Metsäsuomalaiset

Metsäsuomalaiset (, ) olivat Keski-Ruotsista Keski-Norjaan ulottuvalla metsäisellä alueella asunutta suomenkielistä väestöä.

Suomalaisasutus sai alkunsa, kun Savon ja Pohjois-Hämeen kaskiviljelijöitä alkoi muuttaa 1580-luvulta alkaen Pohjanlahden länsipuolelle osaksi sodista johtuen ja osaksi sen vuoksi, että Ruotsi houkutteli kaskenpolttotaitoisia suomalaisia Keski-Ruotsin laajoihin asuttamattomiin metsiin muun muassa seitsemän vuoden verovapaudella.

Uudisasukkaat levittäytyivät aikojen saatossa laajalle alueelle Etelä-Ruotsin Tivedenistä aina Ruotsin Lappiin, ja idässä Pohjanlahden länsirannikolta Gästriklandista Norjan Telemarkiin asti.FINNSAM. Finnbygder i samverkan. Viitattu 9.6.2014. Alueen kyliä kutsutaan yhä suomalaiskyliksi ja niiden metsiä suomalaismetsiksi ja alueella on yhä jäljellä metsäsuomalaisten rakennuksia ja paikannimiä, jotka muistuttavat suomen kielestä.

Viimeinen suomea puhunut metsäsuomalainen kuoli 1970-luvulla, mutta metsäsuomalainen kulttuuri on alkanut elää sittemmin uutta nousukautta. Yli miljoonalla tai jopa 1,7 miljoonalla Ruotsin asukkaalla ja 500 000 Norjan asukkaalla on metsäsuomalaisia sukujuuria. Vuodesta 2023 vietetty metsäsuomalaisten päivä on 21. kesäkuuta.

Metsäsuomalaisen asutuksen historia Asutuksen leviäminen yli Pohjanlahden Historioitsijat eivät ole löytäneet varmaa syytä savolaisten muuttoliikkeen alkuun 1500-luvun loppupuolella. Aikakauden sotien on uskottu vaikuttaneen eniten muuttoaallon syntyyn, mutta kysymyksessä on saattanut olla myös savolaisasutuksen laajenemisesta johtunut ilmiö. Suomalaisten tekemät työmatkat yli Pohjanlahden eivät olleet harvinaisia varhaisemmallakaan aikakaudella.Bladh & Kuvaja 2006 s. 54–55.

Yksi syy metsäsuomalaisten siirtolaisuuteen on Kustaa Vaasan nuorin poika Kaarle (myöhemmin Kaarle IX), joka sai vuonna 1579 herttuakunnakseen Keski-Ruotsin erämaat. Ruotsalaiset olivat jo asettuneet jokien varsille, mutta jättäneet metsäseudut asumattomiksi. Tilanteen korjaamiseksi Kaarle kirjoitti kirjelmän, jossa hän lupasi seitsemän verovapaata vuotta jokaiselle, joka ryhtyy asuttamaan herttuakunnan asumattomia alueita.Rauanheimo 1921. s. 7. On kuitenkin epätodennäköistä, että syrjäseutujen suljetuissa yhteisöissä eläneet ihmiset olisivat yhtäkkiä päättäneet muuttaa kotiseuduiltaan heille kaukaiseen maahan ilman minkäänlaista pakkoa.

Vuosina 1596–1597 käyty nuijasota ja seuraavan vuosisadan alkuvuosiin ajoittunut nälänhätä saivat yhä useammat siirtolaiset siirtymään Ruotsin metsiin.Bladh & Kuvaja 2006 s. 54–55. Suomalaisasutus levisi noin 150:een Keski-Skandinavian pitäjään (), lähinnä Värmlantiin, Taalainmaalle, Hälsinglandiin ja Södermanlandiin sekä sieltä Oslon itäpuolelle. Yksinomaan Värmlannissa suomalaiset levittäytyivät 40 pitäjään, Taalainmaalla 29:ään, Hälsinglandissa 16:een ja Södermanlandissa 12 pitäjään. Norjan puolelle suomalaisia siirtyi 150 kilometrin kaistalle rajaseudulle Oslosta pohjoiseen.

Intressiristiriidat Jokivarsien viljelijät kävivät 1630-luvun alussa vihamielisiksi suomalaisia kohtaan. Ruotsalaiset katsoivat maittensa takana olevien metsien kuuluvan itselleen, eivätkä hyväksyneet sitä, että suomalaiset metsästivät riistan. Metsäsuomalaisten asuttamilla alueilla tehdyt mineraalilöydöt johtivat lisääntyneeseen ruotsalaisten kaivostoimintaan. Vaikka suomalaiset olivat erinomaisia kaivosmiehiä, syntyi suomalaisten ja ruotsalaisten välille lisääntyviä ristiriitoja.Rauanheimo 1921. s. 6.

Lopulta kaskenpoltto ja metsien asuttaminen kiellettiin metsäsuomalaisilta kaikkialla Ruotsissa. Ainoastaan ne, jotka hankkivat kuninkaan vahvistuskirjan saivat pitää maansa ja asuntonsa. Kyseiset omistusoikeuspaperit nousivat vuonna 1639 entistä tärkeämpään asemaan. Tuolloin annettiin kuningatar Kristiinan nimissä määräys, jossa määrättiin vangittaviksi kaikki lupakirjatta metsissä asuvat suomalaiset. Myöhemmin annettiin muita käskykirjeitä, joissa suomalaisten pirtit ja viljat määrättiin ilman tuomiota poltettaviksi ja hävitettäviksi.

Vuonna 1646 Fryksdalin kihlakunnan käräjillä annettiin julistus, että jokaiselta suomalaiselta, joka ei halunnut oppia ruotsia, on talot poltettava, ja hän on henkipatto jokaisen ruotsalaisen edessä.Metsäsuomalaisten pitkä tie. Juha Pentikäinen. PDF. Web Archive. Suomen kieli oli täydellisesti kielletty ja suomenkielisten kirjojen lukeminen johti joissakin tapauksissa vangitsemiseen vielä 1700-luvulla.Wallin Väinö: Metsäsuomalaiset Ruotsissa. Helsinki, Otava, 1898 Osa metsäsuomalaisista ryhtyi kestikievarien pitäjiksi. Heidän elinkeinonsa juonsi alkunsa 1649 voimaan tulleesta lakisääteisestä määräyksestä, joka vaati majoituspaikkoja yleisten maanteiden varsille kahden peninkulman välein. Kestikievarin pitäjät saivat verohelpotusta ja varsinkin naiset anoivat oikeutta majoituspaikkojen perustamiseksi.Bladh & Kuvaja 2006 s. 54–55.

Oma lukunsa olivat myös suomalaiset irtolaiset, jotka tunnettiin nimellä Lösfinnar. He eivät halunneet omaa tilaa, vaan viettivät mieluummin liikkuvaa elämää. Valtiovalta ei hyväksynyt näitä irtolaisryhmiä vaan pyrki lailla kieltämään sekä heidän majoittamisensa että heidän käyttämisensä työvoimana. Lain rikkominen johti sakkorangaistukseen.Bladh & Kuvaja 2006 s. 54–55.

Vaikka nämä irtolaisryhmät muodostuivat pääosin miehistä oli heidän joukossaan myös nuoria naisia, jotka tunnettiin nimellä löskona ('irtolaislutka'). Monet näistä naisista tekivät miesten töitä kalastajina ja kaskenpolttajina.Bladh & Kuvaja 2006 s. 90. Kulttuurien osittainen sekoittuminen Useimmat metsäsuomalaiset halusivat kuitenkin raivata edelleen omia tilojaan, mutta paikalliset viranomaiset valvoivat tiukasti kaskenpolttoa. Siitä seurasi kaskeamisen lopullinen taantuminen.Bladh & Kuvaja 2006 s. 99.1600-luvun loppuun mennessä metsäsuomalaiset olivat perustaneet Norlannin ja Sveanmaan metsäalueille enemmän kuin 900 tilaa. Raudan valmistukseen erikoistuneiden laitosten ja kaivostoiminnan leviäminen vaikuttivat suomalaisoloihin Taalainmaalla ja Värmlannissa, mutta Norlannissa ja Sveanmaalla metsäsuomalaisten siirtolaisuus jätti pysyvän jälkensä alueiden asutukseen, ja sulautui monelta osin paikalliseen kulttuuriin.Bladh & Kuvaja 2006 s. 54–55.

Siirtolaisina Pohjois-Amerikassa

Vuodesta 1641 alkaen lukuisia metsäsuomalaisia vangittiin ja monet heistä lähetettiin siirtolaisina Uuteen Ruotsiin Delawarejoen varrella Pohjois-Amerikassa. Vuonna 1643 Korsholmassa asunut Uuden-Ruotsin pitkäaikaisin kuvernööri Johan Printz vei mukanaan Delawareen useita Pohjanmaalla asuneita maanviljelijöitä. Ruotsalaisten siirtolaisasutus keskittyi siirtokunnan keskuksen Fort Kristinan ympärille, kun taas suomalaiset hajaantuivat metsiin, joissa he asuivat läheisessä kosketuksessa delaware-intiaanien kanssa. Yhdysvaltalaiset tutkijat Terry G. Jordan ja Matti E. Kaups ovat väittäneet kirjassaan The American Backwoods Frontier, että hirsisalvosrakennukset tulivat uudelle mantereelle näiden suomalaissiirtolaisten välityksellä.

Unohdetun kansanosan puolesta Myöhemmin metsäsuomalaiset unohdettiin, kunnes kielitieteilijä Carl Axel Gottlund ryhtyi ajamaan heidän asioitaan. Hän teki vuosina 1817–1821 opintomatkoja Taalainmaan, Hälsinglandin, Värmlannin ja Norjan suomalaismetsiin. Metsäsuomalaisten elinolot järkyttivät Gottlundia ja hän aloitti määrätietoisen työn heidän elinolojensa parantamiseksi. Gottlund teki muun muassa tarkkoja muistiinpanoja suomalaismetsien asukkaiden kielestä, sukunimistä, ja perinteistä.

Metsäsuomalaisia arvioitiin 1800-luvun alkupuolella olleen noin 40 000, joista 14 000 asui Värmlannissa. Gottlund perusti heille 3 metsäsuomalaista seurakuntaa: Juvanniemi, Lautasalmi (Lekvattnet) ja Kirveskangas (Norra Finnskoga). Hän halusi perustaa myös metsäsuomalaisen kihlakunnan Solörin ja Värmlannin väliselle raja-alueelle, jolle hän esitti nimeä Fennia.

Metsäsuomalaisten asuinalueet vuosina 1822–1823 Gottlundin mukaan metsäsuomalaisia tai suomenkielisiä oli yli sadassa Keski-Ruotsin pitäjässä. Yhteensä oli 50 000 henkeä, jotka puhuivat ja ymmärsivät suomea. Metsäsuomalaisia eli seuraavissa maakunnissa:

Vestmanlanti 8 pitäjää (hävinnyt 13 pitäjästä) Taalainmaa 15 pitäjää (hävinnyt 7 pitäjästä) Gästrikland 4 pitäjää Hälsingland 13 pitäjää Medelpad 11 pitäjää Jämtlanti 1 pitäjä Ångermanland 11 pitäjää Åselen Lapinmaa 2 pitäjää Värmlanti 21 pitäjää

Suomalaisten täsmällistä lukumäärää on vaikea selvittää, sillä osa heistä kirjattiin kirkonkirjoihin ruotsalaisilla nimillä.

Suomalaismetsät

Suomalaisten asuttamia metsäalueita kutsuttiin suomalaismetsiksi (Finnskogar tai Finnskogarna). He eivät juurikaan asuneet peltoalueilla, jotka kuuluivat ruotsalaisille. Nykykielessä erotetaan suomalaismetsät (finnskogen) suomalaismaista (finnmarken). Finnmarkenit sijaitsevat lähinnä Taalainmaalla ja Hälsinglandissa.

Ruotsin suomalaismetsät Mottiland (Länsi-Norlannissa) Orsan suomalaismetsä (Orsa Finnmark) Rättvikin suomalaismetsä (Rättviks Finnmark) Östmarkin suomalaismetsä (Östmark Finnskog)

Norjan suomalaismetsät Södra och Norra Finnskoga Dalby Norra finnskog Norra Rögden Ny sockens finnskog Östmarks finnskog

Perinteet Metsäsuomalaiset käyttivät erilaisia loitsuja esimerkiksi ampiaisten karkottamiseen, vaivojen parantamiseen sekä hedelmällisyyden, potenssin ja lemmen nostattamiseen. Joidenkin loitsujen tarkoituksena oli kirota ihmisiä tai eläimiä taikka varmistaa, että alue pysyi ainoastaan metsäsuomalaisten asuttamana.

Metsäsuomalaisten perinneruokaa kutsutaan muttiksi. Mutti valmistetaan ruis- kaura- tai ohratalkkunasta ja tarjoillaan paistetun sianlihan ja läskin sekä puolukkahillon kanssa. Ruokajuomana on piimä. Talkkuna höyrytetään vähässä vedessä siten, että siitä tulee kuivaa ja kokkareista. Mutti saatettiin keittää ennen myös kala- tai lihaliemeen.Timo Leisioe: Mutti ja pepu 12/2012. https://www.researchgate.net/publication/331083243_Mutti_ja_pepu

Nykyisyys pienoiskuva|Suomen postilaitos julkaisi vuonna 1967 postimerkin Ruotsiin 1580-luvulla muuttaneista metsäsuomalaisista. 150px|pienoiskuva|Republikken Finnskogenin eli niin sanotun Metsäsuomalaisten tasavallan lippu, joka otettiin käyttöön vuonna 1978.

Kieli Nykyään Värmlannin savolaismurteen puhujia ei enää ole. Viimeiset suomea hyvin taitaneet metsäsuomalaiset olivat Johannes Johansson Oinonen eli Niittahon Jussi sekä Karl Persson. He kuolivat vuosina 1965 ja 1969. Nykyään metsäsuomalaisista on muistona suomalaisperäistä paikannimistöä. Alueella on kuitenkin herännyt innostus suomalaiskulttuuriin ja muun muassa Hälleforsissa on poltettu tervamiilu vanhaan metsäsuomalaiseen tapaan. Myös sukututkimusta on tehty muun muassa Suhoisten suvusta. Norjan metsäsuomalaisilla on myös vähemmistökansan asema.

Yhdistykset Monet metsäsuomalaisyhdistykset Ruotsissa ja Norjassa levittävät tietoa metsäsuomalaisuudesta ja perinteisistä käsitöistä. Näitä yhdistyksiä ovat muun muassa Solør-Värmland Finnkulturforening, FINNSAM (Finnbygder i samverkan), Skogfinske interests Norjassa sekä Skogfinneforeningen ja Förbundet Skogsfinska Intressen Ruotsissa. Osa metsäsuomalaisten jälkeläisistä on myös vaihtanut sukunimensä takaisin suomalaiseksi.

Liput ja symbolit Republikken Finnskogenilla eli niin sanotulla Metsäsuomalaisten tasavallalla on Svullryassa, Gruen suomalaismetsissä oma lippu, joka on ollut käytössä vuodesta 1978 lähtien. Vuonna 2021 avatun lippukilpailun tuloksena 29. joulukuuta 2022 metsäsuomalaiset ottivat käyttöön uuden lipun, joka on kuvattu tämän artikkelin tietolaatikossa artikkelin ylälaidassa. Lippu on Ruotsin ja Norjan metsäsuomalaisten yhteinen tunnus. Lipun suunnitteli nuoripari Frédéric M. Lindboe ja Bettina Gullhagen Oslosta. Lipun vihreä taustaväri kuvaa metsien merkitystä kaskiviljelyä harjoittaneille metsäsuomalaisille.

Metsäsuomalaisilla on omia tapahtumia, johon ottaa osaa jopa tuhansia ihmisiä. Heillä on myös oma epävirallinen kansallishymni.

Tunnettuja metsäsuomalaisia