Leningradin piiritys () oli toisen maailmansodan aikana suoritettu sotilasoperaatio, jossa Leningradin (nyk. Pietari) maayhteydet muuhun Neuvostoliittoon katkaistiin osana Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon.

Piiritys alkoi 8. syyskuuta 1941, jolloin Saksan pohjoinen armeijaryhmä saavutti Laatokan rannan Leningradin itäpuolella. Piirityksen päättyminen voidaan tulkita kahdella tavalla. Ensimmäisen tulkinnan mukaan saksalaisten saartorengas murtui 18. tammikuuta 1943, jolloin puna-armeija löi saksalaisjoukot Laatokan rannalta ja avasi pysyvän maayhteyden kaupunkiin. Toisen tulkinnan mukaan piiritys päättyi vasta 27. tammikuuta 1944, kun Saksan joukot ajettiin 60–100 kilometrin päähän kaupungista Laukaanjoen tasalle.

Piirityksen aikana kaupungissa kuoli vähintään 641 000 asukasta. Piirityksestä hengissä selvinneistä on käytetty nimitystä blokadnik (блокадник).

Saksan eteneminen 1941

Saksalaisten eteneminen kohtiLeningradia kesä-joulukuussa 1941 Kesäkuussa 1941 alkaneessa suurhyökkäyksessään saksalaiset etenivät nopeasti halki Neuvostoliiton puna-armeijan miehittämän Baltian ja läntisen Venäjän aina Leningradin edustalle asti.

Saksan pohjoinen armeijaryhmä ylitti heinäkuussa 1941 Velikajajoen noin 230 kilometriä Leningradista etelään. Joki kuului Pihkovan linnoitusalueeseen, joka oli osa Neuvostoliiton puolustusasemaa eli Stalinin linjaa. Saksan armeija ja Waffen-SS valtasivat Pähkinälinnan Nevajoen niskassa Leningradin itäpuolella 8. syyskuuta 1941. Tämä katkaisi kaupungin maayhteydet muuhun Neuvostoliittoon.

Pohjoisen armeijaryhmän hyökkäys itään kohti Tihvinää alkoi 16. lokakuuta 1941. Tarkoituksena oli vallata ensin Tihvinä ja edetä sieltä pohjoiseen yhteyden saavuttamiseksi Karjalan armeijaan Syvärijoella. Tihvinä vallattiin 9. marraskuuta 1941. Joulukuun 9. päivänä saksalaiset joutuivat kuitenkin luopumaan kaupungista ja aloittivat vetäytymisen, joka päättyi Olhavanjoelle.

Suomen eteneminen 1941 Jatkosodan hyökkäysvaiheessa Suomen armeija hyökkäsi Neuvostoliittoon heinäkuussa 1941. Suomi valtasi talvisodassa menettämänsä alueet Karjalankannaksella ja ylitti talvisotaa edeltäneen rajan suoristaessaan rintamalinjan Laatokan ja Suomenlahden välillä. Täten Suomi miehitti Kirjasalon ja Valkeasaaren pullistumat. Suomi pysähtyi Stalinin linjalle Leningradin pohjoiselle puolustusvyöhykkeelle, Karjalan linnoitusalueelle syyskuun alussa taistelujen laantuessa enimmäkseen asemasodaksi. Neuvostoliiton siirrettyä vahvistuksia Suomen lohkolta saksalaisia vastaan myös Saksan pohjoisen armeijaryhmän eteneminen käytännössä pysähtyi.

Laatokan pohjoispuolella suomalaiset miehittivät suurimman osan Neuvostoliiton Itä-Karjalaa, ja valtasivat Syvärijoen eteläpuolelta noin 10 kilometriä syvän sillanpääaseman Syvärinvoimalan itäpuolelta. Saksalaiset eivät yrityksistään huolimatta päässeet sinne etelästä. Tämä jätti noin 100 kilometriä Laatokan itärantaa puna-armeijan haltuun, millä oli suuri merkitys Leningradille saksalaisten päättäessä luopua kaupungin valtausyrityksestä ja ryhtyessä piiritykseen. Marraskuun alussa Leningrad oli lähes kokonaan saarrettu ja rautatie- ja muut huoltoyhteydet kaupunkiin oli katkaistu Laatokalla kulkenutta Elämän tietä lukuun ottamatta. Koko Leningradin väestö organisoitiin linnoittamaan kaupunkia ja tukemaan sitä puolustanutta 200 000 sotilasta.

Hyökkäyksen pysähtyminen piiritykseksi pienoiskuva|Höyryveturi jakelee ruokaa piiritetyssä Leningradissa vuonna 1942. Marras–joulukuussa 1941 Saksan hyökkäyksen päätavoitteeksi määrättiin pääkaupunki Moskovan valtaus. Muutoksen myötä saksalaiset luopuivat talvella 1941–1942 yrityksestä valloittaa Leningrad. Kun Moskovan valtaus epäonnistui, Saksa laati operaatio Sinisen, jossa tärkeimmiksi tavoitteiksi tuli alueet Moskovasta etelään: tavoitteena oli Kaukasukselle eteneminen pitkittyneen sodan talouden, raaka-aineiden ja öljyn vuoksi.

Piirityksen vaikutukset Leningradin piiritysrengas aiheutti humanitaarisen katastrofin, jonka aikana ainakin 641 000 Leningradin asukasta menehtyi nälkään ja kylmyyyteen. Joidenkin arvioiden mukaan uhreja oli jopa yli 800 000. Noin puoli miljoonaa piirityksen uhria on haudattu Leningradin liepeillä olevalle Piskarjovin hautausmaalle

Leningradissa oli jo ennen piirityksen alkua elintarvikkeita vain muutaman viikon tarpeeksi. Ruokaa ja polttoainetta ryhdyttiin säännöstelemään piirityksen aikana. Pienimmillään henkilöä kohti määrätty ruoka-annos oli vain 125 grammaa leipää päivässä kaupungin 2 miljoonalle asukkaalle. Kaupungissa ei ollut talvella 1941–1942 juoksevaa vettä, lämmitystarpeita eikä julkista liikennettä, ja sähköä sai vain ajoittain.The 900-day Siege of Leningrad Saint Petersburg.com, 1944: Leningrad siege ends after 900 days BBC

Satoja tuhansia ihmisiä evakuoitiin kaupungista Elämän tietä pitkin. Kesäisin ihmisiä kuljetettiin lautoilla ja talvisin kuorma-autot kulkivat aurattua jäätietä pitkin jatkuvan vihollistulituksen alla. Kaikkiaan evakoituja oli miljoona.

Kaupungin tehtaat ja voimalaitokset pidettiin käynnissä. Vuonna 1943 elintarviketilannetta helpotti kaupungissa kaikilla avoimilla paikoilla olevilla vihannesmailla viljelty ruoka.

Saksan natsihallinnolla ei ollut aikomusta huolehtia Leningradin asukkaiden elinolosuhteista, mikäli se olisi valloittanut kaupungin. Suunnitteilla oli myös Leningradin kaupungin ja ympäröivän alueen teollisuuden täydellinen tuhoaminen.

Neuvostoliitto myönsi Leningradille Leninin kunniamerkin vuonna 1945 ja sankarikaupungin arvonimen vuonna 1965. Sankarillisten puolustajien muistomerkki paljastettiin vuonna 1975.

upright=0.5|thumb|Sankarikaupungin obeliski Vastarinnan-aukiolla Pietarissa.

Neuvostoliiton vastahyökkäykset 1942–1943 pienoiskuva|Neuvostoliiton konekiväärijoukot Detskoje Selossa Puškinissa Leningradin lähellä vuonna 1944. Neuvostoliiton hyökkäykset piiritysrenkaan murtamiseksi keväällä 1942 helpottivat painetta Leningradissa. Hyökkäys päättyi kuitenkin tappioon ja koko toinen iskuarmeija, komentajanaan Andrei Vlasov, menetettiin huhtikuussa. Kesällä Adolf Hitler määräsi marsalkka Erich von Mansteinin, joka oli juuri vallannut Sevastopolin, valtaamaan Leningradin. Elokuun lopulla, vain paria viikkoa ennen saksalaisten hyökkäystä, Olhavan rintama aloitti uuden yrityksen piirityksen murtamiseksi. Tämäkin yritys epäonnistui, ja toinen iskuarmeija tuhoutui. Hyökkäyksen torjuminen kulutti saksalaisia joukkoja, ja kun tilanne Stalingradin suunnalla huononi, Oberkommando des Heeres eli maavoimien yleisesikunta keskeytti hyökkäyksen. Tähän mennessä kaupungista oli jo evakuoitu kaikki ylimääräiset siviilit.

Tammikuussa 1943 Leningradin rintama lännessä ja Olhavan rintama idässä aloittivat massiivisen hyökkäyksen kaupungin vapauttamiseksi. Operaatio Kipinässä Leningradin ja Olhavan rintaman joukot hyökkäsivät saksalaisten kimppuun kenraali Georgi Žukovin koordinoidessa rintamia. Noin viikossa Laatokan rannassa vallattiin kymmenen kilometrin kaistale. Leningradin ja Olhavan rintamat kohtasivat 18. tammikuuta 1943 avaten maayhteyden piiritettyyn kaupunkiin ja piiritys periaatteessa päättyi. Hyökkäykset eivät kuitenkaan saavuttaneet lisätavoitteita. Huhtikuun jälkeen rintama pysyi paikoillaan vuoden loppuun. Vasta puna-armeijan tammikuun puolivälissä 1944 aloittama talvi­offensiivi karkotti saksalaiset heidän linnoittamaltaan Leningradin ja Moskovan väliseltä valtatieltä lopettaen 872 päivää kestäneen Leningradin piirityksen käytännössä 27. tammikuuta.

Suomen osuus Leningradin piiritykseen pienoiskuva|Leningradin piiritys talvella 1941 sekä evakuointireitit. Piiritysalueella oli viisi Neuvostoliiton armeijaa, joiden vahvuus oli noin 200 000 sotilasta. Suomi ei jatkosodan aikana ottanut käskyjä Saksan sodanjohdolta, ja ylipäällikkö Gustaf Mannerheim kieltäytyi osallistumasta Leningradin saartoon vedoten resurssien puutteeseen.

Perustelut sille, että piiritys on nähty puhtaasti saksalaisena operaationa, on esitetty seuraavasti: suomalaisjoukot pysähtyivät Leningradin puolustusvyöhykkeelle huolimatta saksalaisten toistuvista pyynnöistä ja vaatimuksista, todennäköisesti ainakin siksi, että tappioista sitkeän vastarinnan takia olisi tullut sietämättömiä suomalaiset lentokoneet eivät pommittaneet kaupunkia saksalaisten ei sallittu tuoda omia maajoukkojaan Suomen Leningradin-vastaiselle rintamalle, joten puna-armeija saattoi keskittää joukkonsa kaupungin eteläpuolelle saksalaisia vastaan.

Käsitys siitä, ettei Suomi osallistunut aktiivisesti Leningradin piiritykseen, on kuitenkin saanut myös vastustusta. Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Pekka Visuri on kutsunut käsitystä kansalliseksi myytiksi. Myös venäläinen historioitsija Nikolai Baryšnikov vastustaa näkemystä Suomen passiivisuudesta.Finland and Siege of Leningrad 1941–1944, Nikolai Baryšnikov Suomi ylitti Karjalankannaksella vanhan, talvisotaa edeltäneen rajan oikaisten Kirjasalon ja Mainilan mutkat. Syksyllä 1942 suomalais-saksalais-italialainen Laivasto-osasto K yritti vallata Operaatio Brasiliassa Suhosaaren Laatokan eteläosassa ja katkaista näin Elämän tien. Lisäksi Laivasto-osasto K miinoitti kahdesti Leningradin saattuereittiä ja upotti toimintansa aikana sota-aluksia sekä yhden huoltoproomun. Lähteet

Kirjallisuutta

Lidia Ginzburg, Leningradin piirityksen päiväkirja, suomentanut Kirsti Era, Into 2011 Lena Muhina, Piirityspäiväkirja, suomentanut Pauli Tapio, Bazar, 2014

Aiheesta muualla

* Luokka:Seulonnan keskeiset artikkelit