Luovuus viittaa jonkin uuden ja hyödyllisen luomiseen. Luovuuden tekijöihin on liitetty mm. sisäinen motivaatio, alalle tarkoituksenmukainen asiantuntemus, sosiaalinen ympäristö ja tieto . Luovia tuotoksia voivat olla mitkä tahansa uudet ja käyttötarkoitukseensa soveltuvat tuotokset (tuotteet, prosessit, palvelut ja ratkaisut ongelmiin), kuten esimerkiksi matemaattisen ongelman ratkaisut, keksinnöt, kemiallisen prosessin löydökset, teokset kuten musiikkikappaleet, runot tai maalaukset, uudet filosofiset tai uskonnolliset systeemit, uudet tavat hoitaa sairauksia, tai luovat keinot muiden hallitsemiseksi. Tutkijat ovat erottaneet eri tasoista luovuutta, harrastelijoiden matalan tason (mini-c) luovuudesta asiantuntijoiden korkean tason luovuuteen (Big-C).
Tieteellinen keskustelu luovuudesta paikallistuu erityisesti psykologian, kasvatustieteen, kognitiotieteen sekä liiketaloustieteen aloille, joskin sitä tarkastellaan myös lukuisten muiden tieteenalojen parissa.
Määritelmät Luovuutta voidaan määritellä eri tavoin. Rapucci jakaa määritelmät kuuteen luokkaan: 1. hahmopsykologiset määritelmät, 2. produkti- tai innovaatiomääritelmät, 3. esteettiset tai ekspressiiviset määritelmät, 4. psykoanalyyttiset tai dynaamiset määritelmät, 5. ajattelua korostavat määritelmät, 6. muunlaiset määritelmätUusikylä 2012, s. 58–59.
Määritelmille yhteisiä piirteitä ovat:Uusikylä 2012, s. 59.
Luovuus on olennaisilta osiltaan kykyä tuottaa uutta. Luova prosessi voi olla ainakin osittain tiedostamaton. Luovassa prosessissa syntyvä uusi asia on luovan yksilön tuottama produkti. Luovuutta voidaan tutkia helpoimmin produktin, prosessin ja persoonan kautta. Näihin tekijöihin liittyvät muun muassa omaperäisyys, esteettinen harmonia, uutuus, epätavallisuus ja nerokkuus. Luovat produktit voivat olla monenlaisia: matemaattisen ongelman ratkaisuja, keksintöjä, kemiallisen prosessin löytämisiä, teoksia kuten musiikkikappaleita, runoja tai maalauksia, uusia filosofisia tai uskonnollisia systeemejä, uusia ajattelutapoja sosiaalisten ongelmien alalta, uusia tapoja hoitaa sairauksia, tai luovia keinoja muiden hallitsemiseksi. Luovuutta voidaan tarkastella yksilöiden lisäksi ryhmätason ilmiönä tai organisaatiotason ilmiönä. Tällöin puhutaan ryhmäluovuudesta, tiimien luovuudesta tai organisatorisesta luovuudesta. Organisatorinen luovuus voidaan määritellä hyödyllisten uusien tuotteiden, palveluiden, ideoiden, toimintatapojen tai prosessien luomista kompleksisissa sosiaalisissa järjestelmissä. Tällöin luovuuden määritelmä lähestyy innovaation määritelmää, joskin suuri osa tutkijoista tekee käsitteellisen eron niiden välille. Esimerkiksi Amabile ja Pratt (2016) määrittelevät luovuuden uusien ja hyödyllisten ideoiden tuottamiseksi ja innovaation näiden ideoiden toteuttamiseksi. Toisaalta luovuutta voidaan myös tarkastella ottamatta kantaa siihen, syntyykö luovan toiminnan tuloksena luova tuotos vai ei, jolloin luovuus määritellään pikemminkin luoviksi teoksi tai luoviksi toimintatavoiksi.
Luovuuden tasot ja toimintatavat Gardnerin mukaan Howard Gardnerin mukaan luovuuteen kuuluu aina neljä tasoa: 1. subpersoonallinen taso (geeniperintö, hermoston rakenne ja toiminta), 2. yksilötaso (älyllinen kykeneväisyys luovuuteen), 3. ekstrapersoonallinen taso (henkilön ulkopuolella olevat tekijät) ja 4. multipersoonallinen taso (kontekstisidonnaisuus, ihminen ei tee ratkaisujaan muusta ympäristöstä irrallaan).Siltala Reijo 2010. Innovatiivisuus ja yhteistoiminnallinen oppiminen liike-elämässä ja opetuksessa. Turku: Turun yliopistoSiltala Reijo 2009. Innovaatiot, luovuus ja innovatiivisuus. Teoksessa Taatila Vesa (toim.) 2009. Innovaatioiden lähteillä. Vantaa: Laurea.
Gardnerin mukaan on ainakin viisi erilaista luovaa toimintatapaa eli prosessia: 1. ongelmanratkaisu (tutkimustyö, loogiset aktiviteetit kuten pulmatehtävät ym.), 2. teorianmuodostus (teorioita rakentavat tiedemiehet kuten Freud, Einstein), 3. erityisalan luova työ (taiteilijat, säveltäjät ym.), 4. julkiset, ennakolta harjoitetut esitykset (soittajat, tanssijat, näyttelijät ym.) ja 5. tilannekohtaiset, improvisointia vaativat esitykset.Uusikylä 2012, s. 50–52.
Luovuuden tasot Taylorin mukaan Taylor jakaa luovuuden viiteen tasoon: 1. ilmaisullinen luovuus (lasten piirrokset ym.), 2. produktiivinen luovuus (taiteelliset tai tieteelliset työt, joissa on rajoituksia ja kontrolloitua kokeilua), 3. kokeileva luovuus (kokeilut uudella materiaalilla, menetelmillä ja tekniikoilla), 4. innovatiivinen luovuus (muokataan käsitteellisiä asioita uudella tavalla elämän parantamiseksi) ja 5. korkein luovuuden taso, joka synnyttää uusia suuntia ja koulukuntia.Uusikylä 2012, s. 58.
Luovuustutkimuksen synty Luovuutta on tutkittu intensiivisesti 1950-luvulta alkaen. Modernin luovuustutkimuksen merkkipaaluna pidetään usein yhdysvaltalaisen lahjakkuustutkijan J. P. Guilfordin vuonna 1950 psykologeille pitämää puhetta, jossa hän kuvasi monia luovuuden keskeisiä piirteitä ja ongelmia. Ennen vuotta 1950 vain alle yksi promille psykologisista tutkimuksista viittasi luovuuteen. Guilfordin vetoomuksen jälkeen luovuuden tutkimus alkoi kasvaa: vuosien 1950–1960 välillä yhdysvaltalaisesta lahjakkuustutkimuksesta kuusi prosenttia liittyi luovuuteen ja vuosina 1960–1964 jo puolet. Samalla psykologinen ihmiskäsitys muuttui. Ihmistä ei enää pidetty refleksejä täynnä olevana, mekaanisesti ympäristön ärsykkeisiin reagoivana organismina, eikä älykkyysosamäärä enää ollut ainoa lahjakkuuden mittari.Uusikylä 2012, s. 17–18.
Guilford halusi selkeyttää luovuustutkimusta tuomalla siihen logiikkaa ja täsmällisyyttä. Hän halusi kehittää luovuustestejä, joiden avulla luovuuden taso voitaisiin määritellä kuten älykkyyden taso mitataan älykkyystestein. Guilford halusi luovuustestin tuottavan useita luovuuden tunnuslukuja, sillä luovuus on hänen mukaansa moniulotteinen teoreettinen käsite eikä yksi ja sama jakamaton ilmiö.Uusikylä 2012, s. 19. Guilford kehitti testistön, joka perustuu kuvioiden täydentämiseen.Uusikylä 2012, s. 21.
Guilfordin käsitykset luovuudesta Guilfordin mukaan luovan ajattelun kykyä voidaan sanoa divergentiksi ajatteluksi, joka tuottaa useamman kuin yhden ainoan oikean vastauksen. Guilfordin mukaan divergentti ajattelu on suhteellisen riippumaton älykkyysosamäärästä mutta näyttäisi kuitenkin useimmissa muodoissaan vaativan keskitason ylittävää älykkyyttä. Korkeatasoisen luovuuden edellytykseksi riittää älykkyysosamäärä 112–115.Uusikylä 2012, s. 20–21.
Guilford määritteli joukon yleisiä, yksilön luovuutta ennakoivia ominaisuuksia. Erityisen tärkeä luovan ihmisen piirre on kyky nähdä ongelmia, joita muut eivät havaitse. Luova ihminen kykenee tuottamaan paljon uusia ja omaperäisiä ideoita. Hän toimii sujuvasti tuottaen paljon enemmän ideoita kuin keskitason yksilö samassa ajassa. Hän on joustava eli pystyy muuttamaan helposti ajattelunsa ja toimintansa suuntaa eikä etene kaavamaisen jäykästi samaan suuntaan. Hän kehittelee vähäisestä alkuärsykkeestä monia mielekkäitä vaihtoehtoja.Uusikylä 2012, s. 19–20.
Guilfordin mukaan luovalla ajattelijalla on syntetisointikykyä, eli hän kykenee organisoimaan ideansa laajoiksi kokonaisuuksiksi. Luovuuteen liittyy kyky käsitellä monimutkaisia rakenteita. Luova työ vaatii arviointitaitoa: on oivallettava, mitkä ideat ovat jatkokehittelyn arvoisia ja mitkä kannattaa hylätä. Kykytekijöiden ohella arkiluovuteen vaikuttavat motivaatio ja harrastuneisuus.Uusikylä 2012, s. 20.
Luova persoonallisuus Luovissa persoonallisuuksissa on eri tutkimusten mukaan tiettyjä toistuvia piirteitä. Luova persoona on yleensä herkkä eli tietoinen sekä sisäisestä että ulkoisesta maailmasta, ja hän pyrkii tietoisesti erittelemään kokemuksiaan. Luovat ihmiset ovat usein vetäytyviä, harkitsevia ja elävät omissa maailmoissaan, mutta samalla heillä on usein kykyä vaikuttaa muihin ihmisiin. Luovat ihmiset havainnoivat ympäristöään ja ovat uteliaita. Heidän ajattelunsa on epäsovinnaista, ja he sietävät epävarmuutta. Ympäristön epäjärjestys ei häiritse heitä kovinkaan paljon, mutta he ovat kuitenkin halukkaita luomaan järjestystä asioihin. Luovat personat ovat usein riippumattomia ja toimivat siten kuten näkevät oikeaksi. He luottavat itseensä eivätkä ole riippuvaisia ryhmän standardeista, minkä seurauksena he ajattelevat ja käyttäytyvät epäsovinnaisesti. Luovimmat yksilöt ovat usein opettajien ja tovereiden hylkimiä, ja heidät yritetään saattaa pakolla ruotuun muiden kanssa. Luovat lahjakkuudet askaroivat tyypillisesti yhtä aikaa monen idean parissa. He eivät ole niinkään kiinnostuneita ihmisistä, ja he ovat mieluummin hiljaisia kuin puheliaita. Moni tuntee syvää vastenmielisyyttä henkilökohtaisia riitoja kohtaan.Uusikylä 2012, s. 93–94.
Luovat ihmiset ovat usein sitkeitä sekä motivoituneita työhönsä.Uusikylä 2012, s. 94. Luovalla yksilöllä on sisäistä motivaatiota, ja hän nauttii siitä, mitä on tekemässä, sillä hän pitää luovaa prosessia palkitsevana. Hän kykenee hauduttelemaan ideoitaan pitkään. Hänellä on epätavallisen joustava tapa käsitellä ideoita ja materiaaleja sekä yhdistää uudet käyttötavat omiin ajatteluprosesseihinsa, mistä seuraa uudenlainen lopputulos.Uusikylä 2012, s. 99.
Luova yksilö uskaltaa käyttää eri persoonallisuuspiirteidensä molempia ääripäitä tuntematta siitä syyllisyyttä kuten vähemmän luovat. Tällaisia vastakkaisia ääripäitä ovat Mihály Csíkszentmihályin mukaan:Uusikylä 2012, s. 95–98.
energinen–laiska älykäs–lapsellinen leikkivä–kurinalainen fantasioiva–realistinen ekstrovertti–introvertti nöyrä–ylpeä maskuliininen–feminiininen traditionaalinen–kapinallinen intohimoinen–objektiivinen kärsivä–nauttiva
Luova prosessi Laajalti hyväksytyt luovan ajattelun neljä vaihetta ovat Graham Wallasin vuonna 1926 kuvaamat: 1. valmistautuminen eli ongelman löytäminen, 2. hautominen eli kypsyttely, 3. oivallus ja 4. todentaminen. Luovan prosessin ensimmäisessä vaiheessa ongelmaa tarkastellaan monelta puolelta. Toisessa vaiheessa ongelma hautuu alitajunnassa, minä aikana voidaan kokonaan vetäytyä ongelman käsittelystä jopa vuosien ajaksi tai keskittyä muuhun työhön. Kolmannessa vaiheessa syntyvät ratkaisut oivalluksina, joita ei voi saada aikaan tahdonalaisesti. Neljännessä vaiheessa analysoidaan ajattelutyön tulos.Uusikylä 2012, s. 119–122.
2020-luvulla tutkimuksissa on tunnistettu uudenlaisia luovien prosessien muotoja, ml. nopea luova prosessi, jonka aikana luovia lopputuotoksia tuotetaan tiukkojen aikarajoitteiden aikana tiimeissä. Luova prosessi voidaan näin ollen ymmärtää myös ajallisena episodina, jonka aikana tuotetaan luova lopputuotos
Luovuus mystisenä ja mekaanisena ominaisuutena Luovuus on nähty yhtäältä mystisenä tai täysin mekaanisena ominaisuutena. Esimerkiksi luovuustutkimuksen uranuurtajat Platon, Kant ja Freud pitivät luovuutta arvoituksellisena ilmiönä, jonka tuotosten syntyä olosuhteet tai tunnetut tieteelliset lainalaisuudet eivät selitä. Nykyajan tutkijoista etenkin E. Paul Torrance on 1900-luvun jälkipuolella korostanut luovuuden mystisiä piirteitä. Hänen mukaansa monet suuret luovat persoonallisuudet kuten Mozart ja Einstein liittivät tietyt kokemuksensa järkiperäisen prosessin ulkopuolelle. Luovia kokemuksia voidaan kutsua oivalluksen ja intuition kokemuksiksi, joihin liittyy yhtäkkinen tunne luovasta yhteydestä kaikkeen olevaiseen. Torrancen mielestä tutkimuksen olisi kohdistuttava näihin ”suprarationaalisiin” kokemuksiin.Uusikylä 2012, s. 23–24. Mekaanisen luovuuskäsityksen edustajia on B. F. Skinner, joka rakensi 1950-luvulla luovuuden mallinsa behaviorististen periaatteiden mukaan. Skinnerin mukaan luovuus pohjautuu vain sattumaan ja biologiaan: esimerkiksi runous ja säveltäminen ovat vain aiemmista kokemuksista saatujen palasten yhteen kokoamista.Uusikylä 2012, s. 27–29.
Luovuus organisaatiossa