thumb|300px|Talvisodan alkaessa Suomen puolustusvoimien materiaalinen valmius oli heikko. Kansalaiskeräyksin hankittiin muun muassa suksia armeijan käyttöön. Sotatalous Suomessa talvisodan aikana -artikkeli käsittelee muun muassa niitä toimia ja päätöksiä, joilla Suomen tasavallan hallinto tavoitteli valtakunnan koko talouselämän sopeuttamista sodan ajan vaatimuksiin. Lisäksi artikkeli käsittelee muun muassa yksityisiin ihmisiin, talouselämään sekä tuotantolaitoksiin kohdistuneita haasteita talvisodan Suomessa. Suomen taloudellisten resurssien vähäisyys vaikutti sekä Suomen armeijan että muunkin väestön toimintaedellytyksiin ja selviytymismahdollisuuksiin sodan oloissa.
Taloudellisen puolustusvalmiuden kohottaminen ennen toista maailmansotaa
1920-luku
Suomen puolustusvoimien materiaalisen perustan loi se sotamateriaali, jonka Venäjän armeija oli jättänyt poistuessaan Suomen sisällissodan aikana tai heti sen jälkeen. Suomeen jäänyt sotamateriaali käsitti huomattavia määriä muun muassa jalkaväen ja tykistön aseistusta.Talvisodan historia, osa 4 s. 238
1920-luvun puolenvälin jälkeen Suomessa perustettiin kaksikin parlamentaarista komiteaa suunnittelemaan valtakunnan puolustamiseen liittyviä toimia niin taloudellisen kuin sotilaallisenkin valmistautumisen osalta. Komiteoiden saavuttamat tulokset jäivät kuitenkin vain ns. suositusten asteelle.Järventaus s. 93
Vuosina 1923–1926 toiminut ns. puolustusrevisioni esitti silloisen käsityksen mukaisesti puolustusvalmiuden järjestelmällistä kehittämisohjelmaa. Kehittämisohjelman mukaan puolustusvoimien olisi tullut käsittää noin 300 000 miestä jakautuen muun muassa 13–14 divisioonaan, ilmapuolustusjoukkoihin, merivoimiin sekä kotiarmeijaan. Kehittämisohjelma sisälsi myös ehdotuksen vuodet 1927–1936 kestävästä perushankintaohjelmasta, jonka tavoite olisi ollut puolustusvoimien täydellisessä varustamisessa mahdollisesti tulossa olevan sodan varalle. Suunnitelman mukaisen varustautumisohjelman kustannukset olisivat olleet noin 2 640 miljoonaa silloista markkaa. Puolustusrevisionin tärkeimmäksi saavutukseksi voidaan kuitenkin laskea puolustusneuvoston perustaminen keväällä 1924 tasavallan presidentin armeijaa koskevien päätösten suunnittelua ja käsittelyä varten.
Vuosikymmenen lopulla vuonna 1929 valtioneuvosto sai kuitenkin perustettua Taloudellisen puolustusneuvoston, joka pystyi suunnittelemaan mahdollisen sotatilan vaatimia toimenpiteitä hieman pidemmälle kuin tuloksettomaksi jääneet komiteat.
1930-luku Puolustusministeriöön perustettiin sotatalousosasto 10. tammikuuta 1936, mikä oli osa puolustushallinnon keskittämistä puolustusministeriöön. Samalla perustettiin sotatalouspäällikön virka, johon nimitettiin kenraalimajuriksi ylennetty Leonard Grandell. Sotatalousosastoa johtamaan nimitettiin eversti Johan Viktor Ståhlström.Lintunen, Aleksi: Jatkosodan sotatalousesikunta sotamateriaalin hankkijana – Maavoimien ase- ja ampumatarvikehankinnat. Yleisesikuntaupseerikurssin diplomityö, Maanpuolustuskorkeakoulu. 2025. S. 17. Sotatalousosasto johti perushankintaohjelmaan myönnettyjen varojen käyttöä, ja sotatalouspäällikkö esitteli toteutettavat hankinnat puolustusministerille.Lintunen s. 19.
Sotatalousosaston tehtäviin kuuluivat valtakunnan taloudellisen puolustusvalmiuden kehittäminen, materiaalivarastojen järjestely sekä sotatarvikkeiden valmistuksen ja hankintojen toteuttaminen, minkä vuoksi se alkoi kiireellisesti selvittää teollisuuden kriisivalmiutta. Kun oli todettu, että teollisuuden tuotantokyky ei vastannut tarvetta, perustettiin viisi teollisuuspiiriä, joiden esikunnat sijoitettiin Helsinkiin, Turkuun, Tampereelle, Seinäjoelle ja Kuopioon. Ne aloittivat toimintansa 1. maaliskuuta 1937. Teollisuuspiireille siirrettiin vastuu kaikista alueensa teollisuuden liikekannallepanoon liittyvistä valmisteluista ja suunnitelmista. Talvisodan alkuun mennessä suurimmalle osalle sotilasmateriaalia tuottavista teollisuusyrityksistä oli teollisuuspiirien kautta osoitettu tuotantotehtävät, ja eri toimialoille oli laadittu yhteensä 138 sotataloussopimusta.Lintunen s. 18–19.
Sotatalous talvisodan aikana
Sotatalouden rahoittaminen thumb|150px|Osana Suomen sotatalouden rahoittamista laskettiin vuoden 1940 alussa liikkeelle lisämaksullinen postimerkki 2 mk + 2 mk. Talvisodan aikana sotatalouden rahoittaminen perustui kolmeen eri lähteeseen, joista ehdottomasti tärkein oli Suomen valtion Suomen pankista ottamat lainat. Toiseksi valtio otti lainaa sieltä, mistä sitä oli saatavilla ja kolmantena tulivat mukaan ne varat, joita saatiin lahjoituksina eri maista. Kahta viimeistä rahoituskeinoa käytettiin lähinnä ulkomailta tapahtuneiden sotatarvikkeiden hankinnan rahoittamiseen.Itsenäisyyden puolustajat s. 37 ja 134: Lauri Haataja jne.
Valtion lainanotto Suomen pankista tarkoitti käytännössä sitä, että valtio otti kasvaneiden puolustusmenojensa rahoittamiseksi lainaa Suomen pankilta, joka taas painoi lisää rahaa menojen kattamiseksi. Kyseessä oli siis tyypillinen setelirahoitus. Vallitsevissa oloissa ei käytettävissä ollut muita rahapoliittisia keinoja sotatalouden rahoittamiseksi. Suomen valtio rahoitti sodankäyntiään myös muulla, kotimaisella lainanotolla. Suomen pankista ja yksityisiltä markkinoilta otetuilla lainoilla kerättiin vuonna 1939 noin 800 miljoonaa markkaa ja seuraavana vuonna peräti 4 miljardia markkaa. Vuoden 1940 lainanotosta merkittävä osa ei kohdistunut suoraan talvisodan aiheuttamiin kustannuksiin vaan mm. puolustusvalmiuden kohottamiseen ns. välirauhan aikana.Itsenäisyyden puolustajat s. 37 ja 135: Lauri Haataja jne.
Valtion talouden rahoitusmahdollisuuksia talvisodan aikana kavensi huomattavasti myös ulkomaankaupan lähes täydellinen tyrehtyminen, joka vähensi mm. tullimaksujen tuottoa. Lisäksi valtion tuloja vähensi puolustusvoimien palvelukseen kutsuttujen henkilöiden tuloverotuottojen merkittävä aleneminen.Itsenäisyyden puolustajat: 135: Lauri Haataja jne.
Suomen valtio pyrki saamaan talvisodan aikana mahdollisimman suuren määrän lainaa ulkovaltojen hallituksilta. Merkittävin Suomen valtion saama laina oli Ruotsin valtiolta saama 200 miljoonan kruunun laina, joka myönnettiin Suomelle helmikuussa 1940. Kyseisen lainan määrä markoiksi muunnettuna oli noin 2,3 miljardia silloista Suomen markkaa (= vuoden 2010 euroiksi muutettuna noin 700 miljoonaa euroa). Ruotsin valtion myöntämällä lainalla Suomen valtion oli mahdollista maksaa mm. ne sotatarvike-erät, jotka ruotsalainen Bofors-konserni oli Suomelle myynyt. Osa Ruotsin myöntämästä lainasta myönnettiin ns. dollarimääräisenä, joka tarkoitti sitä, että lainaa oli mahdollista käyttää myös muiden valtioiden myymän sotamateriaalin maksamiseen. Talvisodan päätyttyä osa ns. kolmansista maista tilatuista sotatarvike-eristä kuitenkin peruutettiin siten, että niistä tilattujen sotatarvike-erien osuus laski kolmannekseen suunnitellusta.Talvisodan historia – Osa 4 s. 267: Sotatieteen laitosItsenäisyyden puolustajat s. 37: Lauri Haataja jne.
Katso myös:Sotatalouden rahoittaminen Suomessa toisen maailmansodan aikana
Puolustusmateriaalin hankinnat talvisodan aikana
Suomen puolustusvoimat hankkivat erilaista sodankäyntiin liittyvää materiaalia sekä koti- että ulkomailta talvisodan aikana. Osa hankitusta materiaalista ehti maahan jo sodan aikana, mutta merkittävä osa materiaalista saapui Suomeen vasta Moskovan rauhan solmimisen jälkeen.
Kotimainen sotatarviketuotanto Suomalaisen teollisuuden mobilisointi suoritettiin käytännössä vasta sodan jo sytyttyä 30. marraskuuta 1939. Sotaa ennen sotatarvikkeiden valmistukseen varatuista noin 500 tuotantolaitoksesta vain 126 oli ehtinyt saanut koetilauksia tai jo valmistaa sotamateriaalia puolustusvoimien tarpeisiin.Järventaus s. 94
Sotateollisuuden käynnistäminen sodan ollessa jo käynnissä osoittautui vaikeaksi, koska valmistelut olivat jääneet rauhan aikana pahasti kesken. Sotatarvikkeiden tuotannon aloittaminen kesti osalta tuotantolaitoksia jopa vuoden ajan.
Suomessa valmistettiin talvisodan aikana vain kevyimpiin kaliiberiluokkiin kuuluvia aseita. Näistä aseista kiväärikaliiberisten aseiden tuotanto oli osin jopa melko runsasta. Pistoolikaliiberisten aseiden (etenkin konepistoolien) tuotanto oli merkittävää. Näiden lisäksi tuotettiin vain vaatimaton määrä 37 mm:n pst-tykkejä (105 kpl) ja merkittävämpi määrä 81 mm:n kranaatinheittimiä (272 kpl).Talvisodan historia, osa 4 s. 298
Ampumatarvikkeissa käsiaseiden ammusten tuotantomäärät olivat merkittäviä, mutta suurikaliiberisempien aseiden ammusten tuotanto ei missään vaiheessa vastannut edes kulutusta. Suurimmat tuotannon ongelmat kohdistuivat etenkin tykistön ampumatarvikkeiden valmistukseen. Hankalimmiksi osoittautuivat mm. tykistön hylsyjen, sytyttimien ja ns. pohjanallien valmistus. Kriittisimmillään esim. kranaatinheittimien ammusten valmistuskapasiteettia ei pystytty juurikaan käyttämään hyväksi, koska sytyttimien valmistus laahasi pahasti jäljessä. Sodan loppuvaiheissa pystyttiin valmistamaan noin 6 000 heittimen kranaattia vuorokaudessa, mutta sytyttimiä valmistui samassa ajassa vain 1 200 kappaletta.
Kotimainen teollisuus oli valmistautunut valmistamaan vain tärkeimpiä raskaamman kaluston ammuksista (81 mm krh, 76 mm, 107 mm, 122 mm ja 152 mm). Muiden asekaliiberien osalta oltiin kokonaan tuonnin varassa tai jouduttiin tyytymään siihen, mitä varastoissa sattui olemaan. Sodan aikana ulkomailta saatiin hyvinkin erikaliiberista tykistökalustoa, joiden mukana hankittiin myös ampumatarvikkeita, koska ampumatarvikkeille ei ollut saatavissa täydennystä kotimaasta.Talvisodan historia, osa 4 ss. 302–303
Ulkomaiset sotatarvikehankinnat thumb|150px|Ruotsista saatiin tai ostettiin sodan aikana yhteensä 68 kappaletta 40 ItK 38-ilmatorjuntatykkiä.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 4 s. 301 Suomen puolustusvoimat saivat talvisodan aikana (ja sen jälkeen) useilta mailta erilaisia sotatarvikkeita. Kunkin maan lopullisesti luovuttamien ja myymien sotatarvikkeiden rahallisen arvon ja niiden merkityksen sotatapahtumiin määrittämistä vaikeuttaa kuitenkin muutama seikkaSotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 4 ss. 290–291: Avustamisen pisimmälle menevä muoto eli tarvikkeiden lahjoittaminen johtaa ongelmaan siitä, miten määritetään avustustarvikkeiden todellinen arvo. Maittain esitettävässä luettelossa myös ilmaiseksi luovutetulle varustukselle on pyritty antamaan jonkinlainen rahallinen arvo. Askelta vähäisempää poliittista kiinnostusta Suomen auttamiseen osoitti sotatarvikkeiden myynti luovuttavan maan armeijan varastoista. Lisäksi armeijan varastoista myytyjen tarvikkeiden hinta saattoi olla lähellä ns. markkinahintaa tai hinta saattoi toisaalta olla lähinnä nimellinen. Eri maiden välistä vertailua hankaloittaa myös se, että joidenkin maiden osalta sotatarvikkeiden hankinta suoritettiin ns. vapailta markkinoilta, jolloin niiden hintakin oli suhteellisesti katsoen huomattavan korkea. Varsinaiseen taistelutoimintaan liittyvä arvo on lähes mahdotonta määritellä, koska eri maista saapuneet sotatarvikkeet saapuivat hyvin eri aikaan (merkittävä osa vasta sodan jälkeen). Lisäksi esimerkiksi tykistökaluston osalta on huomioitava se, että ennen kaluston käyttöönottoa kalustolle oli mm. koulutettava henkilöstö ja hankittava niiden siirtämisiin tarvittavat välineet.
Kokonaisuudessaan Suomen puolustusvoimien ostaman ja saaman materiaalin arvon laskettiin (toukokuun lopulla 1940 laaditun arvion perusteella) olleen noin 4,6 miljardia markkaa, joka vuoden 2008 euroiksi muutettuna tarkoittaa noin 1,474 miljardin euron summaa.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 4 s. 290 Euromääräiseksi muutetun rahasumman suhteuttamisessa tulee ehdottomasti huomioida myös tuonaikaisten avustaneiden valtioiden silloiset taloudelliset mahdollisuudet. Tämän lisäksi Suomi vastaanotti merkittävää kansainvälistä humanitääristä apua.