Kielo (Convallaria majalis) on Convallaria-sukuun kuuluva monivuotinen, ruohovartinen kasvi. Se on myös sukunsa ainoa laji, vaikka jotkut tutkijat pitävät sen eri maantieteellisiä muotoja erillisinä lajeina. Kielo kukkii touko–kesäkuussa valkoisin, hyväntuoksuisin kukin. Sen lehdet ovat ehytlaitaiset ja kielen muotoiset, joiden perusteella se on saanut suomenkielisen nimensä. Lajin tieteellinen nimi puolestaan viittaa Raamatun Laulujen lauluun.
Kielo on kaikilta osiltaan myrkyllinen kasvi, ja siitä on löydetty ainakin 38 sydämen toimintaan vaikuttavaa ainetta. Tästä syystä sitä on käytetty myös muun muassa sydänlääkkeenä jo vuosisatojen ajan. Lisäksi kieloa on käytetty muun muassa joulukukkana ja puutarhakasvina. Kielosta on jalostettu myös koristekasveja. Kieloja kasvaa monentyyppisissä metsissä napapiirin eteläpuolelta Etelä-Eurooppaan ulottuvalla alueella. Edellä mainitut kielon muut muodot kasvavat Amerikassa ja Aasiassa samoilla leveysasteilla. Kielo valittiin vuonna 1967 kansanäänestyksellä Suomen kansalliskukaksi. Muualla maailmassa kielon voi nähdä esimerkiksi useiden paikkakuntien vaakunoissa.
Ulkonäkö ja koko Kielon ja muiden kasvien tuntomerkkejäthumb|left|120px|Kielon kukkia thumb|left|120px|Oravanmarjan kukkiathumb|left|120px|Kalliokielon kukkia thumb|left|120px|Lehtokielon kukkiathumb|left|120px|Kielon lehtiä thumb|left|120px|Karhunlaukan lehtiä
Kielo kasvattaa 15–25 senttimetriä korkean varren, joka on tyveltään sinipunainen tai vihreä. Kielolla on kaksi suurta, ehytlaitaista ja pitkäruotista lehteä, joiden lapa on 10–20 cm pitkä ja muodoltaan soikea.Hämet-Ahti ym: Retkeilykasvio, s. 484 Riikonen: Suomalainen perennakäsikirja, s. 279 Joissakin yksittäisissä versoissa voi olla yksi tai kolmekin lehteä. Kielo kukkii touko–kesäkuussa, jolloin lehtien muodostamasta tupesta kasvaneeseen kukkavarteen puhkeaa 6–12 hyväntuoksuista kukkaa. Valkoiset, yhdyslehtiset ja pullean kellomaiset kukat sijaitsevat nuokkuvassa, terttumaisessa kukinnossa. Kukinnan lopuksi kielo kasvattaa pieniä kellanpunaisia marjoja, jotka nekin, kuten koko muu kasvi, ovat myrkyllisiä.Riikonen: Suomalainen perennakäsikirja, s. 279 Marjojen sisällä on sinisiä siemeniä. Kielo kasvattaa vaakasuoran juurakon, joka haaroittuu voimakkaasti. Juuret ovat muodoltaan hoikkia, ja niiden pinta on suomuinen.
Lähteestä riippuen kielosta erotetaan myös joitakin ulkonäöltään poikkeavia maantieteellisiä muotoja. Esimerkiksi kielon pohjoisamerikkalainen muoto C. majalis var. montana eroaa ulkonäöltään jonkin verran nimimuodosta. Sen lehdet ovat pidemmät ja leveämmät kuin nimimuodolla, lisäksi eroja on muun muassa kukkavarren pituudessa ja versojen tiheydessä.
Muut samannäköiset lajit Fennoskandiassa ei tavata samannäköisiä lajeja kuin kielo. Suomessa kasvaa kolme samaan entiseen kielokasvien heimoon Convallariaceae kuulunutta lajia: kalliokielo, lehtokielo ja oravanmarja. Ne kuitenkin erottaa kielosta helposti lehtien ja kukkien perusteella. Italiassa on kirjattu muutamia myrkytystapauksia, kun ihmiset ovat keränneet luonnosta kieloja karhunlaukkana ja käyttäneet niitä ruoan valmistuksessa, vaikka lajien ulkonäkö ja tuoksu ovat selvästi erilaiset.Colombo ym: Most commonly plant exposures and intoxications from outdoor toxic plants, s. 421
Taksonomia Kielon ja sen lähilajien taksonomiassa on tapahtunut 2000-luvulla useita muutoksia ja esimerkiksi maantieteellisten muotojen luokittelu on vielä toistaiseksi epävarma. Edellä mainittu muoto C. majalis var. montana katsotaan usein myös omaksi C. majuscula -lajikseen. Toisten tutkijoiden mukaan kyseessä puolestaan on kielon alalaji, jolle on annettu tieteellinen nimi C. majalis subsp. majuscula.
Pohjoisamerikkalaisen kielon lisäksi aasialaisen kielon C. majalis var. keiskei taksonominen asema on epäselvä, sillä tämänkin muodon katsotaan toisinaan muodostavan oman lajinsa C. keiskei tai C. japonica.Ohara, ym.: Life-history monographs of Japanese plants. 6: Convallaria keiskei Miq. (Convallariaceae), s. 119 Lisäksi kielon kaukasialaiset populaatiot on joskus luettu omaksi lajikseen C. transcaucasica. Aiemmin myös kiehkurakielo (Polygonatum verticillatum) on luettu kuuluvaksi kielon kanssa samaan sukuun.
Myös ylemmän tason luokittelussa on tapahtunut muutoksia. Kielo ja sen lähisukuiset lajit luokiteltiin pitkään omaan kielokasvien heimoonsa (Convallariaceae), mutta uusimman, vuonna 2009 julkaistun APG III -luokittelun mukaan ne kuuluvat nykyään parsakasvien heimoon (Asparagaceae) ja sen Nolinoideae-alaheimoon. Kyseinen alaheimo puolestaan tunnettiin aikaisemmassa, vuonna 2003 julkaistussa APG II -luokittelussa ruskuskasvien heimona (Ruscaceae).
Ekologia ja genetiikka 120px|thumb|right|Kielon marjoja Kielo lisääntyy suvullisesti siementen avulla ja suvuttomasti maavarresta kasvavien kloonien avulla.
Suvullisessa lisääntymisessä kukkien pölytys voi tapahtua joko itse- tai ristipölytyksenä, mutta siemeniä sisältäviä marjoja syntyy yleensä vain ristipölytyksessä.Ohara, ym.: Life-history monographs of Japanese plants. 6: Convallaria keiskei Miq. (Convallariaceae), s. 123–124 Kukissa ei ole mettä, vaan kielo houkuttelee pölyttäjiä pelkästään tuoksullaan.Paarlahti: Myrkkykasvit, s. 154–155. Kielon suvullisen leviämisen mahdollistavat pienet nisäkkäät, erityisesti erilaiset jyrsijät, jotka levittävät kielon marjoja uusille alueille.Ohara ym: Life-history monographs of Japanese plants. 6: Convallaria keiskei Miq. (Convallariaceae), s. 123 Mahdollisesti myös jotkut linnut syövät marjoja ja ulostavat niiden siemenet uusille kasvupaikoille.
Itäneistä siemenistä muodostuu uusia versoja yleensä 2–3 vuoden kuluessa. Uudella kielokasvustolla menee noin kahdeksan vuotta itämisestä ensimmäiseen kukintaan. Kielokasvuston halkaisija suurenee keskimäärin noin 15 senttiä vuodessa, mikä mahdollistaa kloonin iän likimääräisen arvioinnin. Vanhimmat kielokasvustot voivat olla iältään 200–300 vuotta vanhoja. Yleensä kasvuston versoista vain noin 2–3 prosenttia on kukallisia. Kielon juurakko muodostaa laajan maanalaisen verkoston, jonka avulla kielo lisääntyy suvuttomasti. Tämä lisääntymismuoto on huomattavasti suvullista lisääntymistä yleisempi. Kielo myös talvehtii juurakkonsa avulla, sillä kasvuston maanpäälliset osat kuolevat syksyllä.
Kielo kasvaa useimmiten laajoina kasvustoina. Sen japanilaisella alalajilla tehdyssä tutkimuksessa suurimmat havaitut kloonikasvustot olivat halkaisijaltaan yli 40 metriä; toisaalta samassa tutkimuksessa yhdeltä kasvupaikalta laskettiin jopa 56 eri yksilöä vastaavaa genotyyppiä. Aikaisemmissa geneettisissä tutkimuksissa on havaittu, että normaali diploidi kromosomiluku on 38, joten lajin solujen tumassa on 19 erilaista kromosomia. Niiden lukumäärä on sama ainakin japanilaisissa ja korealaisissa sekä eurooppalaisissa että yhdysvaltalaisissa kannoissa. Kielon kromosomistossa tapahtuu toisinaan myös polyploidisaatiota, joka voi johtaa uusien muotojen syntyyn.
Levinneisyys ja elinympäristö Kielon nimimuoto C. majalis var. majalis kasvaa luontaisesti Fennoskandiassa noin napapiirin korkeudelle asti. Koillisessa levinneisyys ulottuu Pohjanlahden pohjoispuolelta Keski-Venäjälle Moskovan itäpuolelle. Sieltä lajin luontaisen levinneisyyden kaakkoisraja ulottuu Adrianmeren rannoille, ja etelässä se jatkuu Pohjois-Italiaan ja Ranskaan, aivan maan eteläisintä rannikkoa lukuun ottamatta. Espanjassa ja Portugalissa kieloja kasvaa vain aivan maiden pohjoisimmissa osissa, Pyreneiden tuntumassa. Keski-Euroopan ohella kielo on levittäytynyt Englantiin ja Walesiin sekä Irlannin eteläisimmälle rannikolle. Lisäksi nimimuotoa tavataan pienehköllä erillisalueella Mustanmeren ja Kaspianmeren välisellä kannaksella. (Archive.org ) Suomessa kielo on harvinainen Kainuussa ja Etelä-Lapissa ja puuttuu kokonaan pohjoisemmasta Lapista. Maan eteläisemmissä osissa se on yleinen.
Lajin muoto C. majalis var. montana on levinneisyysalueeltaan pohjoisamerikkalainen. Sitä tavataan seitsemässä Yhdysvaltain itäisessä osavaltiossa, Georgiassa, Kentuckyssä, Pohjois-Carolinassa, Pennsylvaniassa, Tennesseessä, Virginiassa ja Länsi-Virginiassa. Muotoa C. majalis L. var. keiskei puolestaan tavataan itäisessä Aasiassa. Muodon levinneisyysalue kattaa Venäjän itäisimpien osien lisäksi alueita Mongoliasta, Kiinasta, Japanista ja Korean niemimaalta sekä Myanmarista. Kielon nimimuoto majalis on levinnyt lisäksi muun muassa Yhdysvaltojen, Kanadan ja Japanin alueelle. Nämä kasvustot ovat kuitenkin saaneet alkunsa ihmisen istuttamista yksilöistä, joten tämä muoto luokitellaan molemmissa maissa haitalliseksi vieraslajiksi.
Kielo kasvaa kuivissa ja tuoreissa kangasmetsissä, metsänreunoilla, kivikkoisilla rinteillä, lehdoissa, lehtoniityillä ja lettokorvissa. Aasialaisen C. majalis L. var. keiskei -muodon tyypillisiä kasvupaikkoja ovat ylänköalueiden ja vuoristojen alarinteiden avoimet ruohomaat, mutta sitä tavataan myös kosteilla niityillä ja puolivarjoisissa, hammastammien ja mongoliantammien muodostamissa metsissä. Kielon kasvustot ovat runsaampia ravinteikkaimmilla mailla. Vain pieni osa kielon versoista kukkii vuosittain, ja kuivilla paikoilla kukat voivat jäädä puuttumaan kokonaan.
Uhanalaisuus ja suojelu Suomessa kielo ei ole suojeltu eikä uhanalainen laji. Lisäksi muun muassa Isossa-Britanniassa ja Sveitsissä laji on luokiteltu elinvoimaiseksi. Silti laji on kokonaan tai osittain rauhoitettu useissa Sveitsin kantoneissa. Myös Puolassa laji on osittain rauhoitettu eikä lajin luonnonvaraisia yksilöitä saa kerätä ilman lupaa. Kokonaan rauhoitettu kielo on ainakin Bulgariassa, Kreikassa ja Slovakiassa. Sveitsin ohella lajilla on voimassa oleva uhanalaisuusluokitus osissa Espanjaa, missä se on luokiteltu vaarantuneeksi, ja Slovakiassa, jossa laji on silmälläpidettävä.
Myrkyllisyyden vuoksi kielolla ei juuri ole luontaisia vihollisia, sillä lajin versot kelpaavat ravinnoksi ainoastaan kielokukolle (Lilioceris merdigera). Lisäksi ainakin yhdeksän sienilajia loisii kielolla. Näitä ovat esimerkiksi kotelosieniin kuuluva Gloeosporium convallariae, joka aiheuttaa lehtiin ruskeita pilkkuja, ruostesieniin kuuluva Puccinia sessilis ja harmaahomeen sukuinen Botrytis paeoniae. Lajia uhkaavina tekijöinä on luonnollisten uhkatekijöiden sijaan mainittu keräämisen ohella metsien hakkuut, lehtimetsien umpeenkasvu, kieloa kasvavien alueiden ylilaidunnus ja esimerkiksi villisikojen maata tonkiessaan aiheuttamat juurakkovauriot. Koska kielo leviää usein klonaalisesti, voi lajin kasvustojen perinnöllinen monimuotoisuus olla alhainen. Tämä voi johtaa eristyneiden kasvustojen huonompaan kykyyn selviytyä elinympäristön muutoksista.
Myrkyllisyys thumb|300px|right|Värjätty mikroskooppikuva kielon maavarren poikkileikkauksesta. 1. epidermi eli pintasolukko, 2. parenkyymi- eli perussolukko, 3. endodermi eli kuoren sisäkerros, 4. perussolukko, 5. puusolukko, 6. nila. thumb|left|Konvallatoksiini on yksi kielon sisältämistä myrkyllisistä glykosideista Kielosta on löydetty ainakin 38 sydämen toimintaan vaikuttavaa glykosidia.Atkinson ym: Suspected lily-of-the-valley (Convallaria majalis) toxicosis in a dog, s. 399–403 Näistä yleisimpiä ja potenteimpia sydänglykosideja ovat kielossa esimerkiksi konvallatoksiini, konvallariini, konvallamariini, konvallatoksoli, konvallosidi, desglukokeirotoksiini ja lokundjosidi. Näiden glykosidien vaikutus on samankaltainen kuin sormustinkukan glykosideilla.Colombo ym: Most commonly plant exposures and intoxications from outdoor toxic plants, s. 422–423 Glykosidiyhdisteet sijaitsevat pääosin kielon solujen vakuoleissa. Kasvissa on myös kelidonihappoa, erilaisia alkaloideja ja saponiineja.