thumb|Köyliön vankilan portti. Köyliön varavankila oli vuosina 1935–1998 Köyliössä toiminut vankila. Nykyään se muodostaa yhdessä entisen Huittisten varavankilan kanssa Satakunnan vankilan ja tunnetaan nimellä Satakunnan vankilan Köyliön osasto. Vankila-alue sijaitsee Köyliönjärven itäpuolella Kakkurinsuolla noin 11 kilometrin päässä Köyliön kirkolta.
Historia Varavankilan rakentaminen Kriminaalihuoltolaitoksen suuntaviivoja uudistettiin itsenäisyyden alkuaikoina ja virisi idea perustaa maaseutuvankiloita purkamaan täpötäysiä kaupunkivankiloita. Suovankilaksi alettiin kutsua sellaisia vankiloita, jonka toiminta perustui suon raivaamiseen peltomaaksi, sen viljelyyn ja myöhäisempi lohkominen asutustoimintaan. Köyliön varavankila perustettiin 3.5.1935 julkaistulla asetuksella (asetuskokoelma 178/1935) ja 16.7.1935 julkaistulla asetuksella Huittisten varavankila.
Köyliön varavankilan paikaksi valittiin Kakkurinsuosta kohoava Kalliosaari. Alueen maat olivat pääasiassa yksityisomistuksessa ja tekemällä 31 vuokrasopimusta saatiin vankilan käyttöön 1 400 hehtaaria maata 25 vuodeksi. Ensimmäisiltä 15 vuodelta ei peritty vuokraa ja seuraavilta vuosilta oli vuokra yksi markka hehtaarilta. Vuokraajan suo raivattiin viljelykuntoiseksi maaksi, joten toiminta oli siitä huolimatta kannattavaa.
Ensimmäiset vangit saapuivat Sukevan vankilasta 14.5.1935. He asuivat henkilökunnan kanssa Karhian kylässä kahdessa maatalossa. Samalla käynnistyi vankilan rakentaminen. Karhian kylältä rakennettiin 5,2 kilometriä pitkä tie Kakkurinsuolle, joka valmistui alkusyksyyn mennessä. Myös vankilan rakennuksia alettiin rakentamaan ja ne valmistuivat eri aikoina vuodenvaihteeseen mennessä. Rakennuksia olivat sellirakennus (sisälsi 24 selliä), talousrakennus, hallintorakennus, verstas, talli ja rehuvarasto, kalustosuoja, kellari, lantala, sirkkelirakennus ja muuntaja. Kun vangit asuivat sellirakennuksessa, asui henkilökunta Karhiassa. Työnjohtajan ja vartiopäällikön asunnot rakennettiin seuraavana vuonna. Muita rakennuksia ja asuintaloja rakennettiin vielä Talvisotaan saakka.
Keväällä 1936 aloitettiin suon kuivattaminen. Sitä oli edellisenä syksynä valmisteltu syventämällä Kakkurinojan yläjuoksua Kakkurinkoskelle asti. Siellä syventämistä esti kalliopaljastuma, johon räjäytettiin keväällä useita metrejä syvä ja leveä sekä 40 metriä pitkä uoma. Suon halki kaivettiin 4,5 kilometriä pitkä pääviemäri, joka oli pohjastaan neljä metriä leveä ja maan tasolta 16,5 metriä leveä. Viemäreitä, kanavia ja sarkaojia kaivettiin muutamassa vuodessa kymmeniä kilometrejä. Maan kuivattamista seurasi suon pinnan kuokinta, joka tehtiin kahteen kertaan. Vuoden 1937 vappuun mennessä oli viljelyyn saatu noin 68 hehtaaria peltoa, vuonna 1938 sitä oli 168 hehtaaria ja ennen Talvisotaa 284 hehtaaria.
Poliittiset vangit ja Sotavankileiri 1 Talvisodan sytyttyä vankeinhoitolaitos joutui luovuttamaan henkilökuntaansa ja osan vankilatiloistaan sotavankileirien käyttöön. Sotavankileiri 1 aloitti Köyliössä toimintansa joulukuun puolivälissä 1939, kun varavankila luovutti yhden parakin sotavankien säilytystä varten, ja joka oli toiminnassa huhtikuun jälkipuoliskolle saakka. Leirillä oli vankeina aliupseereita, upseereita sekä poliittisia upseereita. Yhteensä leirillä oli sodan aikana 457 vankia, joista ainakin neljä menehtyi vankeusaikana Köyliössä.
Talvisota päättyi Moskovan rauhaan. Kakkurinsuon peltomaat aiottiin luovuttaa evakuoiduille karjalaisille asutettavaksi. Samalla päätettiin Köyliön varavankilan lopettamisesta heinäkuussa 1940, mutta lopettaminen viivästyi marraskuulle asti. Asutustoimintakaan ei ollut niin menestyksellinen, koska uusille asukkaille jaettiin vain noin 100 hehtaaria maata.
Varavankila aloitti toimintansa uudelleen vajaan kahden kuukauden kuluttua, jolloin sinne sijoitettiin poliittisia vankeja. He olivat kielletyn Suomen Kommunistisen Puolueen sekä Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura aktivisteja. Köyliössä oli turvasäilössä useita tunnettuja aktivisteja, kuten Erkki Salomaa ja Allan Asplund.
Vangittuja poliittisia aktivisteja oli kaikkiaan noin 500–600. Heitä kaikkia ei pystytty sulkemaan olemassa oleviin laitoksiin, joten Köyliön varavankilan tiloihin päätettiin rakentaa vankileiri. Rakennustyöt alkoivat helmikuun alussa 1941 noin 50 tavallisen vangin voimin. Ensimmäiset poliittiset vangit saapuivat Köyliöön toukokuussa, jolloin rakennustyöt olivat vielä osittain kesken. Viisitoista vankia jatkoi kunnostustöitä kesäkuun puoliväliin saakka, jolloin kaikki Oulun ja Vaasan vankiloiden miespuoliset turvasäilövangit lähetettiin Köyliöön.
Köyliöön perustettiin Jatkosodan sytyttyä Sotavankileiri 1, jonne sijoitettiin venäläisiä sotavankeja. Sotavankileiri 1 toimi nyt yli kolmen vuoden ajan, sillä se perustettiin heinäkuussa 1941 ja lakkautettiin marraskuussa 1944. Syyskuun alkuun mennessä leirillä oli noin 450 vankia, joista 288 oli poliittisia vankeja. Poliittiset vangit vapautettiin 1.9.1941 ja kuljetettiin Kokemäelle Peipohjan asemalle. Sieltä matka jatkui junalla Riihimäelle, jossa heidät liitettiin rangaistusvangeista koottuun Erilliseen jalkaväkipataljoona 21:een. Leirillä säilytettiin 3 598 vankia, joista noin 1 000 oli upseereja. Köyliössä säilytettiin myös korkea-arvoisinta suomalaisten vangiksi jäänyttä upseeria kenraalimajuri Vladimir Kirpitšnikovia. Kolmen vuoden aikana menehtyi yhteensä 111 vankia, joista 18 teloitettiin. Vankien joukossa oli kaikkiaan 27 eri kansallisuutta. Kuolleet vangit haudattiin vankilan pääportin viereen, jossa on myös muistomerkki.
Sotavankileirin 1 toiminta päättyi pian rauhan alettua. Lopettamismääräys annettiin 15.11.1944 ja vankilatilojen luovutussopimus allekirjoitettiin 17.11.1944. Sopimuksella puolustushallinto luovutti rakennuskannan ja 1 100 hehtaarin alueet takaisin varavankilan käyttöön.
Varavankila jatkaa toimintaansa Sotien jälkeen oli hankalaa saada pätevää tai motivoitunutta henkilökuntaa. Henkilökunnan määrät vaihtelivat 45–68 välillä. Vankeja oli edelleen paljon vankilan kapasiteettiin nähden. Sotavankien poistuttua tilalle otettiin sotilasvankeja ja sotarikollisia. Niiden lukumäärät vaihtelivat 150–400, vaikka vankilapaikkoja oli 224. Tämä aiheutti ahtautta asuinhuoneissa, jossa siirryttiin ajoittaiseen lattiamajoitukseen. Sotilasvankeja oli muuallakin Suomessa runsaasti ja niiden määrää vähennettiin armahduksilla.
Paluu normaaliin tapahtui asteittain. Maata alettiin vankien toimesta viljelemään uudelleen ja uudeksi kannattavaksi toimintamuodoksi kehittyi pehkuntuotanto. Suoturvetta kuivattiin pehkuksi karjatilojen käyttöön kuivikkeena. Turvetehtaaksi kutsuttu rakennus valmistui 1953 ja kuivattamiseksi rakennettiin suolle lukuisia kuivatussuojia. Peltoala pieneni, koska evakkolaisten asuttamiseksi lohkottiin 170 hehtaaria peltomaata kymmenen Räisälästä tulleen perheen asuttamiseksi. Varavankilalla oli kaksi lyhytaikaista työsiirtolaa 1945–1946. Euran Neittamossa hakattiin metsää ja Kiukaisten Paneliassa tuotettiin turvetta.
Vankila oli toiminut vuokratuilla mailla perustamisestaan asti. Vuonna 1954 valtio osti yhteensä 29 osakkaalta yhteensä 532 hehtaaria maata. Lisäksi alettiin johdonmukaisesti peruskorjaamaan sotien aikana rapistunutta rakennuskantaa ja rakentamaan uusia ajanmukaisia tiloja. Henkilökunnalle ja evakkolaisille rakennettiin asuintaloja ja vankilalle uusi kanslia. Vuosina 1954–1955 rakennettiin valmiiksi Länsiosasto, jonne majoittui 90 vankia. Vuonna 1956 valmistuivat Itäosaston korjaustyöt. Vankilassa oli myös puhtaan veden ongelma. Huonon juomaveden syyksi on laitettu vangeilla yleinen keltatauti. Uusi kalliokaivo valmistui 1957. Muita uusia rakennuksia rakennettiin viljankuivuri, lämpökeskus, leipomo ja pesula.
Vuoden 1959 tulipalo Myöhään keskiviikkoiltana 1.7.1959 syttyi Länsiosastolla Suomen historian tuhoisin vankilapalo. Se sai alkunsa, kun mielenterveysongelmista kärsinyt vanki Olavi Karhu asetti yksinäissellissään olkipatjan ja vaatteensa sellin ovea vasten ja sytytti ne tuleen. Kun vartija avasi oven, palava patja kaatui käytävälle, ja ilmavirta sytytti puisen vankilaparakin nopeasti ilmiliekkeihin.
Varavankilassa olleet vangit olivat pikkurikollisia, kuten autovarkaita, näpistelijöitä ja rattijuoppoja. Vankeja asui palon syttyessä vankilaparakissa 62 tai 72 vankia , toisen lähteen mukaan noin 90 vankia . Parakin seinät olivat raakalautaa ja lämmöneristeenä oli turvepehkua ja kutterinlastua. Palo havaittiin noin kello 22.30 illalla, ja palon ääniin ja vankien avunhuutoihin havahtunut vankilan vartiopäällikön vaimo kiirehti sadan metrin päässä palopaikalta sijainneeseen puhelinkeskukseen tekemään hälytyksen. Paikalle hälytettiin kaikkiaan 25 lähiseudun palokuntaa. Vangit päästettiin selleistään auttamaan tulipalon sammutustöissä.
Vankilaparakin keskellä ollut palomuuri ei kyennyt estämään tulen leviämistä, sillä siinä oleva ovi oli palon syttyessä auki. Palon sytyttäneen Olavi Karhun oli tiedetty jo pitkään uhkailleen itsemurhan tekemisellä. Häneltä oli toistuvasti takavarikoitu esineitä, joita hän oli hankkinut haltuunsa itseään vahingoittaakseen. Palohetkellä Karhu odotti siirtämistä tutkittavaksi vankimielisairaalaan Turkuun.
Tulipalossa sai surmansa 16 vankia, jotka kaikki olivat alle viiden vuoden rangaistuksiin tuomittuja miehiä. Uhreista vanhin oli syntynyt vuonna 1927, ja nuorin heistä oli vasta 18-vuotias. Heistä kaksi olisi vapautunut vankeudesta seuraavana päivänä. Suurin osa tuleen syttyneen parakin vangeista saatiin kuitenkin pelastettua, ja heistä palovammoja saaneet toimitettiin Porin sairaalaan. Pelastuneista ainakin osa saatiin ulos selleistään niiden ikkunoiden kautta. Vankilan henkilökunta hakkasi ikkunoiden kaltereita kirveillä, väänsi niitä sorkkaraudoilla irti ja sai myös taipumaan niitä rautakankea käyttäen. Eräs suurikokoinen ja lihaksikas vanki sai sellissään olleen pöydän avulla väännetyksi kalterien väliin aukon ja autetuksi siitä kolme muuta vankia ulos, mutta juuttui itse kalterien väliin ja menehtyi.
Onnettomuuden uhrien etsintä aloitettiin vankien avustamana heti, kun tulipaloa oli saatu riittävästi rajoitettua ainakin 13 palokunnan voimin. Paikalle hälytettiin myös poliisivoimia Turusta sekä sotaväkeä Turusta ja Yläneen Raasista. Seuraavan päivän puoleenpäivään mennessä löydettiin 15 vangin ruumiit, jotka olivat tunnistamattomiksi palaneita. Eräs etsintöihin osallistuneista vangeista löysi palon 16. uhrin, Unto Pulakan, vasta kello 19 aikoihin samana päivänä.
Tulipalon jälkeen tehdyissä tutkimuksissa todettiin, että Köyliön varavankilan parakit olivat täysin sopimattomia tarkoitukseensa. Parakeissa oli kaksinkertaiset pahvilla päällystetyt lautaseinät, jotka oli täytetty sahanpuruilla. Köyliön varavankilan puutteellisesta paloturvallisuudesta perättiin tapauksen jälkeen vastauksia valtiolta, oikeusministeriön vankeinhoito-osastolta, vankeinhuoltolaitokselta ja varavankilan johdolta. Vastuun joutuivat kuitenkin lopulta kantamaan muut. Palossa tuhoutuneen vankilaparakin paikalle rakennettiin uudet tilat, ja 1960-luvun puoliväliin mennessä Köyliön varavankilan tilat kuuluivat jo Suomen parhaisiin.