pienoiskuva|Kansallispukuihin sonnustautuneita islantilaisnaisia kansallissymboliksi muodostuneen Þingvellirin alueella. Islannin kulttuuri on pohjoisgermaanisen islantilaisten kansan kulttuuria Islannissa. Se tunnetaan muun muassa keskiaikaisesta saagakirjallisuudestaan. Reykjavík on kulttuurikaupunki, jossa sijaitsee esimerkiksi teattereita, oopperatalo ja museoita.
Kieli
Islanti kuuluu pohjoisgermaanisten kielten länsiskandinaaviseen haaraan norjan ja fäärin kielten kanssa.
Kirjallisuus Keskiaikainen runous ja saagat pienoiskuva|Islanti tunnetaan saagoistaan. Islantilaiset edda- ja skaldirunot edustavat komeinta keskiajan kirjallisuutta Euroopassa. Skaldirunous kertoi ruhtinaitten teoista. Runoilijat eli skaldit esittivät niitä hoveissa, pidoissa ja hautajaisissa. Mitallisesti taidokkaiden kertomarunojen lisäksi heidän toimenaan oli sepittää nopeasti myös lyhyitä runoja. Edda-kokoelmilla viitataan Runo-Eddaan ja Proosa-Eddaan, jotka kertovat vanhasta mytologiasta. Runo-Edda on kokoelma vanhoja, tuntemattomien tekijöiden kansanrunoja. Völsungain saaga esittää proosamuodossa Runo-Eddan sankarilaulujen sisällön. Proosa-Edda eli Snorrin Edda on Snorri Sturlusonin 1200-luvulla kokoama oppikirja skaldirunoilijoille.
Keskiaikaisen kertomakirjallisuuden keskeisen osan muodostavat saagat. Joskus myös sukusaagoiksi kutsutut islantilaissaagat kertovat Islannin asuttaneista suvuista, niiden jälkeläisistä ja heidän vaiheistaan. Arvostetuimpia sukusaagoista ovat Poltetun Njállin saaga ja Lohilaaksolaisten saaga. Muita ovat esimerkiksi Grönlantilaisten saaga ja Viinimaan saaga, jotka kertovat Grönlannin ja Vinlandin (Newfoundland) asuttamisesta. Parhailla saagoilla on suuri kirjallinen maine. Niiden kerronta on toteavaa, vuoropuhelut lyhyitä ja ytimekkyydessään vaikuttavia. Etenkin 1300- ja 1400-luvuilla Islannissa kirjoitettiin runsaasti eurooppalaisista ritariromaaneista vaikutteita saaneita kotoperäisiä ritarisaagoja ja muinaissaagoja. Saagojen karuus ja dramaattisuus ovat antaneet aineksia Islannin uudemmalle kirjallisuudelle.
1600- ja 1700-luvut 1600-luvulla Islannissa laadittiin runsaasti virsirunoutta. Maan keskeisin kirjailija oli luterilainen pappi Hallgrímur Pétursson. Hänen virsikokoelmansa Passíusálmar on yksi Islannin suosituimpia teoksia. Stefán Ólafsson tunnetaan puolestaan sekä uskonnollisista että maallisista runoistaan. Samaan aikaan kasvoi myös kiinnostus Islannin kirjalliseen historiaan, ja esimerkiksi Arngrímur Jónsson pyysi latinankielisissä teksteissään tanskalaisia ja ruotsalaisia tutkijoita huomiomaan myös islantilaista perinnettä ja kirjallisuutta. Árni Magnússon puolestaan keräsi vuosisadan lopulla varhaisia islantilaisia käsikirjoituksia.
Eggert Ólafssonin teoksissa yhdistyi 1700-luvun rationalismi kansallismieliseen romantiikkaan. Piispa Finnur Jónsson puolestaan kirjoitti kristinuskon historian Islannissa teoksessaan Historia Ecclesiastica Islandiæ.
1800-luku Islannissa 1800-luvulla lähti uusi romanttisten runoilijoiden nousukausi. Kirjalliseen elämään vaikuttivat vuosisadan alussa erityisesti filologi Hallgrímur Scheving, runoilija ja leksikografi Sveinbjörn Egilsson ja filosofi ja matemaatikko Björn Gunnlaugsson. Bjarni Thorarensen puolestaan kirjoitti kansallismielistä runoutta, josta tuli 1800-luvun lyyrisen runouksen malli. Jónas Hallgrímsson oli puolestaan runomitan taitava käyttäjä, ja hän oli perustamassa kirjallisuusteoriaa ja kirjallisuuden käytäntöjä uudistamaan pyrkitty Fjölnir-aikakauslehteä.
1800-luvun puolivälissä nousivat esille uudet runoilijat, kuten lyyrikko Benedikt Gröndal, luontorunoilija Steingrímur Þorsteinsson, joka kirjoitti myös satiirisia epigrammeja ja lyyrikko Matthías Jochumsson. Näistä Steingrímur ja Matthías käänsivät ymös muun muassa Shakespearen teoksia islanniksi. Grímur Thomsenin runot olivat puolestaan aikalaisiaan karumpia ja jylhempiä. Vuosisadan lopun johtohahmoja olivat puolestaan Þorsteinn Erlingsson, uusromanttinen mystikko Einar Benediktsson ja Stephan G. Stephansson. He vaikuttivat vielä 1900-luvun alussa.
Proosakirjallisuus kehittyi myös 1800-luvulla. Jón Thoroddsenia kutsutaan Islannin romaanikirjallisuuden ”isänä”, ja hänen teostaan Piltur og stúlka (1850) pidetään ensimmäisenä islantilaisena romaanina. Hänen toinen romaaninsa Maður og kona jäi kesken, mutta se julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen 1876.
Moderni kirjallisuus 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkuun Islannin modernin kirjallisuuden katsotaan alkaneen 1870-luvun lopulla, jolloin nuoret kirjailijat alkoivat vaikuttua tanskalaisen kriitikon Georg Brandesin ajatuksista. 1900-luvun alkupuolen kirjailijoista monet, kuten Jóhann Sigurjónsson, Gunnar Gunnarsson ja Gudmundur Kamban kirjoittivat ennen Islannin itsenäistymistä tanskaksi.Pieni tietosanakirja
Islannin itsenäisyystaistelun aikana monet poliitikot olivat kääntyneet vanhojen saagojen pariin osoittaakseen islantilaisten kulttuurihistoriaa. Islannin saatua 1918 suvereniteettinsa monet kirjailijat kääntyivät pois vanhoista tarinoista. Þórbergur Þórðarsonin Bréf til Láru (1924) yhdisti kirjeitä, esseitä, novellia, fantasiaa ja huumoria, ja se oli vakiinnuttamassa modernismia Islannin kirjallisuuteen. Samaan aikaan kirjailija Halldór Laxness kertoi kirjeessään, kuinka hän ei tiennyt yhtään tylsempää ja vanhentuneempaa kirjallisuutta kuin Snorri Sturlusonin ja muiden keskiajan henkilöiden työt. Hänen mukaansa saagojen primitiiviset yhteydet olivat turhia modernissa maailmassa.
Monet kirjailijat kuvasivat tarkasti maaseudun ihmisten tuntemuksia ja rankkaa elämää. Tällaisiin 1900-luvun alkupuoliskon kirjailijoihin kuuluvat Jón Trausti, Gunnar Gunnarsson ja Guðmundur G. Hagalín. 1900-luvun alkupuoliskon kukoistuskausi huipentui, kun Halldór Laxnessille myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto 1955. Hän sai vaikutteita muun muassa kääntymisestään katolisuuteen sekä sosialismista. Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat Salka Valka, Läpi harmaan kiven, Islannin kello ja Laulu sankareista.
Uusista runoilijoista 1900-luvun alun merkittävimpiä olivat Davíð Stefánsson, Tómas Guðmundsson, Jón Helgason ja Steinn Steinarr. Kolme ensin mainittua olivat traditionalisteja, jotka käyttivät yksinkertaista säerakennetta. Steinn Steinarr oli puolestaan saanut vaikutteita surrealismista ja kokeili abstrakteja muotoja. Hänen kokoelmansa Ljóð (1937) oli tuomassa modernismia islantilaiseen runouteen.
Toisen maailmansodan jälkeinen aika Toinen maailmansota vaikutti paljon islantilaiseen kulttuuriin, sillä maa oli strategisesti tärkeän sijaintinsa takia ensin Britannian ja sitten Yhdysvaltain miehittämä. Tämä näkyi sodan jälkeen kirjallisuudessa, sillä monissa kirjoissa käsiteltiin joko nostalgisesti vanhaa maaseutuyhteiskuntaa tai modernia tietoisuutta menetyksestä ja ahdistuksesta.
Modernismi palasi Islannin taiteeseen 1960-luvulla. Kuvataiteen jälkeen se läpäisi myös kirjallisuuden. Thor Vilhjálmsson muutti Islannin kulttuurikenttää. Hän käytti hyödyksi vanhoja myyttejä, kansantarinoita ja saagoja ja kirjoitti uudesta sirpaloituneesta maailmankatsomuksesta. Hänen novellinsa olivat yleismaailmallisia ja rauhattomia. Hänen tunnetuin teoksensa on Harmaasammal hehkuu (1986).
Thor Vilhjálmssonin lisäksi modernismin jatkumoon osuivat Svava Jakobsdóttir, joka oli toisen aallon feminismin johtavia hahmoja, ja Guðbergur Bergsson, jona teos Tómas Jónsson metsölubók järisytti lukijoita kuvaamalla Islannin sodan jälkeistä yhteiskuntaa ja sen sekasortoista kulttuuria, moraalittomuutta ja tekopyhyyttä.
Islannin proosassa toisen maailmansodan keskeisiä piirteitä ovat olleet realismin sekoittuminen fantasiaan ja huumoriin sekoitettuna yleiseen synkkyyteen. Thor Vilhjálmssonin lisäksi vanhoja tekstejä ovat hyödyntäneet muun muassa Einar Már Guðmundsson, joka on kirjoittanut sekä proosaa että runoutta ja joka yhdistää kansantarinoita historiaan, ja ironisesti kirjoittava Einar Kárason sekä Kristmann Guðmundsson. Runoilija Gerður Kristný puolestaan teki teoksessaan Verikavio feministisen tulkinnan islantilaisen historiallisen kirjallisuuden väkivaltaisuudesta.
Hannes Péturssonin varhaisissa runoissa on selvästi nähtävissä uuden eurooppalaisen runomitan vaikutus islantilaiseen kirjallisuuteen. Hän siirtyi myöhemmin perinteisempään säejärjestelmään. Hänen kanssaan samaan aikaan kirjoittivat muun muassa Þorsteinn frá Hamri, Sigurður Pálsson, Matthías Johannessen ja Ingibjörg Haraldsdóttir.
Nordic noir -suunnan rikoskirjallisuus on ollut suosittua erityisesti 2000-luvun alkupuolella, ja Reykjavíkin alamaailmasta ovat kirjoittaneet monet tekijät. Tunnetuimpia suunnan kirjailijoita ovat Arnaldur Indriðason ja Yrsa Sigurðardóttir.Bain & Averbuck 2015, s. 339–340.
Elokuva Islannin ensimmäinen elokuvaesitys oli vuonna 1903, ja varhaisin säilynyt elokuva on vuodelta 1906. Ennen vuotta 1980 Islannissa tehtiin vain joitakin elokuvia. Niistä tunnetuimmat ovat Loftur Guðmundssonin ohjaamia. Hänen lyhytfarssinsa Ævintýri Jóns og Gvendar (1923) oli ensimmäinen islantilainen fiktioelokuva ja hänen elokuvansa Milli fjalls og fjöru (1949) oli ensimmäinen islantilainen pitkä elokuva.
Monet islantilaiset ohjaajat olivat 1970-luvulla opiskelleet Euroopan mannermaalla, ja he työskentelivät alkujaan pääosin Islannin televisiossa yleisradioyhtiö Ríkisútvarpiðille, mutta tilanne muuttui vuonna 1978, kun perustettiin Islannin elokuvasäätiö. Seuraavana vuonna alettiin kuvata kolmea islantilaista elokuvaa. Niistä ensimmäisenä ensi-iltansa sai tammikuussa 1980 Ágúst Guðmundssonin ohjaama Maan lapset.
Islantilaisista elokuvista 1980-luvulla kansainvälistä huomiota sai erityisesti Hrafn Gunnlaugssonin viikinkielokuvat. Niistä Korpin lento esitettiin Berliinin elokuvajuhlilla. Friðrik Þór Friðrikssonin elokuva Luonnon lapset (1991) oli ehdolla parhaaseen vieraskielisen elokuvan Oscariin. Tämä herätti yleisesti kiinnostusta islantilaiseen elokuvaan, ja kansainväliselle yleisölle alettiin esittää monipuolisemmin islantilaisia elokuvia.
Baltasar Kormákur sai huomiota 2000-luvulla. Musta komedia Reykjavik, 101 käsitteli Reykjavíkin elämää: seksiä ja huumeita. Kormákurin elokuva Syvyys (2012) oli suosittu, ja se käynnisti myös hänen kansainvälisen uransa. Hän pääsi ohjaamaan myös Yhdysvaltoihin, ja hänen ensimmäinen Hollywood-elokuvansa oli 2 Guns (2013). Dagur Kári sai huomiota muun muassa elokuvilla Nói Albiino – kylmyyden vanki (2003), joka kertoo rauhattomasta teini-ikäisestä talvisessa pikkukaupungissa, ja englanninkielinen Hyvä sydän (2009), joka sai ensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla.Bain & Averbuck 2015, s. 342.
Hafsteinn Gunnar Sigurðssonin ohjaamasta elokuvasta Á annan veg (2011) tehtiin uudelleenfilmatoisinti Yhdysvalloissa. Benedikt Erlingssonin Hross í oss (2013) oli puolestaan suosittu independent-elokuva. Se kertoo hevosen näkökulmasta ihmisten ja hevosten yhteenkietoutuneesta elämästä surrealistiseen sävyyn.
Vuodesta 2004 lähtien Islannissa on järjestetty joka syksy Reykjavikin kansainväliset elokuvajuhlat.
Musiikki Perinteet Historiallisissa lähteissä esitetään Islannissa harjoitetun kolmea erilaista laulumusiikkia. Niihin kuuluvat epäviralliset ja esoteeriset skaldien resitoinnit, kertomuksien laulaminen ja loitsut.
Rímur-perinne syntyi 1300-luvun lopulla, ja se oli 1900-luvulle asti taiteellisen viestinnän suosituin muoto. Sillä viitataan pitkiin tarinallisiin runoihin, joissa oli toistuvia säkeitä ja joita laulettiin melodiaan. Rímur-runoja esitettiin maatiloilla epävirallisissa iltatapaamisissa, joita kutsuttiin nimellä kvöldvaka. Niissä oli koolla suurperheen jäseniä kuuntelemassa kvaeðamaðurin eli laulajamestarin pitkiä resitointeja.
Tvísöngur on eräänlainen organum-menetelmä, joka on tunnettu Islannissa keskiajalta asti. Siinä kaksi laulajaa yksinkertaisemmillaan laulaa rinnakkain cantus firmus -melodiaa joko pyhästä tai maallisesta lähteestä.