Sosialistinen Opiskelijaliitto (SOL) (1965–1990) oli Suomen kansan demokraattisen liiton opiskelijajärjestö ja yhteisöjäsen. Korkeakouluopiskelijoiden lisäksi liittoon kuului monissa muissa eritasoisissa oppilaitoksissa opintoja suorittaneita.
1970-luvulla liitosta kasvoi tuhansien radikaalien opiskelijoiden joukkojärjestö. SOL vaikutti näkyvästi ylioppilaskuntien hallituksissa ja ainejärjestöissä halliten monin tavoin niiden keskusteluja. SOL sai huomiota Suomen kommunistisen puolueen opposition liittolaisena ja taistolaisiksi nimetyn liikkeen keskeisenä edustajana. Kansandemokraattisen liikkeen hajottua SOL oli perustamassa Demokraattista Vaihtoehtoa (Deva) 1986. SOL lopetti toimintansa lokakuussa 1990.
Historia Perustaminen Sosialistinen Opiskelijaliitto () perustettiin 23. tammikuuta 1965 SKDL:n opiskelijajärjestöksi, kun Helsingin, Tampereen, Turun, Oulun ja Jyväskylän akateemiset sosialistiseurat yhdistivät voimansa maanlaajuiseen organisaatioon. 6. helmikuuta SOL hyväksyttiin SKDL:n yhteisöjäseneksi Helsingin Akateemisen Sosialistiseuran (ASS) tilalle. Muiden kaupunkien sosialistiseurat olivat aiemmin kuuluneet SKDL:ään perusjärjestöinä. Keväällä 1965 opiskelijaliittoon liittyi Helsingin Sosialistinen Teiniyhdistys. Vuoden loppupuolella SOL:n kuuteen jäsenjärjestöön kuului noin 700 opiskelijaa.J-A. Hentilä (toim.): Kansan tietokirja 1966 (SKDL 1965), s. 242–243.
SOL oli alkuaikoina aatteellisesti lähellä SKDL:n sosialisteja ja liiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin sosialisti Ele Alenius, jonka vetämänä SOL asettui kansandemokraattisen liikkeen uudistajien puolelle. SOL ajautui kuitenkin syrjään vasemmistolaistuneen opiskelijanuorison liikehdinnästä ja järjestö pysyi pienenä.Kalevi Haikara: Isänmaan vasen laita. SKDL 30 vuotta piikkinä isänmaan lihassa (Otava 1975), s. 319–321. SOL:n tärkein jäsenjärjestö oli alusta asti Helsingin ASS ja järjestöä johdettiin pääkaupungista.
Aktiivisuus kasvaa ASS:n toiminnallisuus oli vähäistä 1960-luvun lopussa, mutta kiinnostus seuraa kohtaan alkoi kasvaa vuoden 1968 aikana. Enemmistön ASS:n johdossa saivat tuolloin Helsingin marxilais-leniniläisen seuran (HMLS) maolaiset opiskelijat – välillä myös Nalle Puh-seuran anarkistitReijo Viitanen: Punainen aate, sininen vaate – SDNL 50 vuotta (SDNL 1994), s. 492.. Viidennessä liittokokouksessa 1969 SOL päätettiin maolaisten aloitteesta liittää Suomi–Kiina-seuraan heti Ussurijoen selkkauksen jälkeen. 1960-luvun lopussa maolaiset hallitsivat ASS:n lisäksi Jyväskylän ja Oulun jäsenjärjestöjä. SKP:tä kannattaneet kävivät kuitenkin vastaiskuun ja maolaiset ajettiin 1970-luvun alussa marginaaliin. Helmikuun 1970 liittokokouksessa maolaiset jäivät vähemmistöksi äänin 50–33. Liiton johtoon valituista suurin osa oli SKP:n opposition linjoilla, mutta mukana oli myös SKP:n ja SKDL:n enemmistölinjan edustajia.Martti Mellais: Sosialistinen opiskelijaliike Suomessa 1905–1975 (osa I) Yhteisrintama 1/1975 Kevään 1970 hallintouudistuslakkojen jälkeen ASS:ään liittyi runsaasti uusia jäseniä, jotka pistivät SOL:n asetelmat uusiksi.Kalevi Haikara: Isänmaan vasen laita. SKDL 30 vuotta piikkinä isänmaan lihassa (Otava 1975), s. 340–343.
SKP:n Opposition liittolaiseksi Keväällä 1971 pidettiin SOL:n 7. liittokokous Virroilla. Kokouksesta alkoi kansandemokraattisen opiskelijaliikkeen kymmenen vuotta kestänyt kahtiajako. SKP:n opposition liittolaisekseen valinneet saivat SOL:n haltuunsa mahdollisimman pienellä erolla (42–38). Enemmistön ASS:n linjalle takasivat Jyväskylän opiskelevat sosialistit (JOS) ja Socialistiska Åbo Studenter (SÅS), sosiaalidemokraateista hieman aiemmin SOL:n riveihin siirtynyt Åbo Akademin jäsenjärjestö. Liittokokousvähemmistö jättäytyi tapahtuneen jälkeen pois SOL:n toiminnasta ja järjestäytyi Yhteisrintama-lehden ympärille. Vähemmistö ei osallistunut vuoden 1972 kokoukseen ja se perusti kesällä 1972 Kansandemokraattisten opiskelijoiden maata käsittävän neuvottelukunnan (KOMN), josta vuonna 1974 muodostettiin Kansandemokraattiset opiskelijajärjestöt (KOJ).Martti Mellais: Sosialistinen opiskelijaliike Suomessa 1905–1975 (osa II) Yhteisrintama 2/1975
SKDL:n yhteisöjäsenyys korosti SOL:n merkitystä SKP:n opposition liittolaisena. SKP ja SKDL eivät sulattaneet linjanvaihtoa ja esimerkiksi SOL:n toimisto sai siirtyä pois Kulttuuritalolta.Hyvärinen 1994, s. 260. SOL pidettiin vuoden 1971 jälkeen tiukasti luokkakantaisissa käsissä, eikä liittokokousvähemmistöllä ollut mahdollisuutta vallata järjestöä takaisin. Osapuolet tosin neuvottelivat yhtenäisyydestä. Tosiasiassa kiistat vain syvenivät ja molemmat osapuolet perustivat omia osastoja paikkakunnille, joilla olivat jääneet tappiolle. KOJ:n hallussa olivat mm. Turun akateeminen sosialistiseura (TuASS), Tampereen opiskelevat sosialistit (TOS) ja Oulun sosialistiset opiskelijat (OSO). SOL myöhemmin erotti nämä ja otti rinnakkaisjärjestönsä jäsenikseen.
SOL oli etenkin nuortaistolaisuuden keskus Suomen demokraattisen nuorisoliiton (SDNL) pysyttyä enemmistöläisessä ohjauksessa. SOL:n lehdissä Soihtu (teoria) ja Soihdunkantaja (agitaatio) ilmestyivät liikkeen tärkeimmät kannanotot teoreettisiin ja ajankohtaisiin kysymyksiin.Hyvärinen 1994, s. 27.
Uusi politiikka pienoiskuva|Sosialistisen Opiskelijaliiton 10. liittokokous Kulttuuritalolla 1975. Lähes ensimmäisenä tekonaan uudistunut SOL peruutti Tšekkoslovakian miehityksen tuominneen lausuntonsa vuodelta 1968. SOL oli aikanaan pahoitellut tapahtunutta SKP:n ja SKDL:n esimerkkiä noudattaen, mutta asenteet opiskelijamaailmassa muuttuivat; 1960-lukulainen uusvasemmistolaisuus tuomittiin ja alettiin etsiä "todellisia liittolaisia", jotka voisivat vaikuttaa Vietnamin sodan kaltaisiin kriiseihin. Proletaarisena käänteenä tunnettu kehitys johdatti opiskelijat leniniläisen anti-imperialismin pariin, jolloin luonnollisiksi liittolaisiksi nousivat sosialistiset maat, Suomen tapauksessa etenkin Neuvostoliitto. Sosialistisen maailmanjärjestelmän voimakkaimpana tukijana Suomessa esiintyi SKP:n oppositio.
Suunnanmuutoksen jälkeen SOL voimisti aatteellista taistelua revisionisteja vastaan ja puhdisti riveistään esimerkiksi neuvostokriittiset maolaiset (ks. Marxilais-leniniläiset ryhmät). Toimillaan SOL saavutti neuvostoliittolaisten luottamuksen ja se alkoi rakentaa suhteita varsinkin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen nuorisojärjestö Komsomoliin. SOL:sta alettiin rakentaa (Komsomolin mallin mukaista) marxilais-leniniläistä puolueen ja työväenliikkeen uskollista reserviäHyvärinen, 24-25, 264-274, 316.. Suhteet länsieurooppalaisiin opiskelijoihin olivat huomattavasti vähäisempiä, sillä SOL:n tiukka brežneviläisyys ei muualla ollut opiskelevan nuorison suosiossa.
”Hegemonia” Ylioppilaskuntienedustajistovaalit Vuosi Edustajat Äänet 1969 16 7,7 % 1970 47 15,2 % 1971 62 18,2 % 1972 80 20,8 % 1973 65 15,6 % 1974 76 16,8 % 1975 82 17,1 % 1976 81 16,5 % 1977 79 16,3 % 1979 67 13,9 % 1981 51 11,1 % Toiset opiskelijajärjestöt tukivat 1970-luvun alussa SOL:n ajamia tavoitteita ja olivat valmiita yhteistyöhön sen kanssa, mutta ajan mittaan taistolaiset osoittautuivat varsin hankaliksi yhteistyökumppaneiksi. SOL toteutti ylioppilaspolitiikassa käsitystään "yleisdemokraattisesta rintamasta", mikä tarkoitti vasemmiston ja keskiryhmien yhteistyötä tarkoituksena äärioikeiston eristäminen.Hyvärinen 1994, s. 39, 294. Äärioikeistolla tarkoitettiin lähinnä kokoomuksen Tuhatkuntaa. SOL pyrki eristämään myös KOJ:n ylioppilaskuntien hallituksista. Oppilaskuntien hallitusyhteistyö toimi muutaman vuoden, mutta SOL:n yhä kiivaammin vaatiessa itselleen johtavaa roolia rintamassa eivät muut enää halunneet lähteä mukaan.
Vaikka joskus on puhuttu SOL:n hegemoniasta yliopistoelämässä 1970-luvun alussa, ei se ollut suurinta kannatusta nauttiva poliittinen opiskelijajärjestö. SOL kuitenkin oli toiminnallisesti tehokas ja pystyi hallitsemaan keskustelujen aihepiirejä. Taistolaisuus leimasi vahvasti aikakauden kieltä ja visuaalista yleisilmettä.Laura Kolbe: Eliitti, traditio, murros (Otava 1996), s. 496.
SKP:n apulaiseksi ja reserviksi itsensä asemoinut ja SKP:n vähemmistöosapuolta tukenut Sosialistinen Opiskelijaliitto julkaisi vuonna 1973 Taisteluohjelman, jossa "marxismi-leninismi" mainittiin peräti 50 kertaa. Vuonna 1971 hyväksytty periaateohjelma palautti vallankumouksen välineeksi "proletariaatin diktatuurin" eli käsitteen, jonka SKP oli poistanut omasta ohjelmastaan vuonna 1969. Suomen Kommunistiseen Puolueen ohjelma. Hyväksytty 15. edustajakokouksessa 5.4.1969. Sosialistisen Opiskelijaliiton periaateohjelma 23.5.1971, s. 31
Musta kirja Sosialistinen opiskelijaliitto julkaisi vuonna 1974 korkeakoulupoliittisen Mustan kirjan, joka oli "todistusaineisto imperialismin ja äärioikeiston vaikutuksesta Suomen korkeakouluopetuksessa". Monisteessa oli noin 70 sitaattia yliopistoissa käytetyistä kurssikirjoista. Siinä syytettiin korkeakouluja YYA-sopimuksen ja Pariisin rauhansopimuksen vääristelystä, sosialistisen tieteen syrjimisestä, antikommunismista ja neuvostovastaisuudesta. Musta kirja sai julkisuutta, ja hallitus joutui vastaamaan eduskuntakyselyyn. Kriisi ja kannatuksen lasku 1970-luvun lopussa SOL:n kannatus alkoi nopeasti laskea ja taistolainen liike kriisiytyä. Uudet opiskelijat eivät enää liittyneet kansandemokraattisiin tai muihinkaan poliittisiin järjestöihin. Uusia ajatuksia alkoi syntyä SOL:n sisällä ja monet SKP:n niin sanotut kolmaslinjalaiset tulivat SOL:sta.
SOL ja KOJ yhdistyivät SKP:n vuonna 1981 pidetyn 19. edustajakokouksen. Päätökset tehtiin SOL:n ylimääräisessä edustajakokouksessa 1982. Vuonna 1982 perustettiin uudeksi lehdeksi Punaiset sivut ja alettiin julkaista yhdessä SDNL:n kanssa Uusi Valta-lehteä. SOL:lla oli myös Punaiset Vihkot -julkaisusarja. Järjestö irtautui taistolaisuudesta ja sen lehti Soihtu alkoi julkaista Neuvostoliiton virallista marxismi-lenismiä kyseenalaistavia tekstejä. Akateeminen sosialistiseura alkoi julkaista Vastavirta-lehteä, jossa kriittinen marxismi ja reaalisosialismin vastaisuus näkyivät voimakkaasti. Kannatus ei kuitenkaan lähtenyt nousuun.
SOL järjesti 1980-luvulla jäsenmatkoja sosialistisiin maihin. Liiton kautta oli mahdollista osallistua myös sosialistisissa maissa järjestetyille kursseille ja työleireille. Matkoja tehtiin yhteistyössä Ystävyysmatkojen kanssa.
Lokakuussa 1990 SOL piti liittokokouksen, jossa järjestön toiminta päätettiin lopettaa. Opiskelijatoiminta haluttiin järjestää uudelleen Vasemmistoliiton perustamisen myötä.
Organisaatio SOL:n korkein päättävä elin oli vuosittain kokoontunut liittokokous, joka valitsi järjestölle hallituksen. Hallituksessa oli työvaliokunta ja erilaisia jaostoja. Liittokokouksessa 1971 uudistunut johto rakensi SOL:sta mittavan nelitasoisen (liitto-, piiri-, järjestö- ja osastotaso) verkoston leniniläistä järjestöoppia soveltaen.Hyvärinen 1994, s. 27-29.
SOL:n kannatus oli suurimmillaan niin yliopistovaaleissa kuin jäsenmäärällä mitaten oli 1970-luvun puolivälissä. Järjestöön kuului tuolloin noin 3 000–5 000 "aktiivista" jäsentä.Hyvärinen 1994, s. 31. Varsinkin taide- ja valtiotieteiden opiskelijat olivat jäsenistössä hyvin edustettuina.
On väitetty taistolaisen SOL:n olleen ylemmän luokan lasten niin sanottua "isäkapinaa". Sen jäsenistö ei kuitenkaan poikennut sosioekonomiselta taustaltaan merkittävästi opiskelijoiden valtavirrasta.Kontula 2004, s. 3.
SOL sai nuorisojärjestöille tarkoitettua valtionapua vuosittain 8 000 – 11 000 markkaa vuosina 1967–1971, 24 600 markkaa vuonna 1972 ja 44 000 vuonna 1973. Vuonna 1974 tuki nousi (lakiuudistuksen myötä) sataan tuhanteen, ja vuosina 1975–1978 se oli 125 000 – 135 000.
SOL oli Kansan Sivistystyön Liiton (KSL) jäsenjärjestö vuosina 1966–1990.
Puheenjohtajat Ele Alenius 1965–? Georg Paile ?–1968 Kalevi Kivistö 1968–1969 Martti Mellais 1970–1971 Reijo Kalmakurki 1971–1975 Juhani Ruotsalo 1975–1978 Yrjö Hakanen 1978–1980CV www.yrjohakanen.fi 2010 Hannu Nieminen 1980–198x Esko Väisänen 198x–1985 Susanne Dahlgren 1985–1987 Kati Vilkki 1987-1989 Jorma Anttila 1989-1990