pienoiskuva|Smolenskin ruhtinas, sotamarsalkka Mihail Kutuzov, Roman Volkov 1813. Rinnassa Pyhän Vladimirin ritarikunnan 1. luokan tähti, Pyhän Annan ritarikunnan 1. luokan tähti, Pyhän Andreaksen ritarikunnan 1. luokan tähti, Pyhän Yrjön ritarikunnan I luokan risti, rinnan ylitse Pyhän Yrjön ritarikunnan I luokan nauha, Aleksanteri I:n miniatyyrimuotokuva timanttikehyksessä, kupeella kultainen jalokivillä koristettu miekka urheudesta Tarutinon taistelussa 1812. Mihail Illarionovitš Goleništšev Kutuzov (); (16. syyskuuta (J: 5. syyskuuta) 1745 tai 1747 Pietari, Venäjän keisarikunta – 28. huhtikuuta (J: 16. huhtikuuta) 1813 Bunzlau nyk. Bolesławiec, Preussin kuningaskunta) oli Smolenskin ruhtinas ja venäläinen sotamarsalkka.
Kutuzovia pidettiin kenraali Aleksandr Suvorovin jälkeen toiseksi maineikkaimpana upseerina Venäjän keisarikunnassa. Hän luotti joukkojensa nopeisiin liikkeisiin, pyrki välttämään tarpeettomia taisteluita ja ohjasi joukkojaan iskemään oikealla hetkellä. Napoleon kutsui häntä "Vanhaksi ovelaksi ketuksi pohjoisesta". Kutuzov sanoi Napoleonista: "Napoleon voi murtaa minut, mutta ei koskaan pysty pettämään minua."
Suku ja koulutus Mihailin isä Illarion Matvejevitš Goleništšev Kutuzov (1717-1784) oli kenraaliluutnantti, joka oli palvellut 30 vuotta moitteettomasti insinöörijoukoissa keisari Pietari I:stä. Hänen äitinsä Anna Semjonovna Beklemiševa (s. 1728) oli aatelissukua, joten Pietarissa syntynyt Mihail pääsi läheisiin yhteyksiin keisarillisen hovin kanssa.Parkinson, Roger: The Fox of the North. The Life of Kutuzov, General in War & Peace. David McKay, Company Inc. New York, 1976, s. 1, 5-6, 7-10. Äidin kuoleman jälkeen Mihailin kasvatti hänen isoäitinsä.
Mihail Kutuzovia koulutettiin seitsemänvuotiaaksi saakka kotona ja hän aloitti 12-vuotiaana vuonna 1757 opinnot aatelisille tarkoitetussa tykistö- ja sotilasinsinöörikoulussa (ven. Объединенное артиллерийско-инженерное дворянское училище), jossa hänen isänsä opetti tykistöoppia ja 14-vuotiaana hänestä tuli korpraali. Hän oli hyvin kielitaitoinen: hän puhui sujuvasti ranskaa, saksaa ja englantia sekä oppi myös turkkia, puolaa ja ruotsia. Hän ymmärsi myös latinankielisiä tekstejä. Hän oli matemaattisesti lahjakas ja opetti muille oppilaille matematiikkaa jo 15-vuotiaana vuonna 1759-1760. Mihail Kutuzov valmistui vuonna 1761. Hän osallistui Puolan (1764–1769) ja Venäjän-Turkin sotiin (1770–1774 ja 1787–1791) ja menetti oikean silmänsä näön vuonna 1774 sekä haavoittui päähän vuonna 1788.
Hän kävi Leidenissa vuonna 1775 saamassa hoitoa silmäänsä. Ensimmäinen luoti "kulki pään läpi ohimosta toiseen silmien takaa ja tuli ulos oikean silmän vierestä". Toinen luoti meni läpi poskesta, murskasi ylähampaat, kulki pään läpi ja poistui päälaen kautta. Venäjän armeijan ranskalainen kirurgi Massot kirjoitti hoidettuaan Kutuzovin kahta kuolettavina pidettyä haavaa: "On uskottava, että kohtalo on määrännyt Kutuzovin johonkin suureen tehtävään, koska hän oli elossa kahden loukkaantumisen jälkeen, jotka olisivat olleet kuolemantuomio kaikkien lääketieteen lakien mukaan." pienoiskuva|Eversti Mihail Kutuzov n. 1777 Luhanskin rykmentin univormussa. Rinnassa Pyhän Yrjön ritarikunnan IV asteen risti, jonka hän sai vuonna 1775 Alushtan taistelussa Krimillä vuonna 1774 osoitetusta urheudesta ja rohkeudesta, jossa hän menetti myös näön oikeasta silmästään. Kutuzov oppi sotilasstrategioita ja -taktiikoita kenraali Suvorovilta palvellessaan kuusi vuotta Krimillä Astrahanin jalkaväkirykmentissä. Aleksandr Suvorov uskoi, että tehokkaan käskyn tulisi olla yksinkertainen, suora ja ytimekäs ja että komentajan tulisi huolehtia hyvin sotilaidensa terveydestä ja koulutuksesta. Kutuzov omaksui myös Suvorovin näkemyksen, jonka mukaan komentajan tulee johtaa joukkojaan edestä (eikä takaa) antaakseen esimerkin rohkeudesta. Suvorov opetti myös Kutuzoville, kuinka tärkeää on luoda hyvät suhteet alaisiin. Kutuzov noudatti tätä neuvoa, josta hyötyi urallaan ja auttoi ylipäälliköksi nimittämisessä vuonna 1812.
Kutuzov ylennettiin everstiksi vuonna 1777, kenraalimajuriksi vuonna 1784, Krimin kenraalikuvernööriksi vuonna 1787, kenraaliluutnantiksi vuonna 1791 ja jalkaväenkenraaliksi vuonna 1798.
Sotilasura Kutuzov toimi Venäjän suurlähettiläänä Konstantinopolissa vuosina 1792–1794 ja jopa vieraili Osmanien valtakunnan sulttaani Selim III:n haaremissa. Hän neuvotteli lukuisia ulkopoliittisia ja kauppapoliittisia etuja Venäjälle. Mihail Kutuzov johti Venäjän joukkoja Vanhassa Suomessa vuosina 1795–1796. Hän toimi diplomaattitehtävissä Ruotsissa ja Preussissa.
Kutuzov jätti armeijan palveluksen vuonna 1802 jouduttuaan epäsuosioon. Toisten tietojen mukaan hän pyysi vuoden virkavapautta sairauden vuoksi ja vetäytyi maatilalleen Goroškiin, Žytomyrin alueelle Volynian kuvernementtiin (nyk. Korošev, Volodarsko-Volinski alue, Žytomyrin alue, Ukraina). Keisari Aleksanteri I tarvitsi hänen apuaan sodassa Napoleonin joukkoja vastaan, minkä vuoksi Kutuzov palasi armeijan palvelukseen vuonna 1805. Keisari Aleksanteri I ei hyväksynyt Kutuzovin sotasuunnitelmia Grand Arméen joukkoja vastaan, vaan otti armeijan johtamisen itselleen, mikä johti tappioon Austerlitzin taistelussa vuonna 1805.
Kutuzov toimi Kiovan ja Liettuan sotilaskuvernöörinä vuosina 1806–1811. Hän voitti taistelun Osmanien valtakuntaa vastaan vuonna 1811, mikä johti Bukarestin rauhansopimuksen syntymiseen vuonna 1812.
Napoleon hyökkäsi Venäjälle kesäkuussa 1812. Aleksanteri I ylensi Mihail Kutuzovin Venäjän armeijan komentajaksi, myönsi hänelle Pyhän Yrjön ritarikunnan 1. luokan ristin ja antoi hänelle Smolenskin ruhtinaan arvon. Kutuzov joukkoineen koki tasaväkisen taistelun Borodinossa.Kaisu-Maija Nenonen ja Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja. WSOY 1998. Hakusana "Kutuzov, Mihail", s. 927. Napoleonin joukot pääsivät etenemään kohti Moskovaa ja miehittivät kaupungin syyskuussa 1812 ja Kutuzov vetäytyi armeijansa kanssa Moskovan eteläpuolelle. vasen|pienoiskuva|Mihail Kutuzov, Hopwoodin kaiverrus alkuperäispiirroksesta 1813. Napoleon, joka ei ollut onnistunut tekemään rauhaa venäläisten kanssa eikä halunnut viettää talvea Moskovassa, lähti joukkoineen kaupungista lokakuussa 1812. Hän yritti siirtyä lounaaseen, mutta Kutuzov esti ranskalaisten yrityksen edetä halki viljavan maatalousalueen eli eteläistä reittiä, käymällä heitä vastaan taistelun Malojaroslavetsissa 19. lokakuuta. Pakottamalla hajoavan Ranskan armeijan lähtemään Venäjältä samaa tietä, jonka se oli tuhonnut tullessaan maahan, Kutuzov tuhosi vastustajansa käymättä uutta suurta taistelua. Kutuzovin joukot ahdistelivat vetäytyviä ranskalaisia ja ottivat heidät vastaan Vjazmassa ja Krasnojessa, ja Napoleonin armeijan jäännökset välttyivät niukasti tuholta Berezina-joen ylityksessä marraskuun lopulla.
Ranskalaisten peräännyttyä Moskovasta, Kutuzov seurasi joukkojensa kanssa Napoleonin joukkoja ja saavutti voiton Ranskan joukoista Smolenskissa vuonna 1812. Kutuzovin joukot lähtivät seuraamaan Ranskan perääntyvää armeijaa ja vapauttivat miehitettyjä kaupunkeja Puolassa ja Preussissa.
Tammikuussa 1813 Kutuzov joukkoineen ajoi ranskalaisia takaa Puolaan ja Preussiin, missä hän itse sairastui hermostoon edenneeseen kuumeeseen ja kuoli Buzlaussa Preussin kuningaskunnassa 67-vuotiaana.
Avioliitto ja lapset pienoiskuva|Puoliso, ruhtinatar Jekaterina Iljitšina Kutuzova, Élisabeth Vigée Le Brun 1797. Kutuzov vihittiin Pietarissa vuonna 1778 keisarinna Katariina II:n hovinaisen Jekaterina Iljitšina Bibikovan (1754–1824) kanssa, joka oli kenraaliluutnantti Ilja Bibikovin (1698–1784) ja tämän toisen vaimon Varvara Nikitišna Larionova Šiskovan (1719–1773) tytär. Jekaterina oli sivistynyt ja koulutettu nainen, joka harrasti kirjallisuutta, oli kirjeenvaihdossa Madame de Staëlin kanssa sekä rakasti teatteria. Hän oli Aleksandr Bibikovin sisarpuoli, joka oli merkittävä valtiomies ja sotilas, marsalkka, lakiasäätävän komission jäsen, ylipäällikkö taistelussa Puolan konfederaatioita vastaan ja Pugatšovin kapinan tukahduttamisen aikana sekä Aleksandr Suvorovin ystävä.
Heillä oli kuusi lasta, joista ainoa poika Nikolai kuoli lapsena. Heidän perhe-elämänsä oli suhteellisen harmonista, Mihail Kutuzovin usein toistuvista sotilastehtävistä huolimatta. Kutuzov sai säännöllisesti kirjeitä kotoa ja häntä kiinnostivat pienimmätkin yksityiskohdat tyttärien elämässä. Kirjeissään hän mainitsi vaimolleen, että tämä tuhlasi rahaa enemmän mihin tällä oli varaa.
Praskovja (1777–1844), avioitui kreivi, senaattori Matvei Fjodorovitš Tolstoin (1772–1815) kanssa, heille syntyi 10 lasta, joista viisi vanhinta poikaa menivät sotilasuralle, yhdestä tuli säveltäjä ja musiikkikriitikko, yhdestä tuli senaattori, yhdestä tuli rautatieinsinööri ja ainoasta aikuiseksi eläneestä tyttärestä tuli keisarinnan hovineito. Anna (1782–1846), keisarinna Maria Fjodorovnan hovineito 1798, avioitui vuonna 1802 kenraalimajuri Nikolai Zakarovitš Kitrovon (1779-1827) kanssa, heillä oli viisi lasta, joista yhdestä tuli valtioneuvos, yhdestä varakuvernööri ja yhdestä postimestari. Jelisaveta (1783–1839), keisarinna Maria Fjodorovnan hovineito 1798, kuuluisan pietarilaisen kirjallisen salongin pitäjä ja runoilija Aleksandr Puškinin ystävä; ensimmäinen avioliitto esikuntakapteeni, kreivi Fjodor Ivanovitš Tizenhausenin (1782–1805) kanssa, heillä oli kaksi tytärtä, joista kreivitär Dorothea 'Darja' Fjodorovna Ficquelmont (1808–1863) jatkoi äitinsä jalanjäljissä kirjallisen salongin pitäjänä; toinen avioliitto kenraalimajuri, taiteenkerääjä ja lähettiläs Nikolai Fjodorovitš Hitrovon (1771–1819) kanssa oli lapseton. Jekaterina (1787–1826), ensimmäinen avioliitto ruhtinas Nikolai Danilovitš Kudaševin (1786–1813) kanssa oli lapseton; toinen avioliitto vuonna 1815 kenraalimajuri Ilja Stepanovitš Saratšinskin (1786–1845) kanssa, heillä oli viisi lasta, joista yksi poika ryhtyi sotilasuralle. Darja (1788–1854), keisarinna Maria Fjodorovnan hovineito, avioitui vuonna 1807 todellisen salaneuvoksen, kamarineuvos, eversti Fjodor Petrovitš Opotšininin (1779–1852) kanssa, heillä oli kolme lasta, joista poika ryhtyi sotilasuralle ja tyttäristä tuli keisarinna Maria Aleksandrovnan hovineitoja.
Jelisavetan ensimmäinen aviomies kuoli Austerlitzin taistelussa Kutuzovin komennossa ja Jekaterinan ensimmäinen aviomies kuoli Leipzigin taistelussa. Koska marsalkalla ei ollut miespuolisia jälkeläisiä, sukunimi Golenistšev-Kutuzov siirtyi vuonna 1859 hänen tyttärenpojalleen, kenraalimajuri Pavel Tolstoille, Praskovjan vanhimmalle elossa olevalle pojalle. Kutuzov oli jälkeläistensä kautta sukua keisariperheelle: hänen lapsenlapsensa Daria Konstantinovna Opotšinina (1844–1870) avioitui Leuchtenbergin herttua, ruhtinas Jevgeni Maksimilianovitšin kanssa, joka oli keisari Nikolai I:n vanhimman tyttären, suuriruhtinatar Maria Nikolajevnan poika. pienoiskuva|Mihail Kutuzovin hautajaiskulkue Kazanin katedraaliin Pietarissa 1813 pienoiskuva|George Dawen maalaama postuumi muotokuva Mihail Kutuzovista Talvipalatsin Sota-galleria salissa 1829.
Perintö ja jälkimaine pienoiskuva|Neuvostoliittolainen 30 kopeekan postimerkki vuodelta 1945. pienoiskuva|333x333px|Mihail Kutuzovin patsas vuodelta 1837 Pietarissa, Kazanin katedraalin edessä, jonne hänet on haudattu. Kuvanveistäjä Boris Ivanovitš Orlovski.pienoiskuva|Kutuzoville vuonna 1912 pystytetty muisto-obeliski Borodinon taistelukentällä, kuvanveistäjä Pavel Arkadevitš Vorontsov-Veljaminov. Kutuzov menehtyi kuumesairauteen Preussissa vuonna 1813. Ruumiinavauksessa todettiin erittäin laajentunut sydän ja pahasti vioittuneet sisäelimet. Palsamoitu sydän ja muut sisäelimet on haudattu kuolinpaikalle Bunzlauhun nyk. Bolesławiec.
Hänet palsamoitiin ja kuljetetiiin Pietariin, jossa hänet haudattiin Kazanin katedraaliin. Suomen suuriruhtinaskunnan Viipurin rykmentti osallistui Kutuzovin surusaattueeseen, jota komensi suomalainen majuri Berndt Jonas Aminoff. Napoleonin joukkojen kukistaminen Smolenskissa nosti Kutuzovin sotasankarin asemaan.