Armenialaisen sivilisaation historia alkaa noin kuudennelta vuosisadalta ennen ajanlaskun alkua. Seuraavina vuosisatoina armenialaiset kestivät ulkopuolisten kansojen hyökkäykset ja paimentolaisten vaelluksen, luoden ainutlaatuisen kulttuurin, jossa sekoittuivat persialaiset ja kreikkalaiset sosiaaliset ja poliittiset rakenteet, sekä myöhemmin kristilliset perinteet. Armenialaisten hallitsemia itsenäisiä valtioita oli satunnaisesti kahden vuosituhannen ajan Välimeren koilliskulman ja Kaukasuksen välisellä alueella, kunnes viimeinen keskiaikainen armenialainen valtio tuhoutui 1300-luvulla.
Nykyinen Armenia oli pienin Neuvostoliittoon kuuluneista neuvostotasavalloista. Maa kuului Neuvostoliittoon vuodesta 1920, vuonna 1991 tapahtuneeseen Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Itsenäisen Armenian tulevaisuutta varjostivat rajalliset luonnonvarat ja Azerbaidžanin kanssa käyty kiista Vuoristo-Karabahin hallinnasta.
Varhaiset vaiheet Ihmiset asettuivat nykyisen Armenian alueelle noin vuonna 6000 eaa. Ensimmäinen alueella vaikuttanut suuri valtakunta oli Urartu, jonka keskus oli Vanjärven ympärillä 1300-luvulla eaa. Sen valta saavutti huippunsa 800-luvulla eaa. Urartun kukistumisen jälkeen Armenian tasangolle muutti assyrialaisia ja indoeurooppalaisia proto-armenialaisia, luultavasti lännen suunnalta. He sekoittuivat hurrilaisen sivilisaation kanssa, joiden elinalue tuolloin ulottui Anatolian keskiosista Mesopotamiaan. thumb|280px|Armenian valtakunta suurimmillaan Tigranes Suuren valtakaudella 95–66 eaa. thumb|280px|Roomalainen temppeli Garnissa Kreikkalaiset historiankirjat mainitsevat armenialaiset ensimmäisen kerran 500-luvun puolivälissä eaa. Persialaiset hallitsivat Armeniaa vuosisatojen ajan, mutta vähitellen siitä kehittyi oma puskurivaltionsa idän persialaisten ja arabien, sekä lännen kreikkalaisten ja roomalaisten välille. Kun Rooman valtakunta kukisti Seleukidien kuninkaan Antiokhos III:n Magnesian taistelussa vuonna 190 eaa., tämän kaksi armenialaista satraappia, Artakses ja Zariadres, jäivät Rooman suostumuksella kuninkaiksi. Artakses rakensi Artaksiadien dynastian pääkaupungin Artashatiin, Araks-joen varrelle lähelle nykyistä Jerevania. Zariadreen hallitseman Sophenen kuningaskunnan pääkaupunki oli Carcathiocerta. Artaksiadien hallitsijasukuun kuuluneen Tigranes Suuren valtakaudella 95-55 eaa. Sophene valloitettiin ja Armenian kuningaskunta yhdistyi. Armenian kuningaskunta oli suurimmillaan ja vaikutusvaltansa huipulla kuningas Tigranes Suuren valtakaudella, jolloin se ulottui Välimereltä koilliseen Mtkvari- eli Kura-joelle nykyiseen Georgiaan. Tigraneksen ja hänen poikansa Artavazd II:n hallintokausien aikana Armeniasta tuli yksi hellenistisen kulttuurin keskuksista. Vuoteen 30 eaa. mennessä Rooma valloitti Armenian kuningaskunnan, ja seuraavien 200 vuoden ajan Armenia oli roomalaisten pelinappula heidän keskiaasialaisia vihollisiaan, parthialaisia, vastaan. Uusi Arsakidien dynastia nousi Armeniassa valtaan vuonna 53 jaa. Sen ensimmäinen hallitsija Tiridates I nousi valtaan Parthian suojeluksessa, mikä rikkoi Rooman ja Parthian välistä sopimusta siitä, että Roomalla oli oikeus nimetä Armenian hallitsija. Tilanne johti Rooman ja Parthian väliseen sotaan, minkä seurauksena Arsakidit päätyivät Rooman vasalleiksi.
Rooman keisari Trajanus valloitti Armenian vuonna 114 Parthiaa vastaan käymänsä sodan yhteydessä, ja teki alueesta Rooman provinssin. Trajanuksen seuraaja Hadrianus kuitenkin veti valtakunnan rajan Eufrat-joelle ja Armenian provinssi palautui takaisin Rooman vasallivaltioksi. Rooman keisari Caracalla vangitsi Armenian kuninkaan ja yritti liittää maan tiiviimmin Rooman yhteyteen vuonna 216, mutta Caracallan seuraaja Macrinus nimitti Armenian kuninkaaksi vangitun kuninkaan pojan, Tiridates II:n, vuonna 217. Tiridates II:n aikana Persian sassanidikuningas Šapur I valloitti Armenian ja asetti oman vasallinsa Hormizd I:n valtaistuimelle. Rooman keisari Diocletianuksen aikana Persialaiset pakotettiin luopumaan Armeniasta ja Tiridates III nostettiin Armenian valtaistuimelle vuonna 287.
Varhainen kristillisyys ja antiikin aika Tiridates III:n valtakausi tuli määrittämään suuren osan Armenian myöhemmän historian kulusta. Gregorios Valontuoja käännytti Tiridates III:n kristinuskoon ja tämä teki kristinuskosta valtionuskonnon 300-luvun alussa. Kristinuskon omaksuminen löi pysyvän kiilan Armenian ja Persian välille. Armenia oli näin ollen ensimmäinen kristinuskon valtionuskonnoksi ottanut valtio, tämä tapahtui ennen, kuin Konstantinus Suuri hyväksyi kristinuskon Itä-Rooman valtakunnan valtionuskonnoksi.
thumb|280px|Armenialaisten aakkosten kehittäjä Mesrop Maštots kuvattuna Stepanos Nersissianin maalauksessa, vuodelta 1882. Armenialaisen perinteen mukaan klaanien päälliköt, nakhararit, käyttivät suurta paikallista valtaa. Tämä rajoitti ja uhkasi kuninkaan vaikutusvaltaa. Nakhararien tyytymättömyys kuningas Arshak II:een johti vuonna 390 Armenian kuningaskunnan jakautumiseen Bysanttilaiseen Armeniaan ja Persarmeniaan. Bysanttilainen Armenia sulautui nopeasti Bysantin valtakuntaan ja siitä muodostui Bysantin hallinnollinen osa. Persarmeniaa hallitsi edelleen arsakidikuningas, jonka oli alistuttava persialaisten Sassanidien ylivaltaan. Viimeinen arsakidi-dynastian hallitsija oli Artakses IV. Vuonna 428 hänet korvattiin nakhararien pyynnöstä persialaisella kuvernöörillä.
Vaikka armenialaiset aateliset olivat näin tuhonneet maansa suvereniteetin, kansallista yhtenäisyyden tunnetta edisti armenialaisten aakkosten ja kristillisen kirjallisuuden kehittäminen. Armenialaiset aakkoset kehitti Mesrop Maštots 400-luvun alussa. Armenialaista kirjaimistoa käytettiin uskonnollisen ja historiallisen kirjallisuuden tuottamiseen ja kristinuskon vakiinnuttamiseen alueella. Tästä alkoi armenialaisen kulttuurin kukoistuskausi, vaikka poliittisesti alue oli menettänyt itsenäisyytensä. Seuraavien kahden vuosisadan ajan poliittiset levottomuudet elivät rinnakkain kirjallisen ja uskonnollisen elämän kehityksen kanssa.
Persialaiset eivät onnistuneet sulauttamaan bysanttilaisten tavoin armenialaisia osaksi valtakuntaansa. Sassanidien kuningas Yazdegerd II:n yritys käännyttää armenialaiset zarathustralaisuuteen johti sotaan vuonna 451. Armenialainen komentaja Vardan Mamikonian sai surmansa Avarayrin taistelussa, mutta persialaiset luopuivat käännytyssuunnitelmistaan. Armenialaiset syrjäyttivät sassanidien asiainhoitajan, marzpanin, Sjunik'ia hallinneen Vasak Sjunik'in, jota armenialaisessa perinteessä pidetään maanpetturina. Vardanin veljenpoika Vahan nousi uudeksi marzpaniksi, ja hänen aikanaan Armenian uskonnollinen ja poliittinen vapaus turvattiin, vastineeksi persialaisille annetusta sotilaallisesta avusta. Armenian itsenäisyys vahvistettiin Dvinin neuvoston toimesta vuonna 554. Sen mukaan Armenian apostolinen kirkko kieltäytyi hyväksymästä kaksiluonto-oppia, joka oli vahvistettu Khalkedonin kirkolliskokouksessa vuonna 451. Päätöksen myötä Armenian siteet länteen katkesivat samoin, kuin ne olivat ideologisesti katkenneet jo idän suuntaan.
Vuonna 536 Bysantin keisari Justinianus I jakoi Bysantin Armenian neljäksi maakunnaksi, ja tukahdutti armenialaisen aatelin vallan. Väestö joutui pakkosiirtojen kohteeksi maan hellenisoinnin vuoksi. Vuonna 591 keisari Maurikios I laajensi Bysantin alueita hintana siitä, että Bysantti oli auttanut sassanidikuningas Khosrau II:n valtaistuimelle sodan jälkeen. Maurikios pakkosiirsi useita armenialaisia Traakiaan, ja neuvoi Khosrau II:ta toimimaan samoin, sillä hänen mukaansa armenialaiset aiheuttivat vaikeuksia Bysantin ja Persian välillä. Bysantin keisari Fokaksen ja Khosrau II:nvälillä käydyn sodan yhteydessä persialaiset miehittivät Bysantin Armenian ja nimittivät joukon marzpaneja. Sodan päätyttyä Bysantin keisariksi noussut Herakleios syrjäytti marzpanit ja nimitti armenialaisen aatelisen, Varaztirotz Bagratunin alueen kuvernööriksi. Tämä joutui nopeasti bysantin keisarin alaisuuteen, mutta hänet karkotettiin Herakleiosta vastaan tehdyn juonittelun vuoksi vuonna 635.
Arabien valtakausi Arabien valloitusretket 600-luvulla pyyhkäisivät myös Armenian yli. Arabien ensimmäinen hyökkäys Armeniaan torjuttiin vuonna 640. Bysantin keisari Konstans II nimitti Armenian armeijan ylipäälliköksi Theodore Rshtunin, sillä tämän johdolla arabien ensimmäinen hyökkäys torjuttiin. Dvinin ryöstöä vuonna 642 hän ei armeijoineen kuitenkaan kyennyt estämään. Vuonna 653 Konstans II solmi aselevon Umaijadien hallitsijan Muawija I:n kanssa, ja luovutti vapaaehtoisesti vaikeasti hallittavan Armenian arabien hallintaan. Arabit antoivat Armenialle käytännössä itsehallinnon ja jättivät alueen Theodore Rshtunin hallittavaksi. Theodorea vallassa seurannut Hamazasp Mamikonian asettui Bysantin puolelle, mutta arabien ylivalta palautettiin vuoden 661 jälkeen, vaikka Bysantin ja arabien välinen kilpailu, armenialaisten vastarinta ja haluttomuus maksaa kunnianosoitusta tekivät alueen vaikeaksi hallita.
Vuosina 771-772 Mushegh Mamikonian johti arabivastaista kapinaa. Kapina johti käytännössä Mamikonian-dynastian poliittisen voiman romahtamiseen Armeniassa ja johtaviksi voimasuvuiksi nousivat Bagratuni-dynastia ja Artsruni-dynastia. Arabit valitsivat vuonna 806 Ashot Bagratunin Armenian hallitsijaksi.
Vuosina 952-977 hallinnut Ashot III siirsi valtakunnan pääkaupungin Aniin, ja siitä muodostui kukoistava kaupunki. Bagratuni-dynastian hallitsijat käyttivät itsestään nimitystä shahanshah, kuninkaiden kuningas, jonka kalifi hyväksyi. Bagratuni-dynastian kuninkaat eivät kuitenkaan olleet Armenian ainoita hallitsijoita. Vuonna 908 Artsruni-dynastian hallitsema Vaspurakanin kuningaskunta sai kalifin tunnustuksen. Vuonna 961 muodostui Vanandin kuningaskunta, jonka perusti Ashot III:n veli Mushegh. Sen pääkaupunkina toimi Kars. Vuonna 970 Sjunikin ruhtinas julisti itsensä kuninkaaksi, perustaen Sjunikin kuningaskunnan. 900-luku oli armenialaisen taiteen ja kirjallisuuden toista kukoistusaikaa. Alueen kuningaskuntien suhteellinen vauraus antoi armenialaisille mahdollisuuden kehittää kulttuuriaan samalla, kun heidän pienet kuningaskuntansa saivat arabien myöntämän eriasteisen itsehallinnon.
Kilikian armenialaiskuningaskunta Vuosina 958-1025 hallinneen Bysantin keisari Basileios II:n ekspansiopolitiikka tukahdutti armenialaisten itsenäisyyden. Pienet armenialaiset kuningaskunnat oli vallattu vuoteen 1045 mennessä. Armenian valtaus oli lyhytaikainen, sillä vuonna 1048 Tughrul Beg johti Seldžukkien Armenian valloitusta. Vuonna 1071 käydyn Manzikertin taistelun jälkeen suurin osa Armenian alueesta oli Seldžukkien vallassa. Armenialaisten kuningaskuntien romahdettua muodostui Pien-Armenian kuningaskunta Välimeren rannikolle. Muutamat armenialaiset hallitsijat pysyivät jonkin aikaa vallassa Lorin kuningaskunnassa, Artsakhin kuningaskunnassa ja Sjunikin kuningaskunnassa. 1100-luvulla monet entiset armenialaiset alueet sulautuivat Georgian kuningaskuntaan. Vuosina 1236-1242 koko Armenia ja Georgia joutuivat mongolien valtaan. Kirkon ympärille keskittynyt armenialainen elämä jatkui luostareissa ja kyläyhteisöissä.
Armenialaisten kuningaskuntien romahdettua alueelta alkoi muuttoliike, ja monet muuttivat Georgiaan, Puolaan tai Galitsiaan. Toiset taas siirtyivät Kilikiaan, jonne siirtokuntia oli asettunut jo 1000-luvun lopulta lähtien. Kilikiaa hallineen Rubenidien dynastian aikakaudella Kilikia onnistui 1100-luvulla laajentamaan aluettaan Bysantin kustannuksella. Bysantin keisari Johannes II Komnenos onnistui liittämään koko Kilikian valtakuntaansa vuosina 1137-1138, mutta turkkilaisen Zangidi-dynastian avulla Rubenidit onnistuivat palauttamaan armenialaisten vallan.