löyhät siteet lännen Turkuun ja Tukholmaan tai idän Novgorodiin.Haggrén ym., s. 376–377 . Suomi muodosti keskiajalla Ruotsin valtakunnan itäisen osan jota hallittiin linnoista, jotka olivat vielä vaatimattomia ja pääasiassa rakenteilla.
Kuningas Maunu Eerikinpojan hallituskaudella 1320–1340-luvuilla Ruotsin valtakunta alkoi kehittymään selvemmäksi kokonaisuudeksi. Ruotsin kuningaskunnan voidaan sanoa syntyneen noin vuonna 1350Tarkiainen 2010, s. 155–156., kun ensimmäiset valtakunnalliset lait tehtiin. Ruttoepidemia eli musta surma tappoi suuren osan väestöstä Ruotsissa ja Novgorodissa vuonna 1349, mutta niukkojen historiallisten lähteiden vuoksi tiedot sen leviämisestä Suomeen ovat puutteellisia.
Kalmarin unionin aika (1397–1523)
Kalmarin unioni syntyi kun saksalainen Albrekt Mecklenburgilainen syrjäytettiin Ruotsin kuninkaan paikalta vuonna 1389. Tämän johdosta Tanskan ja Norjan kuningatar Margareta I:stä tuli myös Ruotsin, ja näin myös Suomen hallitsija. Vanhan vallan saksalaisia kannattajia liittyi Itämerelle vitaaliveljiksi kutsuttuihin merirosvoihin, jotka aiheuttivat merellä levottomuutta 1390–1430-luvuilla, muun muassa Turun ja Tukholman kaupungit olivat hetkellisesti heidän hallussaan. Taalainmaalla vuonna 1434 alkanut talonpoikaiskapina ulottui myös Suomeen Davidin kapinan syttyessä vuonna 1438. Suomea varten perustettiin vuonna 1407 Turun maaoikeus, joka järjestettiin uudelleen vuonna 1435.
Kalmarin unionin loppuaika oli väkivaltaista aikaa sisäisten valtakamppailuiden johdosta. Tanskalaiset tekivät sotaretkiä Ruotsiin ja hävittivät myös useaan otteeseen Suomen rannikkoseutuja edeten aina Hämeeseen asti. Samaan aikaan jatkuvat rajakahakat Novgorodin kanssa laajenivat 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa ajoittain myös sodaksi. Helmikuussa 1520 Tanskan kuningas Kristian II valloitti Ruotsin ja surmautti suuren osan Ruotsin yläluokasta Tukholman verilöylyssä. Ruotsalaiset nousivat kapinaan tanskalaisia vastaan ajaen heidät pois maasta. Kalmarin unioni päättyi vuonna 1523.
Vaasa-aika (1523–1617) thumb|Vuosi 1523, Ruotsin erottua Kalmarin unionista Kuningas Kustaa Vaasan (1523–1560) kruunaus merkitsi Ruotsin lopullista eroa Kalmarin unionista. Ruotsissa toteutettiin uskonpuhdistus, joka eteni myös sekä valtion että kirkon talouden tasolla. Kuninkuudesta tuli perinnöllinen, mutta Kustaa Vaasan kuoltua poikien välillä syntyi vallanperimyskiistoja. Itärajan turvallisuuskysymys oli vaikea kysymys 1540- ja 1550-lukujen Suomessa. Sitä käsiteltiin monissa säätykokouksissa ja herrainpäivillä, joita kuningas kutsui koolle saadakseen neuvoja. 1500-luvulla Ruotsi kävi myös useita sotia Venäjää vastaan, mikä vaikutti Suomen ja varsinkin talonpoikien asemaan. Vuonna 1554 Turun hiippakunta jaettiin Turun ja Viipurin hiippakuntiin.