Konservatiivipuolue (, yleensä vain Conservative Party) on Britannian suurin keskusta-oikeistolainen puolue. Puolue on konservatiivinen, talousliberalistinen ja EU-kriittinen.

Konservatiivipuolueen edeltäjä oli 1800-luvun puoleen väliin asti Tory-puolue, ja sen jäseniä kutsutaan edelleen ajoittain Tory-nimellä. Puolueen virallista nimeä The Conservative and Unionist Party käytetään lähinnä Skotlannissa ja Pohjois-Irlannissa. Se on jäänne vuoden 1912 yhdistymisestä Liberal Unionist Partyn kanssa. Nimi viittaa vuosien 1886–1921 kamppailuun Irlannin pitämisestä Yhdistyneen kuningaskunnan osana.

Marraskuussa 2024 puolueen puheenjohtajaksi valittiin Kemi Badenoch. Historia

thumb|Konservatiivien juliste vuodelta 1909 esittää sosialismia edustavan pedon kuristavan Britanniaa. Nykyisen konservatiivipuolueen historia alkaa 1830-luvulta, mutta sen edeltäjä Tory-puolue on vaikuttanut jo 1600-luvulla. Poliittiset liitot olivat tuolloin löysempiä kuin nyt, ja niihin sisältyi monia alaryhmiä. 1780-luvulta aina 1820-luvulle asti ryhmää johti William Pitt nuorempi, jonka seuraajia alettiin kutsua Tory-nimellä. 1820-luvulla ryhmä hajosi erimielisyyksiin, jolloin myös Arthur Wellesleyn johtama hallitus kaatui.

Tämä johdosta Robert Peel kokosi uuden koalition ja määritteli 1834 sen perusperiaatteet. Vuonna 1841 hän hallituksen, ja nykyisen konservatiivipuolueen katsotaan syntyneen. Vuonna 1846 Peelin kannattajat erosivat puolueesta suojatulleista (Corn Laws) syntyneen erimielisyyden johdosta, mutta konservatiiviryhmä jatkoi olemassaoloaan.

Puolue vakiintui vähitellen, vaikka se ei muodostanutkaan uutta enemmistöhallitusta ennen 1870-lukua. Benjamin Disraelin jingoismi ja sosiaaliset uudistukset toivat puolueelle lisäkannattajia vaalivoiton saavuttamiseksi 1874, mutta valta menetettiin 1880. Liberaalipuolueen hajottua Irlannin itsehallintokiistan vuoksi 1886 konservatiivit saavuttivat viimein enemmistön.

Konservatiivit, Robert Gascoyne-Cecilin, Salisburyn lordin johtamina, pitivät pääasiassa valtaa seuraavat 20 vuotta liberaali-unionistien tuella. Vuodesta 1895 konservatiivi–liberaali–unionisti-liittoa kutsuttiin yksinkertaisesti ”unionisteiksi”. Lordi Saliburyn erottua sisäiset kiistat veroista johtivat vakavaan tappioon liberaaleille vuoden 1906 vaaleissa. Unionistit vastustivat monia uuden hallituksen uudistuksia, ja unionistien hallitsema parlamentin ylähuone hylkäsi 1910 hallituksen budjetin johtaen pitkään kiistaan parlamenttiuudistuksesta. Konservatiivit paikkasivat menetyksiään vuoden 1910 vaaleissa, mutta liberaalit pysyivät vallassa Irlannin nationalistien tuella. Ensimmäisen maailmansodan alla konservatiivien voitto alkoi jo näyttää varmalta. Liberaalien epäonnistumiset sodan alussa johtivat unionistien nousuun hallitukseen, aluksi liberaalien kanssa, sitten liberaalipuolueen hajottua konservatiivit nousivat David Lloyd Georgen koalitiohallituksen johtoon.

Konservatiivivaltaa kesti lähes koko sotien välinen aika. Hallituksen muodostivat Stanley Baldwinin johtamat konservatiivit yksin tai kokoomushallituksen johdossa. Sodan jälkeen tilanne kuitenkin muuttui, ja konservatiivit kärsivät selvän tappion vuoden 1945 vaaleissa.

Konservatiivit hyväksyivät monet työväenpuolueen uudistuksista ja palasivat hallitukseen vuoden 1951 vaalien jälkeen. Työväenpuolueen pysyessä vallassa kaksitoista vuotta viidestätoista vuosien 1964 ja 1979 välillä konservatiivien valta oli vähäistä.

Thatcherin kausi

Vuonna 1975 Keith Josephin ja Margaret Thatcherin johtamat monetaristit haastoivat puolueen puheenjohtajan Edward Heathin, ja Thatcher valittiin puolueen johtoon 1975. Britannian talousvaikeudet, mukaan lukien Kansainvälisen valuuttarahaston väliintulo, talven 1978–1979 lakot ja kasvava inflaatio johtivat työväenpuolueen häviöön ja konservatiivipuolueen voittoon vuoden 1979 vaaleissa 43 paikan erolla. Thatcheristä tuli Britannian ensimmäinen naispääministeri.

Thatcheristä tuli huippusuosittu Falklandin sodan jälkeen, ja vasemmiston saaman leiman vuoksi konservatiivit voittivat 1983 vaalit selvästi 144 paikan erolla ja edelleen 1987 102 paikalla.

Thatcherin toista ja kolmatta kautta hallitsivat valtionyhtiöiden yksityistämiset, British Telecomin 1984, linja-autoyhtiöiden 1985, British Gasin 1986, British Airwaysin 1987, British Leylandin ja British Steelin 1988.

Vuonna 1989 paikallishallinnon verotusta pyrittiin uudistamaan siirtymällä muinaisesta kiinteistöverosta tasasummaveroon (Community Charge, joka sai nimen henkivero, poll tax). Uusi maksu oli yhtä suuri jokaiselle asukkaalle huolimatta heidän tulotasostaan ja tilanteestaan. Thatcherin suosio laski nyt pohjalukemiin, kuten monta kertaa aikaisemminkin, mutta nyt konservatiivit uskoivat tämän maksavan heille heidän hallituspaikkansa. Thatcher syrjäytettiin, ja konservatiivien johtoon nousi John Major.

Majorin pääministerikausi

Major hylkäsi Community Chargen ja se korvattiin vanhankaltaisella Council Taxilla. Yksityistämisiä jatkettiin. Konservatiivit voittivat niukasti vuoden 1992 vaalit 21 paikan erolla. Majorin ensimmäisellä kaudella puoluetta ravisteli sarja skandaaleja, mutta myös puolueen sisällä oli jako suhtautumisessa Euroopan unioniin. Konservatiivit saivat vähitellen 1980- ja 1990-luvuilla roskajoukon maineen (sleaze), koska heidän katsottiin sekaantuneen väärinkäytöksiin ja hurskasteluun. Majorin moraalikampanja, Back to Basics, antoi iltapäivälehdille aiheen käsitellä puolueen skandaaleja yksityiskohtaisesti.

Vuonna 1995 Major erosi toivoen voittavansa uudelleenvalinnan ja hiljentääkseen Maastrichtin sopimuksen vastustajat. Kauden edetessä konservatiivien kannatus hiipui, ja jopa sairaita edustajia haalittiin alahuoneeseen äänestämään hallituksen puolesta.

Oppositioasema vuosina 1997–2010

Ennustusten mukaisesti työväenpuolue voitti vuoden 1997 parlamenttivaalit, mutta voiton laajuus oli yllätys. Kannatuksen kasvu oli paikoin jopa 20 prosenttia ja työväenpuolue sai 177 edustajan etumatkan, kun taas konservatiivit menettivät kaikki paikkansa Englannin ulkopuolella. Major erosi vuorokauden sisällä.

Johtajuusäänestyksessä viidestä ehdokkaasta valittiin puolueen johtoon William Hague. Vuoden 2001 vaaleissa konservatiivit keskittyivät Eurooppa-kysymykseen, turvapaikanhakijoihin ja veroleikkauksiin julistaen olevansa ainoa puolue joka voisi ”pelastaa punnan”. Vaaleissa puolue sai yhden lisäpaikan ja Hague erosi.

Seuraavaksi puolueen johtoon tuli Iain Duncan Smith, joka erotettiin luottamusäänestyksessä 29. lokakuuta 2003.

Ainoana ehdokkaana puolueen johtoon valittiin parlamentin jäsen Michael Howard 6. marraskuuta 2003. Howard karsi varjohallitustaan, eikä siinä, kuten perinteisesti, osoitettu suoraa korvaajaa kaikille hallituksen ministerinpaikoille.

Hallituspuolueena vuodesta 2010 alkaen Vuoden 2005 parlamenttivaaleissa konservatiivipuolue sai 31 lisäpaikkaa, mikä leikkasi työväenpuolueen etumatkan 66 paikkaan. Howard ilmoitti seuraavana päivänä, että tunsi itsensä liian vanhaksi johtamaan puoluetta seuraaviin vaaleihin saakka, ja eroaisi uuden johtajan tieltä ennen niitä. Joulukuussa 2005 puolueen johtoon valittiinkin nuori David Cameron.

Vuoden 2010 parlamenttivaaleissa konservatiivit nousivat suurimmaksi puolueeksi, mutta eivät saaneet yksinään enemmistöä parlamenttiin. Cameron kohosi pääministeriksi muodostamalla koalitiohallituksen yhdessä liberaalidemokraattisen puolueen kanssa.

Vuoden 2015 vaaleissa puolue sai 330 paikkaa ja muodosti hallituksen yksin. Hallitus järjesti vuonna 2016 vaalikampanjassaan lupaamansa kansanäänestyksen Britannian EU-erosta; EU-eron kannattajien voiton jälkeen Cameron erosi ja puheenjohtajaksi nousi sisäministeri Theresa May.

Vuoden 2017 vaaleissa konservatiivit saivat 317 paikkaa ja menettivät absoluuttisen enemmistönsä, ja joutuivat muodostamaan vähemmistöhallituksen pohjoisirlantilaisen demokraattisen unionistipuolueen (DUP) tuella.

Vuonna 2019 puolueen puheenjohtajaksi valittiin Boris Johnson, ja saman vuoden vaalit konservatiivipuolue voitti ylivoimaisesti saaden 365 paikkaa ja muodostaen jälleen yksin hallituksen.

Puheenjohtajat Puheenjohtaja Vuodet Robert Peel 1834–1846 Edward Geoffrey Smith Stanley 1846–1868 Benjamin Disraeli 1868–1881 Robert Gascoyne-Cecil 1881–1902 Arthur Balfour 1902–1911 Andrew Bonar Law 1911–1921 Austen Chamberlain 1921–1922 Andrew Bonar Law 1922–1923 Stanley Baldwin 1923–1937 Neville Chamberlain 1937–1940 Winston Churchill 1940–1955 Anthony Eden 1955–1957 Harold Macmillan 1957–1963 Alec Douglas-Home 1963–1965 Edward Heath 1965–1975 Margaret Thatcher 1975–1990 John Major 1990–1997 William Hague 1997–2001 Iain Duncan Smith 2001–2003 Michael Howard 2003–2005 David Cameron 2005–2016 Theresa May 2016–2019 Boris Johnson 2019–2022 Liz Truss 2022 Rishi Sunak 2022–2024 Kemi Badenoch 2024–

Vaalimenestys parlamenttivaaleissa

VaalitPuheenjohtajaÄänimääräÄänisuusPaikkoja1835Robert Peel 261 269 40,8% 1837 379 694 48,3% 1841 379 694 56,9% 1847Edward Smith-Stanley 205 481 42,7% 1852 311 481 41,9% 1857 239 712 34,0% 1859 193 232 34,3% 1865 346 035 40,5% 1868Benjamin Disraeli 903 318 38,4% 1874 1 091 708 44,3% 1880 1 462 351 42,5% 1885Robert Gascoyne-Cecil 1 869 560 43,4% 1886 1 417 627 51,4% 1892 2 028 586 47,0% 1895 1 759 484 49,3% 1900 1 637 683 50,2% 1906 Arthur Balfour 2 278 076 43,4% tammikuu 1910 2 919 236 46,8% joulukuu 1910 2 270 753 46,6% 1918 Bonar Law 4003 848 38,4% 1922 5 294 465 38,5% 1923 Stanley Baldwin 5 286 159 38,0% 1924 7 418 983 46,8% 1929 8 252 527 38,1% 1931 11 377 022 55,0% 1935 10 025 083 47,8% 1945 Winston Churchill 8 716 211 36,2% 1950 11 507 061 40,0% 1951 13 724 418 48,0% 1955 Anthony Eden 13 310 891 49,7% 1959 Harold Macmillan 13 750 875 49,4% 1964 Alec Douglas-Home 12002 642 43,4% 1966 Edward Heath 11 418 455 41,9% 1970 13 145 123 46,4% helmikuu 1974 11 872 180 37,9% lokakuu 1974 10 462 565 35,8% 1979 Margaret Thatcher 13 697 923 43,9% 1983 13 012 316 42,4% 1987 13 760 935 42,2% 1992John Major 14 093007 41,9% 1997 9 600 943 30,7% 2001 William Hague 8 357 615 31,7% 2005 Michael Howard 8 785 941 32,4% 2010David Cameron 10 704 647 36,1% 2015 11 334 920 36,9% 2017Theresa May 13 632 914 42,3% 2019Boris Johnson 13 966 451 43,6% 2024Rishi Sunak 6 814 650 23,7%

Lähteet

Aiheesta muualla

Konservatiivipuolueen kotisivu

Luokka:Konservatiiviset puolueet Luokka:Yhdistyneen kuningaskunnan puolueet