right|thumb|400px|Ortodoksinen fresko, jossa kuvataan Jeesuksen Jerusalemiin ratsastusta. Freskossa lapsi tervehtii Jeesusta palmunoksalla. Virvonta tai virpominen on pääsiäisperinne Suomessa. Palmusunnuntaina (tai paikoin lankalauantaina) usein trulleiksi pukeutuneet ja koristettuja pajunoksia heiluttavat virpojat toivottavat lorulla terveyttä tai siunausta, mistä heille annetaan pieni palkkio.
Oksilla virpomisen juuret ovat vanhassa kristillisessä perinteessä, joka luterilaisilta suomalaisilta hiivuttuaan säilyi katkeamattomasti Itä-Suomessa ortodoksisella väestöllä, jolta se sittemmin omaksuttiin etenkin karjalaisevakkojen myötä uudelleen koko Suomeen. Tällöin siihen sekoittui myös länsisuomalainen trulliperinne.
thumb|200px|Pikkunoidaksi pukeutunut virpoja on lähdössä kierrokselle virpomisoksineen ja koreineen Keravalla vuonna 1998. Virvontakäytännöt pienoiskuva|Virpomisoksia. Virvottaessa pajunkissakimppua heilutetaan virvottavan edessä ja lausutaan virvontaluku eli -loru. Virvottavalle annetaan vitsa ja virpoja saattaa saada palkkioksi makeisia. Yleisesti käytössä oleva virvontaluku on:
On muitakin loruja, kuten "Miepä virvon vitsasella. Varvon koivun oksasella. Sulle toivon terveyttä oksan myötä virkeyttä – –."
Virvontaa on harrastettu Raja-Karjalan ortodoksiseen kristillisyyteen liittyen siunaavana palmusunnuntain perinteenä. Ortodoksisen väestön piirissä tapa on yhä osa kirkollista perinnettä. Pajunoksat siunataan kirkossa palmusunnuntain aattolauantain eli Lasaruksen lauantain vigilia-jumalanpalveluksen yhteydessä. Vigiliassa pappi siunaa pajunoksia ja jakaa niitä seurakuntalaisille jumalanpalveluksen jälkeen. Kotona lapset koristelevat siunatut oksat aamulla. Jos mahdollista, lapsi virpoo oksilla ensin omat kumminsa, sitten muut sukulaiset ja naapurit palmusunnuntaina. Suomen ortodoksinen kirkko suosittelee virpomaloruksi seuraavaa:
Virvonta on tehty Jeesuksen palmunlehvätervehdyksen muistoksi. Se on toiminut siunauksena, terveyden tuojana ja pahan karkottajana. Pajunvitsojen voima pohjautuu kansan kristillisen käsityksen mukaan maailman voimakkaimman persoonan, Jeesuksen koskettamiseen. Pyhitetyllä vedellä siunaamisen mukana oksiin siirtyy tämän näkemyksen mukaan "Jeesuksen väkeä" aina Jerusalemin palmunlehvätervehdyksen ajoilta. Pajuissa on vanhastaan ajateltu olevan taikavoimia. Suomalais-ugrilaisilla kansoilla on oksanheilutuksella ollut tapana karkottaa pahoja henkiä. Pajunoksa annettiin virvotulle virpomisluvun päätteeksi ja palkka tultiin noutamaan pääsiäislauantaina.
Nykyaikana lapset ovat usein pukeutuneina pääsiäisnoidiksi. Pohjanmaalla noidiksi eli trulleiksi pukeutuneet lapset käyvät trullittamassa lankalauantaina ja palkka saadaan päätteeksi. Trulliperinne ei liity kristinuskoon vaan on vanhempaa perua. Ortodoksit eivät omaksuneet trulliperinnettä osaksi virpomista, ja heidän keskuudessaan tavasta on ollut vaihtelevia mielipiteitä. Ortodoksivirpojat pukeutuvat tyypillisesti siisteihin vaatteisiin.
Perinteisesti virpovat lapset saivat virpomispalkkion vasta tulevana sunnuntaina, kun pääsiäispaasto oli päättynyt. Sittemmin palkkion, esimerkiksi pullan, saattoi Karjalassa saada heti. Palkka on ortodoksisessa perinteessä tyypillisesti ollut pääsiäisenä annettu punaiseksi maalattu kananmuna, suklaamuna tai vastaavaa. Virvottaessa saadut siunatut virpovitsat on tapana säilyttää kodin ikonien päällä koko pääsiäiskausi eli helatorstaihin saakka. Tämän jälkeen ne hävitetään polttamalla.
Historia Kristityt kehittävät virvontaa muistuttavan perinteen Jerusalemiin ratsastaneelle Jeesukselle tehdyn palmunlehvätervehdyksen pohjalta viimeistään 500-luvulla. Tätä osoittaa, että suomen kielen sana virpa on saatu muinaisvenäläisestä muodosta. Tätä vastaa nykyvenäjässä verba (). Sana virvonta on yhteydessä notkeaa oksaa tarkoittavaan virpi-sanaan.
Keskiajalla virpomista muistuttava kristillinen tapa oli tunnettu yleisesti Suomessa sekä katolilaisten että ortodoksien parissa. Koska Suomessa ei kasvanut palmuja ja ilmasto oli kylmä, oksat otettiin pääsiäisen aikaan vironneista pajuista. 1500-luvun reformaation jälkeen tapa kiellettiin katolisesta kirkosta luterilaiseen kirkkoon siirtyneiltä suomalaisilta. Perinteen ylläpitäminen mahdollisesti säilyi jonkin aikaa vielä kiellon jälkeenkin luterilaisten parissa, mutta se hiipui vähitellen. Itä-Suomessa perinnettä jatkettiin ortodoksien keskuudessa. Virpomista tehtiin myös Inkerinmaalla.
Myöhemmin luterilaiset suomalaiset omaksuivat tavan uudelleen käyttöön ortodokseilta, aluksi Itä-Suomessa. Karjalaisevakkojen vaikutuksen myötä virvontaperinne siirtyi sotien jälkeisenä aikana koulujen ja lastentarhojen välityksellä yleissuomalaiseksi tavaksi. Siihen lomittui Keski- ja Länsi-Suomen kansankulttuurin tapa pukeutua pääsiäistrulleiksi. Nämä tavat sulautuivat luterilaisilla suomalaisilla osaksi yhteen. Lähteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla Perhekerhon virpomisloruja. Karjalainen pääsiäinen. Luovutettukarjala.fi. Virpovitsat. Museovirasto. Inkerin virpomisperinteestä. Inkeriläisten viesti 4/1962. Yle Elävä arkisto: Ortodoksikirkko toi virpomaperinteen Venäjältä Suomeen Palmusunnuntain tapoja: Virpominen, Suomen Kuvalehti, 19.03.1932, nro 12–13, s. 16, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Luokka:Suomalaiset pääsiäisperinteet Luokka:Lorut